Katso, Bathseba, sillä ilta on mennyt ja yö on kulunut ja nyt
valkeentuu uusi aamu jo, ja me istumme vieretysten vielä, emmekä ole
toisistamme hellittäneet. Anna, että minä vielä viimeisen kerran painan
sinun rinnalleni, ja anna huulemme vielä yhteen suuteloon yhtyä. Katso,
nyt on hyvä, ja nyt me istumme erillämme.
Kuule nyt, minä olen noussut seisomaan sinun eteesi, ja nyt minä kerron
sinulle yhden asian, josta minä tähän saakka olen sanattomana ollut.
Minä olen murhannut sinun miehesi Urian. -- Mitä varten otit sinä
kädelläsi sydämellesi? Sillä ethän sinä tänä yönä häntä muistanutkaan
ole. Vai muistitko sinä häntä, kun sinä äsken minun sylissäni olit? --
Kuinka? Tunnetko sinä hänen kuvansa itsesi lävitse niinkuin repivän ja
kylmän veitsen terän?
Bathseba, kylmene; kylmä minäkin olen. Nyt. Ei maailmassa syntiä ole,
ja rikokset ovat haaveita, joita näkevät ne, jotka eivät uskalla niitä
tehdä, vaikka tahtovat. Toivu, ja ole rauhallinen, rauhallinen minäkin
olen ja istun kylmin otsin.
Hyvä; joko sinä kokosit itsesi. Mitä synti on? Oliko meidän rakkautemme
synti? Jumala taivaassa, sitte minä sinun haastan kamppailuun kanssani!
Ja minä olen otteleva niinkuin rintaansa haavotettu jalopeura, sillä
minä tunnen ajatuksissani toivottomuuden synkeän mahdin, joka
voitettuna ja alasviskattuna vielä väkevämpänä nousee ja uuden
kamppauksen alkaa ja uudella voimalla, joka loimahtaa. Jumala, Urian
täytyi kuolla, ja minun syntini se ei ole. Sinä täytymyksen ihmisen
rintaan asettanut olet, ja minä tottelin. -- Mitä? Huimaako sinun
silmiesi edessä niin, että sinä nostat kätesi silmillesi? Siinä on
tuolin noja, nojaa siihen, ett'et horju, jos sinä rauennut olet. Hyvä,
nyt sinun silmäsi katsovat taas suoraan eteensä, ja sinun hengityksesi
käy taas. -- Hänen täytyi kuolla. Sillä minä tahdoin elää. Sillä minä
olin nähnyt sinun ja löytänyt sinun, ja mihinkä minä olisin itseni
itseltäni kätkenyt? Oh, minä murhasin Urian, ja hänen täytyi kuolla,
sillä hän oli tullut minun tielleni, ja sulkenut elämän minulta, ja
minun olisi täytynyt seisahtua, joll'ei hän olisi pois tullut. Sillä
minussa nousi minun mieleni, niinkuin virran vesi, kun sen tiellä sulku
on, enkä minä ennen nousemasta lakannut, ennenkuin minä kohista sain.
Urian täytyi kuolla, niin totta kun minä hengitän. Minä katson eteeni
nyt, kun minä tätä puhun, enkä katso sinua silmiisi, mutta minä en kadu
sitä, että minä sen tein, enkä koskaan tahdo katua, sillä oikein minä
tein ja minun täytyi se tehdä, ja se oli hyvä, että hän kuoli.
Mutta Jumalani, mitä minä teen! Herra Jumala! nyt vasta minä huomaan,
että minä sinun edessäsi puhun. Vuodatko sinä verta itsessäsi? Mitä
sinä tunnet? Anna kätesi tänne, minä suutelen sinun sormiasi, anna
anteeksi minulle, minun otsani on kipeä. Herra Jumala, kuinka kovia
sanoja minä sinulle olen puhunut! Oi, katso toisen kerran vielä minua
sillä tapaa minun silmieni pohjaan, sinä annat niin sulavalla sydämellä
anteeksi minulle, että minä tunnen vielä suloisemmin itseni mieleni
pohjaan tartutetuksi, kuin jos en minä ollenkaan rikkonutkaan olisi.
Oh, Bathseba, mikä sinun mieleesi nyt tuli? Sinä näytit ensin niinkuin
sinä olisit ruvennut minun puhettani kuuntelemaan, mutta nyt sinun
kasvojesi ylitse lensi puserrus, niinkuin sinun rintasi lävitse olisi
leikannut. Mitä sinä ajattelet? Sillä sinun kasvosi murtuvat, ja
puristuvat jäykiksi siitä, ja minä tunnen, niinkuin sinä liukuisit
minun läheltäni pois.
