Ja avaruudet lepäilivät ijäisyyksien sylissä ja ajat keinuilivat
aikojen taa ja äärettömyydet hymistelivät syvää ja heleää rauhaansa.
Silloin Beelzebub unta näki. Sillä hän oli viskattu ales ja avaruuksien
lävitse hän oli puikahtanut, niinkuin vihlaseva kirous, ja syvyyksien
nieluun hän oli syöksynyt, sinne missä hän aina tunsi ales ja ales
syöksyvänsä, ja alemma ja alemma, ja missä hän sentään tunsi, niinkuin
kaikki liikahtamatta olisi hänen päällään seisonut.
Silloin hän otti unen päällensä ja nukkui ja näki unta. Ja hän oli yhä
vielä syöksyvinänsä, mutta vielä hän seisoi liikahtamattomana keskellä
sinisiä taivaita. Silloin hän tunsi pistelyn rinnassaan, ja kun hän
katsoi, niin puikahti hänen rinnaltaan tulikiven säkene. Se tulikiven
säkene oli sininen ja kelmeä, ja kun sitä katsoi, niin se oli niinkuin
hento piiru, ja kun siihen otti sormellaan, niin se sähähti ja
kirpelöitsi. Se säkene kirposi keskeltä hänen rinnastaan, ja niitä
kirposi useampia, ja niitä tuli ja tuli. Viimein oli kaikki niinkuin
suuri tulimeri, eikä nähnyt muuta kuin kypenöitseviä valkeoita, jotka
risteilivät. Kun Beelzebub sitä katseli, niin täytti ilo hänen
mielensä, sillä hän näki niinkuin hänen oman mielensä kyhähtely hänen
silmäinsä edessä leiskunut olisi. Ja kun hän sitä kauemmin katseli,
niin kumpusi se ilo suurempana hänen mieleensä. Yht'äkkiä ei hän voinut
estää silmiänsä hetkeksi välähtämästä, sillä hän näki unta, että hän
oli niinkuin Jumala. Ja heittäen katseen, joka paloi, puhui hän
itselleen näin ja hourasi itsensä: Katso, Jumala on levännyt
ijäisyyksien päällä ja hänen henkensä hymisee avaruuksien lävitse
niinkuin syvien urkujen soitto, joka äärettömyyksien pohjasta nousee.
Ja Jumala täyttää kaiken, eikä mitään alkua ole, sillä kaikki oleminen
on Jumalan heleä rauha, ja mitä on, se on Jumalan suuresta olemisen
ilosta virittynyt. Mutta nyt ilon aallot suurina minun mielessäni
käyvät, miks'en minäkin siis iloani eläväksi loisi. Sillä luomisen
voima on ilo, ja minulla on ilo nyt. Niin puhui Beelzebub unessaan ja
hänen ohimoiltaankin leimahtelivat liekit.
Ja kun Beelzebub oli nostanut päätänsä vielä kerran ja antanut
silmiensä kylpeä tulien läikkyvässä meressä, hän taas jatkoi, ja nyt
hänen äänensä oli rajaton käsky:
Siis uneni, nyt minä teitä käsken, totelkaa! Te valkeat, jotka
sähisette, lähelläni, ympärilläni, kaukana, niin kauas kuin silmä
kantaa ja kauempana vielä, minä olen käteni nostanut, nyt kuulkaa!
Ruvetkaa kiertämään, kiertäkää, kiertäkää, kehässä kiertäkää, kehässä,
ettei teidän tiellenne loppua tulisi! Noin yhtäänne päin ja toiset
toisaanne päin, ja suuret kehät ja pienet kehät ja sekaisin kaikki, ja
kaikki ympäri ja ympäri ja vastaan ja vastaan. Noin, nyt syttyy soitto
jo! Kas, sillä vuolu käy tulen loiskunnan ylitse ja valkeat yhtyvät
virtoihin ja suuret kehät käymään rupeavat ja pienet kehät ja kaikki
niinkauas kun silmä näkee, liikkumaan käy. Mutta eivät ne yhtä liikettä
ole, eikä sopujen äänetöntä soittoa, sillä minä tahdon, että repii.
