XIX.

Yhtenä iltana heitin minä vaippani päälleni ja läksin ulos, sillä minun

mieleni oli liikkeessä, ja huone oli ahdas minun päälläni, niin että

minun täytyi ulos, että minä tyyntyisin.

Minä olin nimittäin nähnyt Bathseban taas, ja siitä silmänräpäyksestä

oli minussa kolkuttanut. Päivällä oli Joas, minun sotapäällikköni,

ollut puheillani, ja minä olin antanut hänelle määräykset siitä, kuinka

hän sotajoukkojen lähdön tänä iltana järjestäisi, sillä minä lähetin

hänen sotaan etelän maanääriin, ja tänä iltana piti sotajoukkojen

lähtemän kaupungista ulos. Kun minä tästä olin puhellut, ja sodan

järjestyksestä Joaksen kanssa sopinut, niin olin minä väsynyt ja kun

Joas oli lähtenyt pois, niin olin minä noussut katolleni vilvottelemaan

itseäni ehtoopuolen viileässä, siksi että tulisi aika mennä lähteviä

sotajoukkojani katsomaan. Kun minä sitte katolleni olin tullut, ja

juuri ajattelin asettua istumaan, niin silloin minä sain Bathseban

silmäini alle. Hänkin oli nimittäin katollaan kanssa. Kun minä näin

hänet, niin oli hän polvillaan ja tahkoi kiiltävää kilpeä, joka seisoi

hänen edessään. Nytkin minä unohdin istua, ja jäin seisomaan ja

katsomaan häntä. Se kilpi kiilteli hänen käsiensä alla, kun hän sitä

tahkoi ja hänen poskilleen oli siinä noussut lämmittävä puna. Viimein

hän seisahti siitä, ja käänsi kilven itseään vastapäätä ja antoi sen

nojata käsivarttaan vastaan, ja katsoi siihen itseään niinkuin peiliin,

niin että sen heijastus valaisi hänen kasvonsa. Sitte hän hymyili ja

nyökäytti tyytyväisesti päätään, ja hänen kasvonsa rusottivat, enkä

minä tiedä, mistä hän iloinen oli, siitäkö, että hänen kuvansa niin

kauniina kilven pohjalla heijasteli, vai siitäkö, että sen kilven pinta

niin pilkuttomana kiilteli. Kun hän vähän aikaa oli katsellut, kavahti

hän äkisti seisoalleen, niin ett'en minä kerjennyt häntä vielä

tarpeeksi katselemaan, silitti yhdellä sitaisulla hellinneet

hiussuortuvat päälaelleen, nosti kilven kainaloonsa, ja lensi keveässä

juoksujalassa pois huomaamatta minua, joka olin astunut ihan kattoni

reunalle ja siinä seisonut.

Kun hän oli poistunut, olin minä jäänyt ajatuksissani joksikin aikaa

seisomaan alallani, mutta sitte minä olin verkalleen kääntynyt, ja

lähtenyt pää alespäin taipuneena huoneeseni. Kun minä huoneeseni olin

tullut, rupesin minä kävelemään sen lattiaa edes- ja takasin, ja vasta

kun kauan oli pimeä ollut, olin minä ottanut vaippani ja heittänyt sen

olalleni ja lähtenyt ulos. Sillä minun veressäni oli herännyt outo

levottomuus, eikä se tahtonut asettua.

Huoneen takaovesta läksin minä ulos nyt, ja painoin päätäni ales, niin

että minun silmäni tulivat vielä enemmän varjoon, kuin ne verhonsa alla

olivatkaan, sillä minä olin nimittäin käärinyt verhon otsani ympärille,

ettei minua tunnettaisi, koska minä pidin sen parempana nyt kun minä

läksin ulos yöhön. Minä kävin pimeän puiston lävitse pitäen päätäni

kumarassa, ja vältellen oksia, jotka riippuivat ales synkästä

lehtiholvikosta päälläni. Siellä ylhäällä pimeässä humisi oneasti ja

jostain takaa pimeän lehdikön lävitse vavahteli yksinäinen valkea

silmääni. Minä painoin päätäni vieläkin alemmaksi ja riensin eteenpäin

ja kuulustelin, kuinka santa karahteli jalkojen alla minun astuessani.

Kun minä viimein pääsin kadulle niin taitin minä Bathseban huoneen

ohitse. Mutta siellä oli kaikki pimeätä, ja kun minä kaksi kertaa olin

käynyt sen editse, ja kun minun mieleni laskeutui yhä raskaammaksi,

niin taitin minä taas ja riensin pois ja joudutin askeleitani. Kun minä

jonkun aikaa olin kävellyt tietämättä, mitä kohden minä menin, ja kun

tyhjät kadut vaikenivat minun ympärilläni, niin rupesin minä kuulemaan

ääntä jostain, se tuli kaukaa, ja kuului kuin etäinen ja epäselvä

humina. Silloin virkosi minussa yht'äkkiä halu päästä ihmisten

joukkoon, ja kun minussa heräsi kuva mielessä, että ihmisiä minun

ympärilläni häälyisi ja tungeskelisi, niin tunsin minä sydäntäni

helpottavan. Ennenkun minä sitä ajattelemaankaan kerkesin, käänsin minä

askeleni ja taitin sinne kohden, mistä äänten humua kuului, Ensin oli

pimeitä ja tyhjiä katuja, joilla minä kuulin, kuinka minun hätäiset

askeleni kajasivat tyhjissä seinissä. En minä tiedä mikä minussa oli,

mutta minussa oli sekava ahdistus, joka sai sydämen kolkuttamaan. Minä

vedin vaippaani kiinteämmin ympärilleni ja joudutin askeleitani, mutta

mitä nopeammin minä astuin, sitä suuremmaksi kasvoi minun ahdistukseni.