Kuule, kuule Bathseba, katso minua, minä rakastan sinua, ja ilman sinua
en minä voi elää. Kuule, etkö sinä kuule! Voi, etkö sinä rakkautta
tunne! Oh, Bathseba katso nyt, etkö sinä näe, pimeys on kamalana
varjona meidän taaksemme jäänyt, ja nyt on suuri ja lämmin onni
valuisena meidän edessämme odottamassa. Oh, tule minun syliini, kätke
pääsi tänne, tässä minun povellani on sen paikka, elämäni hädässä olen
minä sinua hakenut, ja nyt minä sinun olen löytänyt, tule, Bathseba,
meidän olomme on oleva yksi ainoa lämmin syleilys! Minä en kestä!
Bathseba, Bathseba. Minä olen kipeä, kun et sinä liikahda, tule!
Miksi sinä istut ja päätäsi suorana pidät ja katsot suoraan eteesi,
etkä liikahda? Ja nyt? Sinä nouset ylös, sinä olet kalpea ja värähtelet
koko kasvoiltasi, ja seisot siinä ikäänkuin sinä itsessäsi revitty
olisit. Etkö sinä kuullut, mitä minä äsken puhuin? Meidän onnemme
lämmin päivä on meidän edessämme ja meidän elämämme alku, kun me sen
käsityksin käymme. Mitä nyt? Eivätkö minun sanani sinulle asti kuulu?
Mutta nyt? Yhdessä silmänräpäyksessä sinä ikäänkuin sulat koko
olennoltasi, sinun katseesi herkähtää minun päälleni kuin armon tulva,
ja sinä horjahdat askelen minua kohden, mutta seisahdat siinä vielä
ikäänkuin silmänräpäykseksi ajattelemaan. Ja nyt minä näen sinun
silmäsi ihan edessäni, niiden katse sukeltaa minuun, mutta sitte ne
lyövätkin minuun, niinkuin jäykistävä parahdus. Sinä heität itsesi
minun syliini? Mitä sinä? Miksi sinä itsesi niin värähtävästi minun
rintaani vastaan puserrat! Sinä vapiset koko ruumiiltasi, ja sinun
huulesi polttavat minun huulillani. Ja nyt! Minä en vielä kerjennyt
ottamaan vastaan sinun suuteloasi, ja nyt sinä silmänräpäyksessä
tyrmistyt, ja vedät itsesi takaisin minun rinnaltani, ja minä tunnen
sinun suutelosi vielä niinkuin reväisyn itsessäni. -- Mitä? -- Mikä
musta haave tänä silmänräpäyksenä minun mieleeni itsensä lyö? -- --
Aiotko? aiotko? -- -- Ota pois -- -- ota pois -- --! Minä en saa
hengitetyksi, että minä saisin sanotuksi. Bathseba, Bathseba, se ajatus
ei ollut tosi! Mutta minä hallitsen itseni. Minä kysyn. Kyllä minä
sanani saan esille, vaikka ne tulevat verkalleen ja yksi kerrallaan.
Minä ajattelin. Oliko ... se sinun... Odota, niin minä saan sen
selkeästi ja yhtä mittaa sanotuksi. Oliko se sinun hyvästijättösi
minulle, kun minä sinun kuumettuneen vartalosi äsken vastaani tunsin?
Mitäh! Mitä! Onko se totta? -- Huuda, kirkase, jollet hengitystäsi
käymään saa! Horjutko sinä? Rauhotu, ei se niin kipeätä minulle tehnyt.
Kyllä minä kestän. Luuletko kaatuvasi? Tässä, nojaa päätäsi minun
olkapäätäni vastaan. Minä pidän kiinni sinusta. Taivuta vaan, anna
pääsi taipua, minä turvaan sinua rinnallani, kuinka lienteät ja
silitystä tarvitsevat sinun hiuksesi ovat! Voi, sinun raukkaa päätäsi,
mitä sinun kestää täytyy, anna, minä silitän! Nyt? Sinun raukeneva
poskesi hipasi jo minun rintaani ja sinun silmäsi ummistuivat suloisen
levon ha'ussa, ja nyt sinä jäykkenit ja vedit itsesi suoraksi, niin
että minun käteni, joka oli sinun ympärilläsi ja jolla minä tuin sinua,
hervaistuna vajosi alas! -- Jumalani, nyt minä muistan! Nyt minä
muistan.