Sillä minä rakastan soittoa ja poljentaa, jonka sylissä kaikki keinuu
niinkuin notkuva tanssi, mutta minä rakastan semmoista poljentaa, jossa
kaikki sekaisin käy. Kas, sillä minun silmissäni on kuuma lento, ja
silmät huimatuiksi tulevat, kun kaikki rinnan ja rinnan käy, ja vastaan
ja vastaan.
Ja vielä jatkoi Beelzebub:
Ja kuulkaa taas, minun palavat tanssijaini laumat, vielä minä luomiseni
äänen nostan. Te polttavat ja kiitävät, te säihkyvät ja lentävät, nyt
minulla on uusi sana, se kuulkaa! Ottakaa päällenne muodot ja valkeanne
kätkekää, niin että sen tuike muotojen pehmeän vaipan alle kätketyksi
jää ja siellä palaa. Siis lennot ja kiitävät kierrot, jähmettykää!
Maaksi seisahtukaa, ja ottakaa päällenne vuorien muoto ja meren vallien
ainainen käynti ja puiksi puhjetkaa ja ruohoiksi ja tuulina humiskaa!
Jähmettykää! Mutta jääköön allenne lennon pakotus ja poltteenne ajava
palo! Mutta vielä: kuulkaa! Nyt minä luomiseni mestariksi rupean ja
mieleni suuren teon teen. Siis! Valkeat ja palavat liekit! Ottakaa
yhteen ja kiertykää kiinni ja keräksi käykää, ja siinä olkoon uumotus
ja pakotus ja huikea revintä ja siinä kaikki polton henget vangittuina
olkoot, ja yhtäälle olkoon siinä pistely ja toisaanne pistely ja
kaikkianne olkoon siinä pistely, mutta rautaisena levätköön sen päällä
jäykkä pidätys! Hiljaisuus nyt. Hän syntyköön!
Ihminen, ole tervehditty! Miksi vavahdit, kun elämään virvonta sinun
lävitsesi repäisi? Haa -- nyt sinulla on elämän lahja. Joko kirkastuu
maailma silmissäsi, näetkö kuinka se palaa? Haa -- ota rinnastasi
kiinni vaan, ja toisten joukkoon! Siellä on paloa ennenkin jo. Mene!
hei, pitkät hiuksesi valkeassa takapuolelle jääneinä, käsien suonenveto
edessä, noin, ja silmät auki revittyinä ja posket onttoina! Mene ja
elä! ... ja eläkää! ... palavat loputtomat ihmisparvet!
Kun Beelzebub tämän saa kirkastuksi, luhistuu hän silmänräpäykseksi
kokoon. Mutta sitte hän taas kiskasee itsensä ylös, ja saa äänensä
esille. Näin hänen sanansa nyt kuuluvat:
Ja elämä käyköön, kun se syntynyt on! Sillä nyt on juhlien päivä
tullut, ja nyt on koittanut luomisen seitsemäs päivä ja elämän
noitasabatti on alkanut. Hei, loiskukoon ja loimukoon, sillä nyt
vietetään tuskien suuria häitä, ja itse minä soittaja olen elämän
päivänä. Ja nyt minä olen luomiseni työn loppuun vienyt, ja nyt minä
katson, mitä minä tehnyt olen.
Elämän suuri ja palava kuva! Vihurina, vihurina kierrit. Ja kierrä!