Viimein minä juoksujalassa tulin paikalle, josta häämötti valoa, äänten

solina kasvoi minun korvissani; kun minä tulin lähemmäksi, eroitin minä

haamuja, jotka liikkuivat edestakaisin; kun valo loisti alhaalta niiden

takaa, näyttivät ne ensin luonnottoman suurilta, ja niiden liikkeet

kuvastivat valoa vastaan aaveellisen äkillisinä ja kulmikkaina. Vasta

kun minä tykö pääsin, huomasin minä, että siinä oli väentungos, joka

täytti koko kadun. Vielä juosten syöksin minä väkijoukkoon, survaisin

ensimmäiset väkivaltaisesti puoleen, ja vasta kun minä keskellä joukkoa

seisoin, ja huomasin, että joka puolella minua oli ihmisiä ja että

lähellä olevat katselivat kummastuneesti minua, kun minä sillä tapaa

siihen syöksähdin, maltin minä itseni ja annoin vereni senverran

rauhottua, että minä sain katsotuksi ympärilleni. Siinä huljui väkeä

ympärillä, ihmisiä käyskeli edes- ja takasin, minä tein itseni

matalaksi ja ponnistin itseni väkijoukon lävitse, että minä pääsin

niiden silmistä, jotka yhä katselivat minua minun omituisen tuloni

tähden. Silloin näin minä taampana harmaan rivin aseellisia miehiä,

aseita huojui sekaisin hämärässä ilmassa ylhäällä, ja silloin vasta

muistui minun mieleeni, että tässä oli minun sotajoukkoni lähtemässä.

Se oli johtunut kokonaan minun mielestäni, sitte kun minä katollani

olin ollut ja Bathseban nähnyt. Se oli pitkässä hämärään katoavassa

rivissä siinä, ja katsomaan tullut ihmisjoukko vallettui sen edessä

edes- ja takasin. Minäkin tungettelin, ja minun mielelleni teki hyvää,

että ihmisten virta minua vastaan tuli. Silmissä häälyi ja hämärsi ja

minua survaistiin rintaan, mutta minä painoin olkapääni eteen ja

ponnistin eteenpäin, niin että ihmiset jäivät kahdenpuolen minua.

Silloin tuli väljempi paikka minun eteeni, jossa joukko ihmisiä

seisoskeli, ja minäkin jäin heidän joukkoonsa. Siitä näkyi sotamiesten

rivi kauemmaksi, se häämötti tulisoihtujen heiluvassa valossa, miehet

olivat nousseet pystyyn ja seisoivat pitkissä riveissä, keihäät

seisoivat ristiin rastiin pystyssä ja haarniskat kimaltelivat valkeain

hohteessa. Torventorahdus oli juuri lakannut kajaamasta, se oli lähdön

merkki, ja verkkainen liikunta valtasi kaikki rivit. Siinä heittelivät

muutamat vielä viimeisiä hyvästejään omaisilleen, toiset astuivat jo

täydessä marssissa, hitaasti liikkumaan lähtevässä jonossa kulkivat

joukot pimeän syrjään väistyvän väkijoukon keskitse. Askelten

alakuloinen poljenta jymähteli katua vastaan ja rivit harmenivat

kauemmalta. Silloin lensi kilven välähdys kasvojeni ylitse, siinä astui

edessäni juuri rivissä pitkä ja kookas mies, hän heilutti kädessään

välkähtelevää kilpeä: hän heitti hyvästejä jollekin, joka seisoi

vieressäni. Minun silmäni kääntyivät katsomaan vierelleni, minun

rinnallani juuri, olkapäästä olkapäähän minun kanssani seisoi nainen,

hän oli hoikka ja nojautui hiukan eteenpäin, että hän näkisi paremmin,

musta vaippa lepäsi löysästi hänen olkapäillään, minä en tuntenut häntä

kohta, sillä hänen kasvonsa olivat varjossa, niin ett'en minä nähnyt

niitä selvästi, mutta minussa hykähti, ja kun minä toisen kerran

katsoin, niin minun vieressäni seisoi Bathseba. Minun rintani vavahti

ensin lämpimästi, mutta sitte minun silmäni jäykistyivät, ja vielä

kerran katsoin minä poistuvia rivejä kohtien, se kilpi, joka siellä

välähteli, oli se sama, joka päivällä oli ollut Bathseban peilinä, ja

ne silmät, jotka sieltä katselivat, katselivat ja syleilivät Bathsebaa.

