LXIII.

Saul, Saul, minun sydämeni sankari, suuri olit sinä ja suuri oli sinun

henkesi, ja totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.

Minä soittelin sinun edessäsi ja minä olin lapsi, mutta kun minä

kohotin silmäni sinun puoleesi, niin liikahteli sankarin kuva minun

sielussani. Sillä sinä, Saul, olit minun sankarini ja minun sydämeni

herra, ja minä olisin polvistunut sinun eteesi, jos minä olisin sinun

silmistäsi lukenut, että sinä olisit sen tahtonut.

Sillä katso, joskus oli sinun olentosi niinkuin haikea laulu, ja toisen

kerran nousit sinä pauhuun niinkuin Jumalan myrsky, mutta sitte olit

sinä vielä niinkuin harmaa vuori, niin jäykkä ja tuijottava. Ja kun

minä olin sinun silmiesi edessä, niin vapisin minä sinua, ja kun minä

jäin yksin, niin minä itkin, enkä minä tiedä mitä; se oli, ikäänkuin

minä sinua olisin itkenyt.

Saul, minä tunnen sinun, ja minä olen sielussani sinua nähden kasvanut.

Ja vaikka minä joka hetki luulen sinun olosi pohjaan näkeväni, niin

jokaisena uutena päivänä näen minä sinun elämäsi syvempänä vielä

edessäni.

Saul, minun suuri sankarini, minä istuin sinun vieressäsi öiden

hiljaiset hetket, ja päivien humussa minä ratsastin sinun sivullasi.

Mutta kun minä sinua nyt muistan, niin en minä sinua niin muista, kun

sinä voittojen ja tekojen valaistuja teitä kuljit, vaan ne hetket minä

muistossani elän, kun minä pitkien öiden hiljaiset ja synkeät hetket

sinun rinnallasi istuin ja aamun viimein hiljaa näin otsallesi

valkeentuvan. Sillä minä näen, että yöt sinä elit, mutta päivinä et

sinä itseäsi ollut, etkä sinä itseäsi muistanut, sillä elämän humu

ottaa ihmisen itseltänsä.

Tämä sinun kuvasi päivisin oli, jolloin sinä olit kansan sankari. Sillä

minä näin sinun sotajoukkojesi kohinassa, kun sinä ilmestyit, niinkuin

kirkastus ja ratsuasi hypähyttelit, ja kun sinun vihasi ääni sai

ystäväinkin sydämet vavahtamaan. Ja minä näin sinun valtaistuimellasi

istuvana, kun sinun otsasi sinun kruunusi alta hohti, ja kun kansat

tummissa riveissä sinun edessäsi seisoivat ja etäisimmätkin kukkulat

peittivät, ja kunnioituksen vavistus povissaan sinun lakisi armollisia

ja ankaroita sanoja kuuntelivat. Semmoisena sinä kansalle ilmestyit, ja

kun sinua katsoi, niin luuli itsensä mitättömyyteen hupenevan.

Mutta kun yö vaipui maalle ja ilma vaikeni, ja kun sinä jäit yksin

huoneesesi istumaan, niin suurempana ilmestyit sinä minun silmieni

eteen, kun minä kanteleni kanssa sinun jalkojesi juurella istuin. Sillä

sinä, se sankari, joka päivällä olit katsonut ihmisten ylitse niinkuin

tomun ylitse, sinä istuit ja vapisit yöllä. Pimeässä minä näin sinun,

kuinka sinun pääsi vaipui sinun kätesi varaan, niinkuin sinä olisit

mahdittomaksi tullut, ja minä tunsin sinun katsantosi tumman ja

tunkevan yön ilmassa ylläni. Mitä varten tahdoit sinä minun edessäsi

istumaan? Kun sinä siinä rauenneena istuit, oliko sinun mielellesi

kevennykseksi, kun sinä tiesit minun sinun edessäsi istuvan, niin

ett'en minä voinut silmiäni pois sinusta kääntää, vaan rävähtämättä

sinua katsoin, niin että kun minä sinun nääntymyksesi näin, niin se

otti minun niinkuin minä sinun mukanasi olisin nääntynyt, vaikk'en minä

tietänyt, minkä tähden minua painoi? Ne hetket olivat synkeitä, niin

että minussa seisahtuu, kun niiden tunto nyt vieläkin minun mieleeni

tulee. Kun yö hitaasti kului ja sinun raskas hengityksesi pimeän takana

nousi ja laski, niin nostin minä käteni ja silmäni monta kertaa ylös ja

koetin pimeän lävitse sinua katsoa. Mutta sitte laskeutui sakea

ahdistus minun päälleni ja minä annoin ajan mennä ilman että minä

liikahdinkaan ja tuijottelin epäselvässä tuskassa sinua kohden.

