Joskus kun minä vuoteellani yksin olen ja pimeä yö avoimien silmien
yllä lepää, ja kun minä olen maannut ja ylös eteeni tuijottanut, niin
että aika minun mielessäni seisoo ja lepää päällä niinkuin raskas ja
matala laki, niin ett'en minä tiedä, missä minä olen, ja kuinka minä
olen, vaan on niinkuin minä aina yhdellä tapaa olisin hädän
puserruksessa ylös päälleni tuijottanut, ja niinkuin ei aikaa enää
olisikaan, vaan niinkuin kaikki seisoisi alallansa niinkuin uumottava
ja käyvä sielun olo; ja kun minä siinä olen ollut, niinkuin minä
hädässä olisin itsestäni ulos nostettu ollut, ja niinkuin koko olo
olisi paljas ja pohjaton hätä ollut, joka joka puolelta minun
ympärilläni seisoi, niinkuin kova ja korkea seinä, niin silloin olen
minä kummallakin kädelläni ottanut sänkyni kumpaankin laitaan, ja
pusertanut käsilläni niitä niin, että minun sormieni päät ovat
sattuneet ja että minä olen peittoni alla vääntynyt. Sitte minä olen
seisahtunut siihen kesken siitä vääntynyttä liikettäni, ja olen pysynyt
hiljaa ja liikahtamattomana. Vasta viimein, kun minun pääni on valunut
tyynyltä alas ja minun polveni ovat peitteen alla koukistuneet, olen
minä verkalleen ja kylmällä äänellä, ikäänkuin minä jollekin edessäni
minua vastapäätä olisin puhunut, sanonut: Jumala, helvetin herra, ole
kirottu, sillä sinä olet elämän luonut. Senjälkeen, kun minä sen olen
saanut sanotuksi, niin olen minä vaiennut, ja jäänyt liikahtamatta ylös
pimeyteen katsomaan ja kuullut, että ääneni on kuollut, ja että sen
perästä kaikki on pysynyt vaiti, niin että huoneessa on ollut
hiljaista, niinkuin ei kukaan olisi koskaan puhunut. Kun minä sitte
olen taas kauan ollut liikahtamatta ja pitänyt suutani auki, että minä
hengitetyksi sain, niin ajattelen minä Jumalaa taas, ja sitte minä
kuulen oman ääneni niinkuin jonkun vieraan äänen, joka minun vieressäni
puhuu, ja se sanoo: Perkele, Perkele, ja koko ajan ajattelen minä
Jumalaa, ja minä tunnen että minun huuleni käyvät niiden sanojen
mukana. Minä kuulen sen useampaan kertaan ja minun ääneni on kova ja
selkeä, kun se sen puhuu, ja minä itse olen koko ajan kylmä ja tyyni,
ikäänkuin minä veriviholliseni edessä murha-ase kädessä seisoisin, ja
vaanivin silmin hakisin, mistä minä sen hänen sydämeensä upottaisin,
niin että lämmin veri valuisi minun kädelleni. Mutta kaikki pysyy
äänettömänä, ja minä jään makaamaan jäykistyneenä ja alallani
vuoteellani taas, ja kuulen, kuinka peitto kahisee, kun minun raskas
hengitykseni nousee ja laskee. Minun silmäni ovat auki yhä, ja minä
tuijotan ylös pimeään päälläni, ja kaikki seisoo ja humisee
äänettömänä, ja kun minä hengitän, niin minun rintani on kipeä.