Kas, tämä kuva on, ja minä lyön käsiäni ilosta yhteen! Noin! ympäri,
ympäri, ylös ja ales! Nyt tämä olka tännepäin, nyt tuo olka, suistukaa,
suinpäin, ales syvyyteen, pää edellä, jalat edellä, toiset ylös,
temmaisten, repien. Hei! toistanne jaloista kiinni ottakaa ja itsenne
yläpuolelle kiskaiskaa, noin! rutistakaa ja vetäkää ales ja polkekaa,
ja ympäri, ympäri polttavat kierrot! Hei sinä siinä! Kaksin käsin vaan,
sinä minun mieheni olet! kas noin, nyt se keikahti ja sinä seisot
tukevasti hänen kummallakin olkapäällään. Oikein, oikein! Sinä
tavottelet kädelläsi jo uutta taas, sen hiuksiin otat, aiot nakata sen
selälleen, ja hänen rintansa päälle nousta ja ylemmä kiivetä. Sinusta
minä pidän! Mitä nyt? Ottiko joku sinua uumilta, kas, sinne alas
viskasi, että selkäsi natkahti, ja nyt ponnistaa kantapäällään sinun
kasvojasi vastaan, niin että nenäsi lysmistyy ja pääsi taaksepäin
taipuu ja kaulasi suonet paisuvat, kun et tahdo hengitetyksi saada.
Ha-ha, sinä olet oikeaa lajia, tuskin sait päätäsi puoleen
taivutetuksi, ja hengityksesi käymään taas, niin jo olet survaissut
nyrkkisi keskelle tuon vietävän rintaa, joka altapäin päällesi tunkee:
sinne se meni, sinä kunnon poika. Mutta nyt on jo toinen päälläsi ja
sinua kurkusta puristaa ja polvillaan temmasee sinun rintaasi vastaan.
Oikein, oikein, nyt karasit hampaillasi sen jalkaan, en olisi itse
osannut sitä sen rivakammin tehdä. Hei, ponnista vaan, taidat vielä
ylöskin itsesi kiskaista, vaikka yksi riiviö kaksin käsin sinun vasenta
jalkaasi nytkiikin, ja toinen sinun uumasi ympärille on käsivartensa
kieraissut ja sinua alaspäin vetää, niin että ruumiisi taipuilee, kas
niin, joko hellitit sen kantapäästä päälläsi: nyt olet sinne ales
nakattu ja virut siellä, ha-ha, ei sinusta mihinkään ollutkaan... Hei
vaan, hei vaan! tallaten, huohottaen, kuumat täplät jokaisella
poskella, siniset liekit ohimoilla kypenöiden, hei vaan ympäri,
yliympäri, ylös ja alas ja sekaisin kaikki ja elämän vihuri käyköön!
Vääntyvät jäsenet ja revityt hiukset ja natkahtelevat ruumiit, hei
yhtenä pyörteenä kaikki! Nyt tanssitaan elämää, ja Beelzebub soittelee.
Ja taas Beelzebub kiihtymisestään lannistuu, ja kun hän viimein rupeaa
puhumaan taas, niin on hänen äänensä ajottain vaipunut ja
langennuksissa, eikä hänessä ole muuta merkillistä, kuin että hänen
silmiinsä tuokiottain loimahtaa hohtava kiilto, niinkuin sammuvaan
hiileen. Mutta vielä hänessä hetkeksi lehahtaa hänen hourauksensa
voima, vaikka se kohta laimentuu.
Seis vielä! Sillä vieläkin minä tahdon luomisen sanan sanoa. Kaikki
olkoon jähmetys! Sillä kaikki olkoon niinkuin se kuuma käynti olisi ja
kiihkeä ympärilento, ja kädet olkoot kokotetut ja hiukset takapuolelle
jääneet, ja kaikki jäsenet ponnistuksessa olkoot, niin että, kun se
silmään tulee, niin se silmien edessä on niinkuin huimaava käynti ja
taistelun kamppailus, mutta se olkoonkin jähmettynyt, niin että kun
sitä katsoo, niin kaikki paikassaan seisoo. Ja vielä! Huudolta
kadotkoon ääni! Niin että kun kaikki huutaa ponnistavat, ja henkensä
takaa ilmaa vetävät, että he äänensä kuulumaan saisivat, niin ei siitä
mitään kuulukkaan. Ja vaikka kaikki siis silmien edessä on taivaaseen
asti pauhaava räikynä ja kirkuna, niin olkoon se kaikki sentään syvä
vaikeneminen, niin että kun minä nauran ja ilostani kiljahtelen, niin
se kuuluu kuin kirkahdus tyhjässä kaupungissa, jossa rutto käynyt on,
ja jossa kaikki huoneet kylmillä ovat. Siis olkoon kaikki se suuri humu
minun silmieni edessä jähmetyksissä! Sillä minä tahdon teoistani iloita
ja kammotuksen nähdä.