Minun korvissani huumahti, minä ajattelin ottaa molemmin käsin

rinnastani ja juosta pois, sillä minä luulin, että minun täytyisi

huutaa. Mutta ennenkuin minä vielä käännyinkään pois ja askeltakaan

otin, käännyin minä Bathsebaa kohden ja otin häntä käsivarresta, mutta

hellitin siitä kohta taas ja kysyin tyvenesti: onko hän sinun miehesi,

vaimo, hän joka tuolta kaukaakin vielä tänne koettaa katsoa? Mutta kun

minä sen olin saanut sanotuksi ilman että minun ääneni värisi, niin en

minä enää osannut hillitä itseäni, vaan otin häntä taas käsivarresta ja

yhtäpäätä, ennenkuin hän vielä kerkesi minuun katsomaankaan ja

yrittämään vastata, kysyin minä toisen kerran ja kirkasin: vaimo, oliko

hän sinun miehesi? Mutta kun ne sanat minun huuliltani päässeet olivat,

niin tunsin minä, niinkuin minä armottomasti ja kovalla sydämellä

hänelle puhunut olisin, ja minusta tuntui niinkuin se hänelle särkevää

täytyisi olla, että minä hänelle sillä tapaa niin tylysti puhun. Ja

yht'äkkiä suli minun sydämeni hänen tähtensä, enkä minä tietänyt, mitä

minun olisi pitänyt hänelle tekemän, että minä hänen viihdytetyksi

olisin saanut, ja saisin hänen tuntemaan, kuinka sydämestäni minä

hänelle hellä olin. Ja kun hän siis peljästyneesti katseli minua, kun

minun kasvoni hänen silmiltään varjossa olivat, ja kun hän koetti

käsivarttansa vapaaksi minun kiinniotostani, niin otin minä vielä

toisellakin kädelläni hänen kädestään, ja rupesin puhumaan: Oh,

Bathseba, älä pelkää, minä se olen, minä sinun kanssasi olen, etkö sinä

minua tunne, anna kätesi olla vaan, minä siitä pidän. Ja kun hän

ihmetteleväisenä jää minun kiireellisiä sanojani kuuntelemaan ja

unhottaa kätensä minun käteeni ja rupeaa katsomaan minua, niin heltee

minun mieleni minussa vielä enemmän, niin ett'en minä tiedä, mitä minun

ensiksi pitäisi sanoman, kun minun kaikki tarvitsisi sanoa, ja

ennenkuin minä estän itseni sitä sanomasta, puhkee se minun huuliltani

jo: Oh, Bathseba, minähän rakastan sinua, etkö sinä sitä kohta tunne!

Minä sinua rakastan. Minähän se itse olen. Kun minä tätä puhelin, jäi

Bathseba yht'äkkiä hiljaa seisomaan, ja katsoi arkana ja helkkyvänä

minua kohden, eikä hän enää kuin heikosti koettanut vetää kättänsä

minun kädestäni pois, ja näytti kuin olisi hänessä virvonnut joku

tunto, joka sai hänen huojumaan itsessään. Kun hän sellaisena minun

edessäni seisoi, tunsin minä yht'äkkiä sydämeni kasvavan itsessäni,

ja minä luulin hellyyteeni hukkuvani. Silloin selkesi yhtenä

silmänräpyksenä minulle ikäänkuin en minä sitä ennen ollenkaan olisi

vielä huomannutkaan, että minulla oli Bathseban käsi kädessäni, ja että

Bathseba itse oli minun edessäni. Mutta kun se tunto minun lävitseni

valui, niin kohotin minä tietämättäni päätäni, niin että valo lankesi

minun kasvoilleni ja valaisi ne, ja yht'äkkiä tunsin minä, kuinka

Bathseban silmät, jotka koko ajan olivat epävarmoina ja aran kysyvinä

minun varjossa olevilla kasvoillani levänneet, värähtivät, ja samassa

tunsin minä kuinka hänen kätensä vavahti minun kädessäni, ja kun minä

nyt likistin sitä, niin oli kaikki vastustuksen voima rauennut siitä.

Sinä hetkenä tunsin minä lämpimän vedon lävitseni, enkä minä osannut

pidättää itseäni enää. Minä otin toisellakin kädelläni häntä samasta

kädestä, joka jo oli minun pivossani, ja silitin sitä ja lämmitin

käsieni välissä, ja minun sanani tulivat minun huulilleni ilman että

minä huomasinkaan sitä: Bathseba, Bathseba, tule, minä näen sinun

sydämeesi, sinun sydämesi on auki minun edessäni, se oli minulle auki

kohta ensi silmänräpäyksestä, kun minä silmilläni sinun maailmasta

löysin, tule: me olemme löytäneet toisemme ja meidän sydämemme näkevät

toisensa, Bathseba! Minun vereni kävi minussa niinkuin koski, ja hänen

kätensä taipuili minun käsieni puserruksen alla, ja minä vedin häntä

kädestä kohdeni, niin että hän horjui jaloillaan. Hän näkyi vapisevan

itsessään ja minä luulin hänen seuraavassa silmänräpäyksessä

voimattomana vaipuvan minun rintaani vastaan, mutta silloin hän

jäykkeni ja otti toisella kädellään minua ranteimesta ja koetti

heikosti irroittaa itseänsä. Mutta kun en minä hellittänyt, niin särkyi

hän silmänräpäykseksi kokoon, mutta sitte hän nosti silmänsä minua

kohden, ja niissä vapisi rukous, ja hänestä hykähti: "Voi kuningas,

anna minun mennä, minä rakastan sinua, anna, oi kuningas, minun mennä".

Kun hän ne sanat oli saanut sanotuksi, enkä minä ollut muuta kuin

vetänyt häntä kädestä lähemmäksi itseäni, niin näkyi hän heltiävän

sydämessään, ja hän unhottui vieläkin puhumaan: "Minä rakastan sinua,

ja sinun silmiäsi en minä ole saanut mielestäni siitä asti kun sinä

minua silloin ensi kerran katsoit; ja joka kerta kun minä kaupungilla

käyn, käyn minä sen kadun kautta, jolla sinä yhtenä päivänä minua

vastaan tulit, oi anna, kuningas minun mennä pois, ja koettaa hiljetä

sydämessäni." Koko ajan, kun hän tällä tapaa rukoili, hakivat hänen

silmänsä minua, ikäänkuin hän minulta toivoisi sitä kättä, joka häntä

lukisi, ja tietämättänsä avoi ja antoi hän itsensä minulle kokonansa.