Kuule, järkähtikö maa minun jalkojeni alla? Seisonko minä tässä
pystyssä? Ja olenko se minä, joka tässä seison, ja pitelen päätäni
kahden puolen? Se on kaikki totta. Minä se olen, joka tässä seison, ja
sinä, Bathseba seisot siinä, vähän matkaa minun edessäni, toisella
matolla. Kyllä kaikki minun edessäni selkeänä on. Ja sekin on
selkeä ... ei, minä en anna sen tulla huulieni ylitse. Ei, ei!
Bathseba, voi, mitä minä tekisin, jumalani, jumalani, mitä minä
tekisin! Katso, katso, minä olen maassa polvillani sinun edessäsi,
tähän minä olen huimaistu. Bathseba, Bathseba, eikö sitä vielä voi
muuttaa, näe minun käteni. Ne ovat yhteenjuotetut, minun rukoukseni
pusertelee niissä. Armahda minua! Voi, armahda minua! Jumalani, opeta
minulle sanoja. Minä olen henkeni hädässä. Herra Jumala, mistä minä sen
sanan löytäisin, joka sinun sydämesi liikahtamaan saisi!
Bathseba, elänkö minä? vai olenko minä kuollut? Minä katselen
ihmetellen ympärilleni. Sinäkö minun edessäni seisot, sinä joka olet
niin rakas... Voi nyt minä tunnen sen taas. Minä olen salaman lyömä! ja
minä olen tähän viskattu. Jumalani, onko tämä kaikki totta? Minäkö
tässä polvillani virun ja vapisen, ja ovatko nämä minun käteni, joita
minä hykertelen. Bathseba, Bathseba, ota tämä minun päältäni; minä en
kestä, Jumalan tähden, minä en kestä! Bathseba, etkö sinä näe, kuinka
minun silmieni hätä sinun silmiäsi hakee, älä vältä! oh, kestätkö sinä
minun silmieni hädän? Oi, älä salaa sitä, minä näin sen, kuinka sinun
silmäsi sulivat, oh, et sinä kestänyt, kun minun katseeni sisimmässä
epätoivossa itsensä sinuun haki, ja sinä horjahdit hiukan.
Jumalani, jumalani, minä hypähdän pystyyn. Minä otan sinun. Otan.
Kuinka voisit sinä minusta itsesi irrottaa! Mutta kuinka jäykkänä sinä
seisot! Minä olen astunut sinun tykösi ja epätoivoisessa hykäyksessä
olen minä ajatellut heittää käteni sinun ympärillesi ja masentaa sinun
vastarintasi kuumaan syleilyyn. Mutta nyt kun minä olen juuri lähellä
sinua, niin minä tunnen, niinkuin sinusta lähtisi vieras ja kova mahti,
ja minä vaivun herpaistuna kiihtymyksestäni. Voi, Jumalan kautta! etkö
sinä ymmärrä, etten minä ilman sinua olla voi, ja että minun mieleni
seisahtuu jäykistävässä hädässä, jos sinä minulta poissa olet. Sinäkö
siinä seisot, Bathseba, ja pysyt kasvoiltasi värähtämättömänä? Voitko
sinä olla vieras minulle? Sinä, sinä, joka ennen olit paljas rakkaus
minulle. Etkö sinä sitten minun palavan hätäni kouristusta näe?
Vapahda, vapahda minut! Voi Jumala! suulleni minä heittäytyisin, ja
tähän paikkaan tahtoisin minä rintani pakahtuvan, jos minä sillä voisin
sinun nostaa sinun epätoivosi synkeästä päätöksestä.