Ja tämä on minun ajatukseni ja tahtoni, kun minä tämän käsken, että
jokainen hädässä olisi ja hätään kiedottu olisi, mutta myöskin niin
että jokainen hädässään yksin olisi, ikäänkuin hän haudassaan olisi.
Sillä minä tahdon että elämä vielä syvempi kammotus olisi, kun se
onkaan. Sentähden olen minä asettanut ihmiset niin, että vaikka he
kaikki toistensa rinnan ovat, ja ahdingossa ovat toistensa tähden, niin
eivät he sentään toisistaan mitään tiedä, vaan jokainen ainoastaan oman
itsensä tietää ja oman hätänsä pakotuksessa hykertelee. Ja tässäkin
olen minä syvällä viisaudella tehnyt. Sillä minä olen istuttanut
jokaiseen sen halun, että hän tahtoisi tuskansa sanoiksi sulattaa, että
hän sillä itsensä toisille avajaisi, ja siitä tuskainsa lievityksen
löytäisi. Mutta sitte minä olenkin lukinnut hänen itseensä, niin ett'ei
hän sitä voikkaan tehdä. Sillä minä olen asettanut niin, että jokainen
oman ylenpalttisen kärsimyksensä alla sokaistu ja kuuro on, niin ett'ei
hän muuta nähdä ja kuulla voi, kuin oman polttonsa eikä toisten
kärsimystä nähdä ja säälillä itseänsä ja toisia lievittää saata, ja
että kun kaikki valittavat ja lievitystä hakevat, niin ei ole yhtäkään,
joka sen valituksen kuulemaan kerkiäisi, ja että kun he toisilleen
puhua koettavat, niin eivät he keskenään puhukkaan ja toistensa sydämen
hätää kuulustele ja sille lievittävää kättä pane, vaan kumpikin koko
ajan oman hätänsä kanssa selittämätöntä puhetta pitää. Ja vielä enemmän
olen minä tehnyt. Sillä minä olen pannut heidän suuhunsa vieraan äänen,
joka ei mitään ole muuta kuin sanoja, ja kun he sitte puhuvat ja oman
äänensä kuulevat, niin he itsekin peljästyvät sitä, sillä ei se heidän
sydämensä ääni olekkaan, joka siinä soi, vaan he kuulevat vieraan ja
tyhjän äänen, joka ilmassa kajaa. Kun he siis valittaa koettavat, ja
sydäntänsä kuormasta vapahtaa tahtovat, niin eivät he sentään
valitustaan rinnastaan ulos saa, vaan heidän valituksensa lankee
takaisin heidän itsensä päälle, ikäänkuin ilma heidän ympärillään
kuollut olisi, ja heidän sanansa kaiuttomina takaisin tupsahuttaisi. Ja
niin minä saan sen toimeen, että he muun kärsimyksensä lisäksi vielä
kärsivät siitä, että he joka hetki luulevat sanoistansa lievityksen
löytävänsä, ja sitä toivovat, mutta sitte pettyvät, niin että he joka
hetki uudestaan minun edessäni tuskansa alle nyykistyvät. Sillä minä
olen asettanut niin että ihminen on itsensä salpa.