Kun minä ne sanat kuulin, ja kun minä ne silmät sillä tapaa päälläni

tunsin, niin en minä tiedä kuinka minulle kävi, sillä minun sydämeni

liikahti rinnassani, mutta en minä tiedä, oliko se suuresta ja

lämpimästä ilosta, vai oliko se hellyttävästä säälistä. Mutta ennenkuin

minä mistään selvillä olin, annoin minä mieleni lämpimyydelle vallan ja

otin häntä toisestakin kädestä ja tuin häntä, sillä hän horjui. Ja,

jollei ihmisiä siinä olisi ollut, niin minä olisin ottanut hänen

niinkuin lapsen ja nostanut syliini ja kantanut hänen sylissäni pois,

ja hän olisi ollut kevyt ja suloinen minun käsivarrellani. Mutta sitte

minä pidin häntä kädestä ja talutin hänen pois, ja me menimme

väkijoukon keskitse, mutta niin ett'ei hän keneenkään koskenut, sillä

minä kuljin edellä ja työntelin kaikki puoleen, niin että hänellä oli

hyvä tie. Eikä hän enää tahtonut ottaa kättänsäkään pois minun

kädestäni, vaan seurasi minua tahdottomasti niinkuin unissakäyden.

Vasta kun me olimme tulleet minun puistoni portille ja minä aioin viedä

hänen sisään, kuiskasi hän rukoilevasti, ja hänen kätensä taisteli

heikosti minun kädessäni; älä vie minua! mutta silloin nostin minä

hänen käsivarsilleni, eikä hän vastustellut, vaan laski kätensä

murtuneesti minun olalleni. Kun minä olin saanut hänen syliini, niin

että hänen oli hyvä nojata, juoksin minä kepeästi suloisen taakkani

kanssa puiston lävitse ja ylös portaita huoneeseeni.

Kun minä olin päässyt sisään, olin minä hiukan hengästynyt; minä laskin

Bathseban sylistäni ja asetin hänen istumaan. Sitte soitin minä

palvelijoitani ja käskin valaisemaan palatsin huoneet, niin että joka

akkuna valuttaisi niinkuin olisi suuri juhla, ja käskin soittajat

soittamaan verhojensa takana.

Bathseba oli sillä aikaa, kun minä tätä toimittelin, istunut hiljaa

istuimellaan, ja pitänyt silmiään koko ajan lattiaan luotuina. Hän

näkyi olevan syvässä sisällisessä valletuksessa, ja hänen kasvoilleen

lensi joka silmänräpäys uusi puna, ja se puna oli lämmin onnen puna, ja

se vaihetteli aina, mutta siinä samassa hän taas lensi kalpeaksi, niin

että hän istui siinä niinkuin murtuneena. Ja kun hän hengitti, niin

toisen kerran kuului niinkuin hänen rintansa olisi läikkymässä ja

niinkuin hänen täytyisi koettaa istua hyvin hiljaa, ettei hänen onnensa

hänessä tulvehtisi, mutta sitte hänen hengityksensä taas oli riutunut,

ja hän raukesi siinä istuessaan, niinkuin hän joka puoleltaan tuntisi

kurjuuden itseään läsnä olevan, jota vastaan hän voimaton olisi, ja

joka kohta ratkeaisi hänen päälleen.

Kun minä nyt olin saanut kaiken valmiiksi, ja kun valo salin seinissä

hohteli ja soitto ympäriltä seinien takaa humusi, niin menin minä

istumaan Bathseban viereen toiselle istuimelle ja yritin ottaa häntä

hänen kädestään. Mutta hän antoi minun ottaa sen, eikä tehnyt yhtään

liikettä vetääkseen sitä pois, vaan antoi sen levätä kädessäni. Kun

minä nyt siinä häntä katsoin, ja näin hänen olonsa, niin tulvehti minun

sydämeni ylitse minussa. Sillä hän oli runneltu ja vaipuva, ja minä

olisin itseni vuodattanut, jos minä sillä olisin voinut yhdenkin

ajatuksen hänen päältään nostaa, kun se niin raskaana hänen päälleen

tuli. Ja kun minä en tietänyt, mitä minun pitäisi tekemän, että minä

hänen olonsa huojentaisin, niin tunsin minä itseni lamautuvan

voimattomuudessani, ja minä olisin saattanut itkeä, tai hänen syliini

ottaa ja häntä tuudittaa niinkuin pientä lasta tuuditetaan, tai minä

olisin suudellut häntä silmille ja otsalle ja silittänyt hänen

hiuksiaan ja pitänyt häntä sylissäni hennosti, ikäänkuin minä olisin

peljännyt hänen särkyvän. Ja kun en minä yhtään mitään enää tainnut, ja

kun minua pusersi rinnasta, että minun niin voimattomana täytyi häntä

päältä katsoa, vaikka hän juuri minun edessäni oli, ja minä koko hänen

olonsa sydämessäni tunsin, ja kun minä olin katsonut häntä niin, että

minä olin itsessäni kipeä, niin rupesin minä puhelemaan, sillä minun

sydämessäni heräsi niin kaikkea ja minun sydämeni vuosi minussa, kun

minä sain puhua.

"Bathseba, voi, minä rakastan sinua, ja minä sairastan rakkaudesta

sinuun. Oh Bathseba, Bathseba, minä rakastan sinua, ja usein, kun minä

yksin istun, ummistan minä silmäni, ja puhun ilmalle, joka minun

ympärilläni ja minun poskillani leyhyy, ja sanon ääneeni sille: minä

rakastan, rakastan ... ja kun minä sitä sanon, niin tunnen minä

ympärilläni punaisen rusotuksen.