Ja yötä kului, ja yön hetket hiipivät hitaisina ohi, niin että

hiljaisuudessa kuuli ajan raskaasti huokailevan. Mutta sinä istuit

hiljaa ja sinun pääsi pysyi sinun kätesi nojassa. Ja hetkiä ja tuntia

kesti, kunnes viimein aamun lyijyinen valo valusi huoneeseen akkunoista

ylhäällä, ja sinä nousit hämärän takaa silmään, kosteat hiuksesi

epäjärjestyksessä kalpealla ja runnellulla otsallasi, ja silmäsi otsasi

alla selkeentymättöminä. Silloin sinä nousit istuimeltasi ja läksit,

pääsi alaspäin vaipuneena, ovea kohden kävelemään, ja kun sinä astuit,

niin minä näin, että sinun polvesi horjuivat, ja että sinun kätesi

vapisivat, kun sinä otit oven kahvaan.

Mitä sinä niinä öinä itsessäsi elit? Minä muistan, että minä silloin jo

sinun edessäsi istuessani sitä mieleni ahdistuksessa itseltäni kysyin.

Mutta minä en silloin tietänyt vastausta siihen, enkä minä tietänyt

muuta kuin sanattomassa kärsimyksessä sinun kanssasi olla ja yöt istua.

Kun minä sinua ajattelin, niin minä tunsin sydämessäni sinun, ja minä

tunsin niinkuin sinä olisit väkevä, väkevä ... minun rintani levittyi,

kun minä sinua ajattelin, -- ja kun minä siis näin, kuinka sinä minun

silmieni edessä nyykistyit sinun kuormasi alla, niin luulin minä

mielessäni joskus, niinkuin täytyisi minun huutaa hädästä sinun

puolestasi.

Välistä, kun oli sitte tämmöinen yö, ja kun sinä taas olit yhtä päätä

istunut ja minä sinun edessäsi, niin saatoit sinä kauan liikahtamatta

istuttuasi, yht'äkkiä hykähtää ylös ja käskeä minun ottamaan kanteleni

ja soittamaan. Sillä minulla oli kanteleni aina kanssani, sillä niin

sinä joka ehtoo erityisesti käskit. Joskus minä soitinkin. Ensin en

minä tahtonut osata. Sillä minun mieleni oli harmaa ja jäykkä niinkuin

sekavassa unennäössä. Mutta kun minä sitte olin pitänyt kannelta

polvellani ja jonkun kerran koetellut sen kieliä ja kun siitä nousi

ääniä, niin herkkenin minä kuuntelemaan sitä. Ensin se oli raskasta

kuin unettoman huokailu, ja se värisi, ja sen alla oli kuin kätkettyä

itkua. Mutta se itku soi minussa, sillä se oli minun sydämeni itku, ja

se heltyi. Viimein minä unhotin kaiken, ja kuulin sitä soittoa vaan, ja

minun oli suloista sitä kuulla, sillä siitä vuosi minun päälleni lämmin

kyynelten tulva. Ja sitte katosi kaikki minun silmistäni, enkä minä

yötä nähnyt enkä muistanut, missä minä olin, muuta kuin soittelin.

Minun ympärilleni heräsi pehmeä ja viheriä ruohosto, sillä minä makasin

ja huilua puhaltelin, ja iloiset ja valkoiset karitsat hyppelivät minun

ympärilläni ja katselivat iloisilla silmillänsä minua korkeiden

ruohojen välistä. Ilo virkosi minussa, ruohikko oli niinkuin pehmeä

tyyny pään alla, ja minä näin päälläni viheriäisen puun oksan heiluvan,

ja sen lehtien välistä pilkotteli korkealla sininen ja syvä taivas.

Kauan makasin minä siinä kasvot ylöspäin ja puhaltelin huiluani ja

kukkaset keinuivat ympärillä minun silmieni tasalla ja hipasivat minua

poskeen, ja otsani ylitse näin minä pääni takapuolella metsän latvat,

jotka hiljaa huojuilivat, ja jalkojen ylitse edessä näkyi lakea ja

pehmeä niitty, jolla heinikko keinuili, ja taampana valkenivat avarat

ja kaukaiset maat. Vasta myöhään minä heräsin, ja kun minä nostin

silmäni, niin näin minä sinun, Saul, istuvan suorana istuimellasi, ja

minua kohden katsovan, vaikk'et sinä minua näyttänyt näkeväsikään.

Sinun poskiesi väri oli noussut, ja sinun silmiesi pohjalla loisti syvä

hohto, ja sinun hengityksesi kävi tasaisena ja syvänä. Silloin vasta

minä huomasin, että minä yhä vielä soittelin, ja annoin kanteleni

vaipua polvilleni.

Mutta en minä joka kerta osannut soittaa, sillä minun oli niin raskas

olla. Yhtenä yönä minä muistan. Sinä olit taaskin istunut pääsi kätesi

varaan vaipuneena, etkä ollut muuta liikahtanut, kuin pari kertaa

ottanut toisella kädelläsi istuimesi käsipuuhun ja sitä puristanut.

