Tämä oli kuolevan Bathseban sana minulle, jonka hän puhui, että se
hänen kuolemansa jälkeen tuotaisiin minulle. Näin se, joka hänen
sanansa toi, kyyneltensä keskeltä hänen sanansa minulle puhui:
Sanokaa Davidille, minun kuninkaalleni, että hän on ollut minun
sydämeni herra. Ja sanokaa hänelle, että minä siitä hetkestä, kun minä
hänen tyköänsä lähdin, ja hänen ijäksi olin jättänyt, kitunut olen
niinkuin valkea, jolta hänen valutuksensa on otettu pois. Sillä minun
sydämeni oli hänessä, ja kaikki minun ajatukseni elivät hänessä aina,
niinkuin lehdet, jotka puusta viherjöitsevät, sillä hän oli minun
puuni, ja hänestä minä imin minun viherjäni ja ajatusteni lämpimyyden.
Ja siitä hetkestä, kun hänen silmänsä ensiksi minun päälläni lepäsivät
hamaan minun sydämeni viimeiseen tykähdykseen asti, olen minä sydämeni
kaikissa ajatuksissa hänen ollut, enkä minä sitä minun ajatusteni
lämmintä onnea mihinkään elämässä vaihtaa tahtoisi.
Sanokaa tämä hänelle, sillä minä tahdon, että hän minun rakkauteni saa
kuulla. Ja muistakaa, että te minun joka sanani sanotte hänelle. Minun
on niin suloista, että hän tämän saa kuulla, sillä en minä ennen vielä
sitä saanutkaan hänelle niin sydämestäni sanotuksi, kun minä sen
tahtoisin. Sillä en minä muuta elämässäni ajatellut ole, kuin sitä,
kuinka minä hänelle hyvä voisin olla, ja minun sydämeni tulee
lämpimäksi, kun minä ajattelen, mitä minun elämäni olisi ollut, jos
minä aina olisin saanut hänelle elää ja häntä lähellä olla, sillä sitte
minun elämäni olisi ollut yhtämittainen valutus ja onni ja alinomaa
olisin minä sydämeni lämpimäksi tuntenut.
Enkä minä tiedä, sillä vieläkin minä kadun, että minä hänen tyköänsä
läksin silloin kun hän minun luokseni oli tullut. Sillä minusta on
niinkuin minun olisi tarvinnut hänen otsaansa silittämään jäädä, sillä
se oli niin kalpea, kun minä hänen jätin, ja minun särkee sydäntäni
vielä, ett'en minä päätäni hänen povelleen painanut silloin kun minä
läksin, sillä minä tunnen niinkuin hänen rintansa pakahtuvan huokauksen
olisi täytynyt sulata, jos minä olisin pääni hänen rinnalleen laskenut.
Sitte minä olen ikävöinnyt kanssa, ja siitä hetkestä, kun minä jätin
hänen, niin olen minä riutunut. Kun minä nyt sitä ajattelen, niin tulen
minä heikoksi, ja minusta tuntuu yhden hetken, niinkuin se sentään
kukaties olisi ollut parempi, jos minä silloin olisin jäänyt hänen
tykönsä, ja jos se toisen kerran vielä voisi tapahtua, niin minä
luulen, ett'en minä silloin kestäisi niin tehdä, kun minä viimeksi
tein.
En minä tiedä, kuinka minun silloin tapahtui. Mutta minun täytyi pois.
En minä sitä silloin niin selvästi ajatellut, minä tunsin sen vaan, nyt
jälkeenpäin olen minä sitä lakkaamatta ajatellut, ja sen täytyi
tapahtua. Ja hyvä se onkin, että se tapahtui. Mutta se oli niin kovaa.
En minä sitä yhtään kertaa ole itkenyt, mutta siitä asti on joka minun
askeleni ollut heikko. Kun hän silloin puhui minulle sillä tapaa, ja
minulle selkeentyi, mitä oli tapahtunut, tunsin minä itsessäni niinkuin
kammotuksen, ja kun minä ajattelin, että minä hänen syliinsä senkin
jälkeen vielä olisin tullut, kun semmoista oli tapahtunut, niin
kutistuin minä kokoon mielessäni. Sitte nousi minun silmieni eteen
näky, niinkuin pitkä ja nääntyvä elämä, minä näin sen niinkuin se olisi
ollut rakkauden täyttämä, mutta sitte näin minä sen ympärillä pimeän
epätoivon, en minä tiedä mistä se epätoivo nousi, mutta se kasvoi, ja
viimein se epätoivo otti sen rakkaudenkin ja muutti sen synkeäksi
toivottomuudeksi, ja silloin minä tunsin, että siitä elämästä tulisi
kirous. Silloin minulle selkeni, että minun täytyi lähteä pois hänen
tyköänsä. Jumalani, kuinka se vihlasi minua! Mutta se tunto astui eteen
niin kovana, ett'ei minulla ollut sen edessä mitään tahtoa. Minä itkin
ja vapisin itsessäni silloin, ja minä luulen, että minun rakkauteni oli
sinä hetkenä selvempänä ja lähempänä minua, kuin se oli koskaan ennen
ollut, mutta minun täytyi lähteä pois. Kun minä ajattelen sitä nyt
vieläkin, niin minä tunnen että elämä oli säälimätön minulle silloin,
ja minä tunnen vieläkin mieleni jäykistyvän, kun minä ajattelen, että
minä olen semmoisen hetken elänyt. Miksi minun huuleni vielä
kangistuvat, kun minä tästä puhun? Nyt minä sentään saan kuolla pian.
Ja kun minä mieleni hillitsen, ja sitä ajattelen, niin taitaa se
sentään parhaiten olla käynyt, että kaikki näin on tapahtunut. Sillä
minä olen kovan elämän elänyt, mutta minun rakkauteni elää minussa, ja
minun on suloista kuolla, kun minä vielä kuolemanikin hetkellä saan
rakkauteni lähelläni tuntea.
Sanokaa tämä kaikki hänelle, sillä hän on minun sydämeni herra, ja
minun vereni lämmin, ja hänelle kuuluisi kaikki, mitä minä sydämessäni
tunnen ja tuntenut olen. Minun on suloista jättää tämä maailma, kun
minä tiedän, että minä viimeiseen hengenvetooni saakka olen häntä koko
sydämelläni rakastaa saanut, ja kun minä oikein ajattelen, niin minun
tulee olla elämälle niin lämpimästi kiitollinen, sillä minä olen saanut
elämäni rakkauden löytää ja sitä kantaa. Sanokaa tämä hänelle, että hän
saa kaiken kuulla; sillä minä tiedän, että hän on iloinen, kun hän saa
minusta jotain kuulla, ja minä itse olen niin iloinen, että minä saan
tätä hänelle puhua, ja minä tiedän, että tämä on tuleva hänen
sydämelleen niinkuin hellä suutelo minulta. Ja kantakaa tämä suutelo
hänelle minulta, sillä minä halajaisin vielä yhden kerran häntä suulle
suudella.