"Voi, Bathseba, siitä on niin suloista puhua, ja minun rakkauteni

kasvaa minussa, kun minä siitä saan puhua. Voi, en minä elä ilman

sinua, ja minä hengitän sinua, ja vaikka minä missä liikun, niin aina

minä liikun kuin unessa, ja sinä olet minun rinnallani. Sillä kun minä

ummistan silmäni, niin minä tunnen sinut lähelläni, ja kun minä

toimissani olen niin sinä istut minun vierelläni, ja minä tunnen sinun

kätesi kädessäni. Oh, Bathseba, minä rakastan, ja minun rakkauteni on

kutonut minun ympärilleni lämpimän verhon, niin että minä vaan hapuilen

elämää, enkä sitä muutoin tunne. Oi Bathseba, minä rakastan sinua."

Minä puhelin tätä matalalla ja hillityllä äänellä, ja kun minä puhuin,

niin tuli yhä enemmän sanoja minun huulilleni, niin että minun sanani

juoksivat yhtäpäätä. Ja minun mieleni tulvi yhä kevyemmin, sillä minä

näin, että Bathseba oli ruvennut kuuntelemaan minua; hän oli kumartunut

hiukan eteenpäin, niin että hän tuli nojaamaan käteensä, jota hän piti

istuimensa etukulmalla, ja hänen huulensa olivat hiukan auenneet, niin

että hänen tuoksuva hengityksensä hulmuili niiden välitse. Kun minä yhä

puhuin, niin oli hän viimein siirtynyt istumaan lähemmäksi minua, ja

huomaamattansa oli hän ottanut minun toisen käteni käsiensä väliin ja

ruvennut silittelemään sitä. Ja kun minä sen näin että hänen silmänsä

olivat hakeneet minun silmäni, ja että hän hengitti yhtä haavaa minun

kanssani, niin nousi minun sydämeni vielä enemmän minussa, ja minun

olisi haluttanut itkeä, ett'en minä niin sydämestäni saanut puhutuksi,

kun minä olisin tahtonut. Sillä minä olisin koko sydämeni hänelle

antanut, joka minun vieressäni istui ja kuunteli minua, ja minä olisin

tahtonut, että minun koko sydämeni olisi hänessä elänyt.

"Minä rakastan, rakastan sinua, ja minun on suloista sanoa sinulle,

että minä rakastan sinua, enkä minä sitä sanomasta väsyä saata, enkä

minä sitä koskaan saakkaan sinulle niin sanotuksi, ett'ei minun vielä

uudestaan sitä tarvitsisi sanoa. Voi Bathseba, minä rakastan sinua, ja

minä hyväilen sinun nimeäsi, kun minä sitä mainitsen, Bathseba,

Bathseba.

"Voi Bathseba, kuinka minä saatoin elää, kun et sinä minulla vielä

ollut! Mutta nyt sinä istut minun edessäni ja minä saatan ottaa sinun

molemmista käsistäsi, koska minä tahdon ja katson sinua sinun omiin

silmiisi, koska minä tahdon, ja aina kun minä silmäni ylös luon, niin

istut sinä itse minun vieressäni. Voi, me olemme löytäneet toisemme, ja

tästä hetkestä on meidän olomme oleva lämmin toistemme lähellä

oleminen. Sillä en minä sinusta enää saata erota, ja minä olen hakenut

itseni sinun tykösi niin, että minä olen elämäkseni itseni sinun

kutonut; eikä meidän olomme ole muuta oleva kuin lämmin rakkaus, eikä

meidän silmillämme ole oleva muuta iloa, kuin että me toisiamme olemme

katsoa saavat ja se on oleva onni kaikki, sillä rakkaus on elämä, ja

rakkauden elämä on suuri ja lämmin, ja rakkaus on punainen..."

Mutta kun minä tätä puhuin, en minä ollut huomannut, kuinka Bathseban

kädet olivat lakanneet silittämästä minun kättäni, ja kuinka hän oli

viimein vetänyt ne pois ja antanut niiden toimettomina vaipua

sivuilleen, enkä minä ollut huomannut, kuinka hänen kasvonsa olivat

värähtäneet riutuneiksi. Kun minä nyt sitte käänsin silmäni häneen,

niin seisahduin minä kesken puhumistani, sillä hän oli noussut

seisomaan ja hän horjui. Ennenkuin minä kerkesin häntä tukemaan, oli

hän ottanut istuimen nojasta kiinni, ja koetettuaan turhaan kaksi

kertaa ruveta puhumaan, niin että näytti niinkuin hän molemmilla

kerroilla olisi äänensä niellyt, antoi hän vaipua itsensä istuimelleen

ja puristi kätensä polviensa väliin, ja vasta sitte sai hän äänensä

esille. Se tuli ensin karheasti ja seisahtuen, mutta sitte se selkeni,

ja viimein hän unhotti kaiken, ja puhui niinkuin se puhuminen olisi

hänen sydäntänsä keventänyt.

"Oh, kuningas, kuule, minä rakastan sinua, armahda minua ja älä puhu.

Voi, älä puhu, sillä minua polttaa, kun minä kuuntelen, kun sinä sillä

tapaa puhut, sillä minun elämäni on maahan viskattu, ja kaikki, kaikki

on ratkennut, ja elämä on enää paljas hauta. Oh, kun sinä onnesta

puhut, niin minä olen niinkuin lyöty, oh, älä puhu, sillä onni on

polttava sana, ja lämmin onnen olo on repivä hätä, sillä ei sitä ikinä

elää saa, ja kaikki on pois käsistä mennyt.

"Voi kuningas, minun kuninkaani, miksi sinä minun tielleni tulit, sillä

nyt minä tunnen elämäni, niinkuin se olisi raskas ja korkea vastamäki

minun edessäni; voi, minun jäseneni ovat heikot ja minä vapisen kun

minä ajattelen, että minun täytyy käydä minun elämäni kova tie.