Ulkona tuuli, ja silloin tällöin kuuli, kuinka se tunkeusi saliinkin ja

raskaasti ja onteasti voihkasi ylhäällä pimeissä holveissa. Silloin

keskeltä yötä minä kuulin sinun äänesi. Soita, David! Minä olin istunut

haaveiden alla näännyksissä, niin että minun mieleni seisoi mustana

minussa, ja kun sinun äänesi näin äkisti minuun löi, niin hykähdin minä

kokoon. Kun sinun sanasi sitten minun korvissani selkeni, niin kuului

sinun äänesi minulle niinkuin paraus, tai niinkuin karitsan ääni

pimeässä yössä, kun susi sen on tavottanut. Ja minä olisin huutanut.

Mutta kun minä nostin kanteleni, ja minun piti soittaman, niin ei siitä

mitään tullut, sillä minä olin niinkuin lamassa ja minun mieleni makasi

epäselvässä ahdistuksessa. Ja kun en minä voinut kädelläni liikettä

tehdä, että minä olisin soittamaan voinut ruveta, niin kuulin minä taas

sinun äänesi, Saul: soita David! Ja nyt se kuului, niinkuin rukous, ja

minä olin tuntevinani, kuinka sinun äänesi oli kyynelissä, ja kuinka

sinun kätesi olivat ristissä. Oh, Saul, minä olisin voinut likistää

sinun vaatteesi lievettä minun rintaani vastaan, ja minä olisin voinut

ottaa sinun miekkasi ja painaa sen kylmän kärjen rintaani vastaan ja

rukoilla, että sinä painaisit sen minun sydämeeni, mutta soittamaan en

minä olisi voinut kättäni nostaa. Silloin sinä huusit kolmannen kerran:

soita, David! ja nyt se kuului kuin kirkaus ja sen takana välähti

hengen hätä. Minun mieleni valtasi kivettynyt kammostus, ja minä nostin

kanneltani ja tempasin kädelläni sen kieliä, mutta siitä kiljahti ääni,

joka vihlasi. Ja kun minä toisen kerran vedin, niin katkesivat kantelen

kielet minun käsieni alla ja ympäri pimeitä seiniä särenteli ääni kuin

reväisy ja sitte paha nauru. Sen jälkeen vaijentui kaikki. Silloin minä

näin pimeässä, kuinka sinä, Saul, viskasit itsesi taapäin istuimellasi,

ja kuinka sinun molemmat kätesi rutistuivat rintaasi vastaan, ja kuinka

sinun kasvosi pusertuivat koviksi. Sitte sinun äänesi kuului taas:

soita, poika! Etkö sinä soita! Samassa minä näin, kuinka sinun

kasvojesi piirteet, jotka silmänräpäyksen olivat niinkuin rautaan

taotut, kalpenivat, ja kuinka sinä hahmaisit taaksesi keihääsi perään,

joka oli nojollaan sinun istuimesi selkää vastaan. Veri kivettyi minun

suonissani, sillä minä näin, kuinka sinä otit sen käteesi ja kohotit

sen, ja kuinka sen kärki värisi ilmassa minua kohden. Minun huuliltani

pääsi parahdus, minä lensin pystyyn, heitin kanteleni ja karkasin pois.

Kammotus mielessä juoksin minä henkeni edestä pimeiden huoneiden

lävitse, ja kuulin, kuinka askelten kumina kajasi tyhjissä ja pimeissä

saleissa. Kun minä pääsin huoneeseni, vaivuin minä istumaan ja vapisin

tuolillani. Vasta myöhään minä nousin vuoteelleni, ja kun minä sain

peitteen vedetyksi päälleni, niin kätkin minä pääni sen alle, ja

makasin avoimin silmin siellä, ja tunsin, kuinka minun sydämeni löi.

Mutta sitte minä yht'äkkiä herkesin itkemään, sillä minun mieleni tuli

niin haikeaksi. Ja kun minä jonkun aikaa olin itkenyt, niin että tyyny

minun poskeni alla oli kastunut ja kylmä, heräsi minussa tunto,

niinkuin minä silloin olisin voinut soittaa. Jos minun kanteleni olisi

ollut eheä, niin minä olisin noussut, ja pukenut vaatteet päälleni ja

tullut ja soittanut sinun edessäsi, o, Saul, minun kuninkaani.

* * * * *

Voi Saul, minun sankarini ja minun kuninkaani, sinun elämäsi on

selkeentynyt minulle. Minä olin lapsi silloin, ja minä kärsin sinun

kanssasi, mutta nyt minä olen elänyt elämää, ja minä ymmärrän sinun

olosi nyt. Sinä olit suuri, ja sinulle oli elämä sentähden ahdas, ja

sinä kärseit elämisestä. Sillä taivas on matalalta, ja kuka suureksi on

kasvanut, sen hartioilla elämä makaa ja häntä painaa. Ja kuka syvä on,

hän syvästi elämän näkee, ja siitä kärsii ja kärsimiseensä kovettuu, ja

oppii että elämä on kammotus.

Oh! Saul, minun sankarini ja suuri kuninkaani, suuri olit sinä, ja

totisesti olit sinä päätäsi pitempi kaikkea kansaa.