Voi yksinäisyys, sillä nyt minä yksin olen, ja nyt minä autiuden
vaikenevia taipaleita vaeltelen.
Oi yksinäisyys! Minä olen keskellä elämää, ja ihmiset liikkuvat minun
ympärilläni, ja jos minä ulos menen, niin keskellä kaupunkiani minä
olen. Mutta katso, minä olen yksin sittenkin, ja minun ympärilläni on
hiljaisuus niinkuin haudassa.
Oi yksinäisyys, sillä sinä olet kamalan äänettömyyden minun sydämeni
ympärille istuttanut; ja kun minä ajattelen, niin minä seison yksin
korkean taivaan alla, ja kaikki ympärillä on kuolemaan vaipunut, niin
ett'ei minun korviini ääntä tule, eikä minun silmieni edessä iloa ja
elämää näy, muuta kuin kolkkoa häälynää, joka ilman tarkoitusta on, ja
joka on niinkuin aaveiden häämöttely synkeän kuun valossa.
Voi yksinäisyys, sillä sinä olet minun ainoaksi ystäväkseni tullut,
joka aina minun kanssani pysyt. Etkä sinä silloinkaan minua jätä, kun
minä vuoteelleni nousen ja maata panen, vaan sinä tulet minun mukanani
ja panet itsesi maata minun viereeni, niin että, kun yön pimeä silmien
päälle laskee, niin sinun läsnäolosi selvänä vieressään tuntee.
Ja nyt minä tunnen yksinäisyyden ja tiedän, että se se on, jossa kaikki
liikkuu. Sillä kaiken vierellä on yksinäisyys, ja kussa kaksi ovat
yhdessä, siellä on yksinäisyys kolmantena, Eikä ole hauta maan povessa
niin syvällä, ett'ei yksinäisyyden äänettömyys sinne pääsisi hiipimään,
eikä ole juhlaa niin humisevaa, ett'ei yksinäisyys siinä jokaisen
vieressä istuisi ja jokaisen lähin ystävä ja jokaisen oma sydämen
ystävä olisi.