Jumalani, joka hetki, jonka elää täytyy on niinkuin paljas rauta, jota

niellä täytyy! Oi, kuninkaani armahda minua. Oh, ketä minä rukoilisin,

sillä minun ympärilläni on pimeys, ja joka askel on työläs.

"Voi, mitä varten sinä minun tielleni tulit, sillä minä rakastan sinua,

ja minä olen rakastanut sinua siitä hetkestä asti, kun sinä silloin

minua katsoit, ja minun sydämeni otit, ja minä rakastan sinua vielä ja

aina ja minun elämäni on pimeys ilman sinua. Voi, älä ota minua

kädestä, päästä minut, sillä minä olen heikko, ja minut valtaa

pyörrytys, kun sinun kätesi koskee minun käteeni.

"Laske minut menemään pois, siellä on yö, mutta laske minut, sillä Uria

on minun mieheni, ja hän lähti tänään, voi, Uria, hän pitää minusta, ja

luulee minun olevan kotonani; ja hänelle olen minä itseni ijäksi

luvannut ja vannonut, ja hänelle lupasin minä itseni ijäksi, ennenkuin

minä sinusta mitään tiesinkään, ja ennenkuin minä tiesin, mitä on

itseänsä luvata, voi hän on minun mieheni, ja hän on hyvä, ja hän uskoo

minua! Oh, laske, kuningas, minut, henkeni edestä minä rukoilen sinua,

oi, armahda minua niin totta kuin sinä olet minut tähän herättänyt, ja

niin totta kuin minä sinua rakastan, voi, minä en voi lähteä, jos sinä

minua kiellät. Voi, minä rakastan sinua ja minä menen pimeyteen, kun

minä sinun tyköäsi lähden, eikä minulla ole elämää, muuta kuin sinun

lähelläsi. Kuule, kun minä äsken kuuntelin sinua, kun sinä niin

lämpimästi onnesta puhuit, ja kun minä sitte unhotin itseni vallan

siihen, niin silloin selveni minulle yht'äkkiä, että kaikki se onni on

mahdoton, ja että se olisi voinut olla. Voi, ei, en minä sitä vielä

nytkään ajatella saa, se tunto ratkee niin kovana päälle. Jumalani,

jumalani, mitä minä muuta muistaisin, joka minun ajatukseni

viekottelisi.

"Tiedätkö, minä olen ruvennut ajattelemaan itseäni siitä asti, kun minä

sinut silloin näin. Ja minä ihmettelen itseäni. Oh, minun elämäni on

ollut niinkuin päivä, joka ei vielä noussut ole, ja joka ei itsestänsä

mitään tiedä, aavistelee vaan valoansa. Ja minä olen luullut, että minä

onnellinen olen ollut, kun minun hyvä on ollut olla, vaikk'en minä

vielä elänytkään ollut. Ensin olivat minulla vanhempani ja sitte on

minulla ollut Uria, ja heitä minä olen palvellut, ja heillä ollut

hupina, enkä minä mitään ole kaivannut, vaan kaikki on ollut lämmin

turva minulle.

"Mutta sitte minä näin sinun, kun sinun silmäsi minun päälläni

lepäsivät niinkuin raskas halaus, ja kaikki on siitä asti toiseksi

muuttunut. Sillä minun silmäni ovat auentuneet, ja maailmakin on minun

silmissäni uuden väriseksi tullut, niin että minä nyt näen sitä, jota

minä en ennen ole nähnyt. Sillä taivas on korkeammalla nyt kuin ennen,

ja maa viherjöitsee elävämmin ja ihmisten silmät ovat lämpimämmät

katsella. Ja minä itse, vaikka minä itseäni alinomaa katselen, olen

tullut epävakavaksi ja selittämättömäksi itselleni. Sillä joskus minun

mieleni läikkyy, niinkuin minulle olisi suuri ja tietämätön onni

tapahtunut, ja minä tunnen oloni niinkuin kirkkaan lähteensilmän, joka

itseään päilyilee, mutta toisen kerran minä taas olen tummien voimien

vetämä, eikä minun muuta tekisi mieleni kuin istua alas ja kätkeä

silmäni käsiini ja itkeä. Ja minun ajatukseni vaihettelevat, niin että

ne joskus ovat hämärät ja kuumat, niin että kaikki minun silmistäni

niiden alle sulaa, ja joskus taas niin valuiset, että kaikki niissä

heleänä päilyy, niinkuin korkeat rannat tyvenessä vedessä.