Ja sitte on minulla vielä yksi teko, jonka minä tehnyt olen, ja josta
minä iloitsen, kun minä ihmisten elämää katselen. Sillä minä olen
luuloja heihin istuttanut, ja minä olen heidän olonsa niinkuin
verkkoihin käärinyt. Mutta tämänkin minä olen varsin viisaasti
asettanut, ja asettanut niin, että mitä he ovat, sen he ovat
kärsimyksen kautta ja kärsimyksessä, ja että he itse ovat itsensä tuska
ja olemisensa haava. Sillä mitä enemmän he elävät, sitä enemmän he
kärsivät, ja mitä syvemmin he elämänsä tuntevat, sitä syvemmin he
tuskansa tuntevat. Ja heidän olonsa on niinkuin lentävän tähden: mitä
nopeammin se kiitää, sitä hehkuvammin se palamaan syttyy.
Nämä ovat ne luulot, jotka heidän elämänsä tekevät. Sillä he luulevat
itsensä vapaiksi, ja luulevat että he itse elämänsä määräävät, eivätkä
tiedä, että itse ovat oma elämänsä. Sillä mitä he ovat, sen he elävät,
eikä heidän elämänsä muuta ole kuin heidän oman olemisensa tuntemista.
Ja heidän olemisensa on, ja se määrää heidät aina. Mutta he luulevat
itsensä vapaiksi, ja luulevat kirkkaalla tahdolla elämänsä valitsevansa
ja vallitsevansa, ja luulevat että heidän olemisellansa joku tarkoitus
on. Ja sitte he suunnittelevat ja pyrkivät ... ja katuvat! Mutta minä
tahdon nauruun ratketa kun minä heidän semmoisina näen, sillä ennemmin
ilmaan heitetty kivi itse oman tiensä määrää ennenkuin ihminen
elämänsä, eivätkä he tiedä, että joka heidän tekonsa on heidän itsensä
auki kehittämistä, ja etteivät he ikinä itsestään ulos ja itsensä
yläpuolelle pääse, sillä joka teossaan he itsinänsä pysyvät; ja kun he
muuta luulevat, niin se on turha ilman tavotus, ja he itse lyövät
pilkalla itsiään vasten silmiä, sillä se juuri on heidän elämänsä
pilkka ja heidän olonsa harhakuva, ett'eivät he näe, että he aina ja
kaikessa itseensä sidottuja ovat, ja että he aina oman itsensä kanssa
kätkysillä juoksevat.
Mutta sitte minä olen vielä toisia harhakuvia heidän silmäinsä eteen
asettanut, niin että he aina viekotuksen alla ovat. Sillä kun he
itsensä ovat kadottaneet niin ett'eivät he tiedä, mitä he ovat ja missä
he ovat, niin on kaikki heidän silmistään sumeessa, ja siihen minä olen
heidät kietonut, niin ett'eivät he tiedä, missä he pettävää kangastusta
takaa ajavat ja missä vilvottava totuus lepää. Ja kun minä heitä
katselen ja heidän olemistaan ajattelen, niin nauran minä niin että
minun kimakka nauruni vaikenevien avaruuksien takana rivahtelee. Sillä
koko heidän elämänsä on harhaa ja pimeässä hapuilemista. Sillä sen mikä
heille vaivaksi on, heidän sydämensä poltteen, joka heitä aina ja aina
ajaa, ja joka aina heitä on ajava, sillä se on minun rinnastani
lähtenyt, ja joka on heidän olemisensa ja heidän kirouksensa, ja josta
vapahdettuina he olemasta lakkaisivat ja ijäisyyksien sointuun
sammuisivat, sen olen minä heidän silmistään rakkauden ja kunnian ja
onnen harhahaamujen alle kätkenyt, niin että he sen sydämensä
lievityksenä pitävät ja sen perään ajatustensa aina lentää antavat.
Sillä kun he juuri vaivojensa suurimman hädän alla ovat, luulevat he
rakastavansa, ja kun polttava tuike heidän sydämensä lävitse käy ja he
ovat niin, että he paljasta nääntymystä ovat, niin silloin he kunnian
houretta näkevät, ja kun he niin ovat, että heidän ympärillään paljas
musta pimeys on, ja kun he kauimmas levostansa suistuneet ovat, niin
silloin he onnen sinisen taivaan päällänsä näkevät, ja aina he
hourivat. Sillä koko heidän olonsa on aina sula hulluus ja pettymyksen
houre ja minun suuri iloni.
