Nyt minulla oli iloinen kohtaus, sillä he ovat ruvenneet minun
sielustani huolehtimaan. Kun minä sitä ajattelen, niin minä tulen
vallan nauravalle mielelle. Sillä minun tykönäni kävi Nathan, se
kirjojen viisas mies, vai oliko hänen nimensä Gadd, yhtäläinen
kumminkin, ja koetti minun sydämelleni puhua.
Joas, minun sotapäällikköni, hänen oli minun tyköni toimittanut. Hän
näkyi nimittäin pitävän, että minä olin tehnyt väärin, ja silloin kun
hän Urian kuoleman minulle ilmottamaan tuli, oli hänen otsansa
synkeänä. Mutta sitte hän lähetti sen viisaan miehen, että se minun
sydämeni kääntäisi ja minulle parannuksen sanoja puhuisi. Kun minulle
sinä hetkenä oli huviksi hänessä semmoisia hyviä aikeita nähdä, niin
annoinkin minä sen viisaan miehen eteeni tulla ja puhumaan ruveta.
Se oli kirjojen mies, joka viisautta oli tomusta hakenut ja joka puhui
niinkuin pappi. Tämä kirjojen viisas mies nyt rupesi minun sydäntäni
järkyttämään, ja lavealti ja pitkälti ja juurtajaksain hän minun
syntini minulle selitti. Mutta se oli kaikki löyhää puhetta. Sillä se
mies kuului niihin, jotka ovat viisautensa narreja ja jotka eivät
viisauttansa omassa sydämessään elä. Eikä hän osannut ajatella, sillä
hän ei ollut elämää katsonut, vaan hän puhui, niinkuin hän sanoissa
kauniiksi luuli ja niinkuin hän oli oppinut. Enkä minä niin paljoa
kuunnellut, mitä hän puheli, katselin vaan, kuinka hän koetti
perusteelliselta näyttää, eikä tietänyt, että hänen perusteellisuutensa
ja johdonmukaisuutensa juuri olivatkin hänen henkensä kankeutta, sillä
ajatus on notkea ja syvä ja häälyvä, eikä seisova puutyltty, ja kun sen
suosiossa tahtoo olla, niin sitä täytyy palvella syvä- ja
värjyvämielisenä, niinkuin naista, jota rakastaa.
Mutta kun hän viimein rupesi puhumaan että ihmisen pitää itsensä
kokonaiselle altistaman, ja että vaikka kuningaskin ja väkevä haltija
on, niin pitää omat halunsa lain rautaisten käsivarsien alle sulkeman,
niin vapisin minä kärsimättömyydestä, kun minä semmoista jaaritusta
kuulin, ja kun minä kuulin, kuinka typerä se viisas mies elämästä oli.
Sillä elämän laki on täytymys, ja se on sokea voima, ja se voima on
jokaiseen rintaan kätkettynä. Ja ihminen tekee sen, minkä hänen täytyy,
ja kaikki, mitä ihminen tekee, on oikeaa, sillä hänen on täytynyt se
tehdä. Ja suurempi ja väkevämpi ihminen on se, kenellä suurempi
täytymyksen voima rinnassa pakottamassa on, ja sentähden olen minä
kuninkaaksi syntynyt, että minun rintani käynti hillitön on. Ja kun
minä kuningas olen, niin on minulla ilo murtaa, kun minun halujeni tie
suljetaan. Ja joutava jaaritus ja tyhjä tuulen humu on muu puhe. Mutta
minä pysyin vaiti, enkä yhtään sanaakaan häntä kumotakseni tuhlannut.