Oh, minun voimani on ohitse. Minä annan käsieni vajota ja riukenen
polvieni päälle tähän sinun eteesi. Minä olen ajatuksissani kylmä ja
vaipunut nyt, ja katselen itseäni kuin vieras ihminen, itseni
ulkopuolelta. Sinä seisot siinä minun edessäni juuri, ja minä olen niin
lähellä sinua, että jos minä kohottaisin kättäni, niin minä tavottaisin
sinun hameesi lievettä. Kuinka kaukana sinä sentään minusta olet. Sillä
kun minä käteni ajattelen oijentaa, niin se raukeentuu jo puolitiehen,
ennenkuin se sinun tavottanut on ja vaipuu alas, sillä vaikka sinä
minua läsnä juuri seisot, niin hupenet sinä minun ajatuksissani sentään
hämärän etäisyyden taakse. Sillä sinä seisot niin ajatuksiisi
sulkeutuneena minun edessäni ja niin kokonaan poispäin kääntyneenä,
vaikka sinun kasvosi minua kohden surullisesti katsovatkin, että minä
vaivun kokoon itsessäni ja tunnen itseni yksin jätetyksi. Mitä sinussa
liikkua mahtaa? Sillä sinä seisot heikkona ja vapisevana, mutta sentään
minä tunnen, että minä keveämmin voisin käteni levittää, ja maanpiirin
paikoiltaan nostaa, kuin että minä sinua sinun sydämesi kovassa
päätöksessä järkyttää voisin. Voi, minä väsyn, ja annan sen olla. Enkä
minä riutuneessa mielessäni enää muuta tee, kuin että minä vielä
viimeisen kerran otan sinun kuvasi itseeni, ja imen sairaan sydämeni
sinun näöstäsi täyteen. Sinä olet selittämätön minulle siinä kun sinä
seisot, ja minun tuntoni ja ajatukseni ovat tällä hetkellä uuvuksissa,
niin ett'en minä ymmärrä mitään sinusta nyt muuta kuin ihmettelen,
Sillä minä olen sinun sydämesi rakkaus ollut, ja nyt sinä olet kova
minulle. Mikä sinun teki, että sinä rakkautesi rintaasi suljit ja
sydämesi minulle lukitsit? Etkö sinä itse sen alla kärsi? -- Oh, minun
puheeni nyt ovat kaikki löyhää humuilua. En minä sinua ymmärrä, ja sinä
olet pyhä minulle ja salaperäinen ja puhdas, ja sitte sinä olet tuskien
haava minulle.
Voi, kuinka minä olen vaivuksissa, kun minä tässä sinun edessäsi olen,
ja annan huulieni käydä, että minä jotain vielä sinulle puhua saisin.
Sillä minä puhuisin vielä jonkun sanan sinulle, vaikk'ei minulla mitään
sanottavaakaan ole, mutta minä tahdon puhua vaan, sillä sitte sinä
viivyt pienen aikaa vielä, ennenkuin sinä lähdet. Sillä minä näen,
ett'et sinäkään henno minua kuulemasta lähteä, vaan viivyt ja viivyt,
etkä tahtoisi vielä juuri lähteä. Minä ymmärrän sinut, sillä sinun
sydämesi on aina ja yhä minun, ja minä tunnen sen nyt, kun minä heikko
olen, mutta sinun täytyy kaiketi lähteä, koska sinä sen niin ajatellut
ja päättänyt olet. Enkä minä sinua enää kieltääkään jaksa. Mutta älä
lähde juuri vielä, viivy vielä pieni aika, yhden hiukan; minä en voi
koota ajatuksiani, sillä minä olen lyöty ja riutunut ja minun
ajatukseni ovat vaivuksissa, mutta minä tahtoisin, että minä voisin
sinulle hyvästijätön sanan löytää, sillä minä tahtoisin semmoisen sanan
sinulle hyvästijätön sanaksi löytää, että se aina sinun sydämessäsi
soisi, ja sinun rakastavan sydämesi liikkumaan saisi aina kun se sinun
mielessäsi heräisi, mutta minä olen heikko ja väsynyt ja sanat
hupenevat minun ajatuksistani, niin ett'en minä sitä sanaa tavottaa
jaksa, vaan yhtäpäätä puhelen ja puhelen. Mutta sekin on hyvä, että
minä puhelen, sillä jos minä lakkaisin puhumasta, niin sinä läksisit
pois ja sitte minä olisin yksin. Mutta viivy vaan ja anna minun jotain
puhua, puhella kepeästi, sillä minun mieleni keventyy siitä ja minä
näen, että se on sinullekin huojennukseksi. Viivy vielä, kyllä sinä
sitte saat lähteä; kun sinä lähdet, en minä kättänikään ole voiva
oijentaa sinua pidättääkseni. Kyllä minä tiedän, että kun sinä nyt
minun silmistäni lähdet, niin en minä koskaan enää silmilläni sinua
näe. Jumalani! Oh, viivy vielä pieni aika, sen verran että minä vielä
hiukan saan hengittää samaa ilmaa, jota sinäkin hengität.