Mutta vielä olen minä heidän sydämiinsä yhden houreen laskenut, ja se
houre on kaikkein suurin houre. Sillä he pelkäävät kuolemata, ikäänkuin
se heille hengen hätä olisi. Sillä minä olen kätkenyt sen heidän
silmistänsä, että elämä heidän suurin hätänsä on, ja että he niinkauan
valkeassa ovat, kun he elämässä ovat. Eivätkä he nyt näe, että he
kuolemassa minusta vapahtuvat, ja että kuolemassa minun rintani kipuna
heissä sammuu, ja että he kuolemassa vaipuvat unhotuksen ijäisesti
hymisevään soittoon, ja että levon vilvotus sinä hetkenä heidän
päälleen tulee, kun kuoleman siipi heidän päälleen leyhyy. Ja tämä on
suurin houre, jonka minä heihin istuttanut olen, sillä nyt he pelkäävät
sitä, jota heidän rakastaman pitäisi ja jonka syleilyä heidän
himoitseman pitäisi, ja jonka tulo olisi suloinen hunaja heille. Niin
minä heidät olen riivannut ja kaiken heidän silmissään ylös alaisin
kääntänyt. Ja minä iloitsen siitä suuresti, sillä minulla on ilo minun
tekojani katsella, ja ne ovat kaikki hyvät. -- -- --
Mutta minä nousen taas, ja vielä minä tahdon luomiseni ylitse
silmättää. Te valkeain kehät, käykää yhä ja ylös ja alas ja yliympäri
ja ympäri yhä, ja sekaisia kaikki! Ja siniset säkenet, leiskukaa, ja
uudet säkenet, syttykää! Oh, sillä olemisen loimo levitköön, ja siniset
pistävät kipinät avaruuksien ylitse käykööt! Siis sähähdelkää ja
kirpelöikää, ja uusia mailmoja sytyttäkää; sillä niin nopeasti kuin
ajatus lentää ja niin kauas kuin sen kanto on, maailmat syttykööt, ja
luomisen silmänräpäys avaruuksien lävitse reväisköön, niinkuin kirkuva
kirous! Sillä minä tahdon unhottaa, että lakana ja ympärillä ja yllä ja
alla on vielä keinuvien äärettömyyksien syli, joka ijäisessä levossa
soittelee, ja minä tahdon unhottaa, että se on niin ääretön, että
vaikka minä ajatukseni voimakkaimpaan lentoon laskisin, ja
ajatuksellani ijäisyyttä leikata koettaisin, niin vaikka se kauimmas
lentäisi, niin hervottomana se sentään takaisin vajoisi sieltä ja omaan
itseensä vaipuisi, ikäänkuin ei se missään käynyt olisi. Oh, minä
tahdon unhottaa, että minun ympärilläni on äärettömyys, joka päilyy ja
keinuu, joka on niinkuin Jumala, johonka kaikki seisahtuu, ja joka on
lepo ja kuolema. Oh, syttykää mailmat, niin kauas kuin ajatus lentää,
ja pala! olemisen tuikkiva loimo, sillä minun rintani on palava piste
ja ratketa, ratketa minä tahdon, ja säkenissä käydä, ja maailman ja
olemisen palon minä rinnastani sytytän, ja se loiskukoon, loiskukoon!
vaikka sen loiskunta sitte olisikin niinkuin värjyvä piste keskellä
syvää avaruutta, joka oman leponsa ijäisyydessä lepäilee.
Sellaista unta näki Beelzebub, koska hän nukkui ja läpi avaruuksien
syvyyksiä vajosi. Ja Beelzebub näkee unta yhä ja maailma seisoo ja
tähdet palavat vielä.
* * * * *
Tämän olen minä David, Israelin kuningas laulanut, kun minulla oli kova
selkeentymisen hetki, ja tähän lauluun olen minä elämän sulkenut.