Kun hän oli kappaleen aikaa ollut vaiti ja odottanut, että minä jotain
sanoisin, ja sen todeksi tunnustaisin, mitä hän viimeksi sanonut oli,
niin jatkoi hän taas, kun en minä mitään puhunut, ja kertoi minulle
muutaman vertauksen. Oli kerran rikas mies, jolla oli paljo lampaita,
ja oli toinen mies, jolla oli yksi ainoa karitsa. Ja hän kertoi, että
se rikas mies rupesi himoitsemaan sen köyhän karitsaa omakseen, ja että
viimein se rikas mies, jolla paljo lampaita oli itsellään, ryösti sen
köyhän miehen ainoan karitsan, ja otti sen omaksensa. Ja kun hän luuli,
ett'en minä hänen vertaustansa ymmärtäisi, mitä se tarkotti, niin sanoi
hän lisäksi vielä ja selitti minulle. Se rikas mies olet sinä, David,
ja Bathseba, Urian vaimo, on se ainoa karitsa. Kun hän sen kertonut
oli, vaikeni hän tyytyväisenä, ja katsoi myhähtävästi minua silmiin,
sillä hän luuli hyvästi puhuneensa. Mutta se puhe oli niinkuin kuiva
pehku ja niinkuin vanhoja vaimoja itkuttava ruikutus, ja minä tahdoin
suureen nauruun itseni päästää, kun minä semmoista puhetta kuulin, ja
näin että hän senkin jälkeen juhlalliseksi jäi. Sillä mitä se
liikuttava puhe minua koski? Sillä Bathseba, Bathseba on minun
aurinkoni ja minun maailmani, ja hänen tähtensä minä heittäisin kaiken,
ja jos hän on minulta poissa, niin on elämä minun silmieni edessä oleva
kolkko aaveiden leikki, eikä hän ole köyhän miehen ainoa karitsa, vaan
hän on rikkaan miehen maa ja taivas ja koko elämä, ja minä en ole
ottanut häntä, vaan hän on aina ollut minun, ja minä olen tielläni vaan
hänen tykönsä itseni hakenut. Mutta se viisas mies seisoi siinä minun
edessäni ja piteli partaansa syvämielisen näköisenä ja ajatteli, nyt
kuningas minun sanojani ajattelee. Minun mieleni tahtoi suureen nauruun
nousta, kun hän semmoisena minun edessäni seisoi, mutta kun en minä
tahtonut hänen mieltänsä pahottaa sillä, että minä päinsilmiä häntä
nauraisin, niin nousin minä istuimeltani seisomaan, ikäänkuin minä
julmistunut ja väkevän vihan valtaama olisin ollut, ja näytin ovea ja
huusin hänelle; ulos! pois minun silmistäni sinä ihmisen kutistunut
varjo, minä näännyn sinun puolestasi sydämessäni, mene pois, ennenkuin
minä huomaamattani sinun päällesi astun ja luulen sinua maan tomuksi!
Silloin kääntyi se suuri puhuja, ja astui pois, ja hän astui painavasti
ja vakavasti, sillä hän oli suuresti tyytyväinen itseensä, sillä hän
oli rohkeasti puhunut, eikä hän kuninkaan julmistumistakaan ollut
peljännyt, vaan oli uljaana totuuden hänen edessään paljastanut.
Ulos teltan ovesta hän suurella ryhdillä astui, niinkuin hän
kummassakin kainalossaan olisi kantanut kahta uutta ja paksua hänen
omakirjoittamaansa kirjaa. Niin hän meni, ja siinä astuessaan päätti
hän lujasti ja vakaasti, ett'ei hän sanoissaan peräydy, vaikka mikä
häntä uhkaisi. Sillä hän oli semmoinen kirjojen narri ja kuivuneen
sydämensä tyhjä kulkunen. Kun hän oli poistunut, niin että oven verho
hänen peitti, niin päästin minä nauruni valloilleen, ja kun minä siitä
rauhotuin, käskin minä palvelijani sisään, ja käskin hänen pyyhkimään
sen paikan tomusta, missä se mies seisonut oli; enkä minä häntä enää
muistanutkaan olisi, joll'en minä ilokseni hänestä kertomaan olisi
ruvennut.