"Oh, mitä sinä niin sydämestäsi minua kuuntelet, enhän minä mitään

merkillistä puhu, itsestäni minä vaan puhun. Minun on niin keveätä

puhella sinulle, sillä sinä kuuntelet, niinkuin sinä imisit joka sanan

minun huuliltani: ota minun käteni tästä, sinä saat pitää siitä, minä

puhun niin mielelläni sinulle, eikä minun sydämessäni ole mitään, jota

minun ei olisi suloista sinulle sanoa, sillä mitä varten minä muuten

olisin mitään tuntenutkaan, jollen minä siitä sinulle puhua saisi. Eikö

minun käteni ole pehmeä ja lämmin, kun se sinun kädessäsi on? Kuule, et

sinä uskoisi, minä punehdun usein askareissani, kun minä löydän itseni

siinä, että minä aina puhun sinulle, sillä en minä muussa muodossa

tunteakaan osaa, kuin siinä, että minä kaiken kohta sydämessäni sinun

kanssasi tunnen. Kuule, onko se pahasti, että minä sinua aina

ajattelen? Sano sinä se minulle. Kun minä ajattelen sitä, niin en minä

saisi niin tehdä; mutta onko se pahasti sentään, että minä sinua

ajattelen? Kuule, neuvo sinä nyt minua, sinä pidät niin hellästi minun

kädestäni, ja minä tottelisin sinua kaikessa. Mahtaako se pahasti

sentään olla? Minä palvelen minun miestäni ja olen hänelle nöyrä, sano

nyt, teenkö minä pahoin, kun en minä häntä sillä tapaa ajatella osaa

kuin minä sinua ajattelen. Kuule nyt, eikö hän ole yksin, ajattele nyt,

hän on niin yksin, ett'ei kukaan häntä sydämessään ajattele. Etkö sinä

luulisi, että se olisi kovaa? Tiedätkö, minun tulee välistä suuri sääli

häntä, kun minä ajattelen hänen oloansa. Sillä hän on ihan yksin. Ihan

yksin. Sentähden tekee minun mielelleni hyvää, kun minä saan häntä

palvella, tiedätkö, minä olen niin iloinen, kun minä saan häntä

palvella; kun hän kotona on, tähystän minä hänen silmiinsä nähdäkseni,

mitä hän halajaa, että minä voisin sen hänelle jo ennen tehdä,

ennenkuin hän sitä pyytääkään. Mutta kun hän sitte katsoo minua

kiittäväisesti, niin tunnen minä kylmentyväni sen katseen alla, ja

minun on vastoinmielistä ajatella, että hän on minulle kiitollinen. Ja

minä käännynkin hänestä jäykempänä pois. Mutta sitte minun sydämeni

herää taas minussa, ja minä tunnen itsessäni kuinka yksikseen jätetty

hän elämässä on. Ja jos minä voisin sen tehdä, niin kääntyisin minä

silloin häntä kohden takaisin ja polvistuisin hänen eteensä, ja

pyytäisin häneltä anteeksi, että minun ajatukseni niin kokonansa ovat

hänestä hälventyneet. Sillä hän on ollut hyvin hyvä minulle, enkä minä

ymmärrä, kuinka näin on saattanut käydä. Sillä minä tunnen, että minä

olen kokonaan lakastunut hänelle, ja vaikka hän juuri nyt lähti, niin

ovat minun ajatukseni kaikki hänestä sammuksissa, niin että kun minä

nyt koetan hänen kuvaansa muistella, niin en minä saa mitään kuvaa

itsessäni syntymään, ja minun ajatukseni hänestä ovat yhtä kuolleita,

kuin jos hän jo monta vuotta sitten olisi lähtenyt enkä minä koko sinä

aikana häntä muistanutkaan olisi. Ja kun hän oli läsnäkin, niin en minä

häntä läsnä tuntenut, enkä minä hänestä enempää ajatellut, kuin että

hän oli, ja että minun silmäni hänen näkivät. Kuule nyt, etkö sinäkin

tunne, että minä olen ollut hyvin kova hänelle, mutta kun minä hänet

vielä kerran näen, niin koetan minä olla vielä nöyrempi hänelle, kuin

minä olen ollutkaan, sillä hän on niin hiukan saanut elämässä, sillä ei

kukaan häntä ajattele, eikä hänellä rakastavaa sydäntä ole, joka hänen

olonsa tuntisi, voi, hänen elämänsä on ihan tyhjästi kulunut, ja minun

tulee suuri sääli häntä. -- Oh, mutta mitä sinä minua niin kuulustelet,

luuletko sinä, ett'en minä koko ajan huomaa, kuinka sinä koko ajan

silmilläsi minun huulissani riput ja viekottelet minun puhumaan vallan

kaikenmoista, katso pois minusta, en minäkään sinua aina katso, vai

katsoinko minä äsken sinua noin? Enpä. Kyllä minä sen tiedän, minä olen

ajatellut sen toisella tapaa. Etkö sinä sitä vielä huomannut ole? Voi,

kuinka sinä olet sokea ja ymmärtämätön! Etkö sinä siitä vielä tiedä,

että on suloisempikin välistä vaan katsahtaa, ja sitte katsoa poispäin

ja olla, niinkuin ei pitkiin aikoihin yhtään mitään muistaisi, mutta

sitte olla koko ajan sentään, niin ett'ei tarvitsekaan katsoa, kun se

kuva ilmankin koko ajan mielessä kukostelee. Kyllä minä sen tiedän.

Voi, en minä sinua niin taitamattomaksi olisi luullut, ett'et sinä

senvertaa ymmärrä. Mutta mitä varten minä oikein sinua katselen? Kuule

nyt, olenko minä ihan lapseksi tullut? Sinä istut niin suurena ja

kankean liikutettuna siinä minun edessäni, että minulle olisi vallan

iloksi tulla ja istua sinun polvellesi ja taputtaa ja silittää sinua

poskellesi, kun sinä niin totisesti minua katsot. Etkö sinä hupainen

ole, kun minun puhettani niin vakavasti kuulustelet, ikäänkuin minun

suustani viisautta tulisi. Voi kuinka sinä olet tompelon herkkä, vallan

isonen lapsi, minä tunnen itseni oikein ymmärtäväiseksi sinun

rinnallasi, kuinka avuton sinä mahdatkaan ihmisten joukossa olla, kun

sinä tuommoinen paljasta pehmeyttä olet sisältä. En minä tietänytkään,

mimmoinen sinä olit, sinä olet semmoinen, että minä saisin tehdä mitä

tahtonsa sinun kanssasi, sinähän olet oikein käsien ympärille

käärittävä, minun tekisi mieleni kujeilla sinun kanssasi kyynelet

silmissä, minun suuri sydämeen katsova kuningastompelukseni. Voi, sinä

olet oikein tuhma ja naurettava, kun sinä minua sillä tapaa katselet

ikäänkuin minä joku kullankipenä olisin. Kuule nyt, älä nyt, jos sinun

molempiin silmiisi vielä tuolla tapaa kyynel kasvaa, luuletko että minä

sitte vielä taidan tässä alallani istua ilman että minä nousen ja otan

sinua kaulasta ja pyyhin kädelläni sen kyynelen pois sinun kummastakin

ruskeasta silmästäsi... Voi, minä itken, minun on niin suloista olla,

minä itken. Olenko minä kauniimpi nyt kuin ennen, kun minä sinun olen

nähnyt? Olenko minä? Minä olen niin vallaton ja itkevä. Sinä lämmität

ja viherjöitset minussa. Kun minä päivällä kiilloitin Urian kilpeä,

niin oli minussa koko ajan, niinkuin minä sinun kilpeäsi olisin

kiiltäväksi tahkonut, ja kun se oli kirkas ja välkkyili minun käsieni

alla, niin minä katsoin siihen omaa kuvaani, sillä minun tuli mieleeni

katsoa, jos minun silmäni olivat tulleet tummemmiksi ja jos minun

poskieni väri oli noussut siitä hetkestä, kun sinun silmäsi olivat

minun päälläni levänneet. Voi, millä tapaa sinä silloin sinä kertana,

etkö sinä muista, silloin kun sinä ensi kerran minua katsoit, annoit

silmäsi päälläni olla, sillä minä en ole saanut sinun silmiäsi siitä

hetkestä mielestäni pois, ja joka kerta kun minä nyt jälkeenpäin olen

muistanut sinut, on lämmin noussut minun poskilleni. Voi, minun on

suloista ja surullista olla ja kun minä oloani ajattelen, niin laskee

minun hengitykseni niin lämpimän painavaksi. Voi, minä näen sen, se on

totta, minä rakastan, rakastan sinua, kuinka synkeätä tämä on, minä

näen sen kokonaan nyt, minä rakastan sinua koko sielullani, enkä minä

muuta tahdo, kuin tänne jäädä ja sinua lähellä ja lähellä olla ja aina

ja aina kuulla ja nähdä, että sinä olet minusta onnellinen. Oh, mitä

varten olen minä tullut sinun silmiesi nähdä! Voi kuningas, ei, nyt

minun täytyy lähteä, sillä minun rakkauteni kasvaa minussa, kun minä

puhun ja minun järkeni himmentyy, kun minä tässä sinun edessäsi seison.

Voi, anna minun mennä, sillä minä en voisi sinua vastustaa, jos sinä

käskisit minun jäämään, ja minä en saa jäädä, en saa, en saa... Oh,

minä rakastan sinua, rakastan, rakastan, minä en saa jalkojani

heltiämään maasta, minä seison tässä, anna minun vielä pieni aika

seisoa tässä ja puhua, anna minun puhua, sillä minun sydämeni tulvii

minun rinnassani, ja sitte on yö ja pimeä, kun minä ulos pääsen. Voi,

minun rintani ratkee, oi, kun minä aina saisin sinun edessäsi seisoa,

sillä sinun katseesi on helpotus minun rinnalleni. Oh, sinä olet minun

edessäni, kohta minä en näe sinua. Sinä, sinä olet minun mieheni ja

minun sankarini, ja jos minä olisin toinen ollut, niin itse minä olisin

tullut ja polvillani jäänyt sinun tykösi. Voi, mistä minä saan voiman

lähteä. Anna minun lähteä, ja älä käske minua jäämään tänne, älä käske,

sillä minä en kestä sinulta mitään kieltää, ja en minä kestäisi sitä,

että minä tänne jäisin, sillä se olisi synti ja se rikottaisi minun.

Vielä pieni aika, ja sitte minä lähden. Voi, minun täytyy, täytyy.

Mutta salli, että minä saan asua tässä sinua lähellä, sillä sitte on

suloisempi, ja se olisi niin kovaa, jos minun täytyisi ulos kylmään

maailmaan lähteä. Oh, kuningas, minä rakastan sinua niin ylen paljon,

ja minä menehdyn rakkauteni alla, ja minun täytyy lähteä. Joskus minä

katselen kaukaa sinua ja ihmisien joukossa, jossa sinä et minua

näekkään, kun sinä kuninkaana ajat sotajoukkojesi edessä, ja kun

maailma sinun loistoasi kumartaa. Oih, hyvästi, minä en saa viipyä

enää, sillä minun veressäni käy tumma hyöky, ja jos minä yhden

silmänräpäyksen vielä viivyn, niin heitän minä itseni sinun syliisi."

Koko ajan, kun hän puhui, olin minä kuunnellut hänen sanojaan, niin

ett'en minä ollut liikahtanut, enkä silmiäni hänen kasvoiltaan

kääntänyt, ja minä olin ottanut hänen sanansa hänen huuliltaan jo

ennenkuin ne olivat syntyneetkään. Ja kun ne hänen sanansa tulivat

minun päälleni, niin olin minä toisen kerran, niinkuin minä olisin

kylpenyt hänen sanoissaan, niinkuin lämpimässä ja punanhohtavassa

vedessä, ja minä tunsin oloni niinkuin minä olisin ollut pehmeihin

harsoihin kääritty, ja niinkuin lämpimät kädet olisivat hellästi

silittäneet minua poskelle, mutta toisen kerran olin minä taas,

niinkuin minä olisin ollut suurien ja kovien kivien kohlima, niin että

minä annoin niiden tulla paljaan rintani päälle, enkä kättänikään

jaksanut nostaa suojatakseni itseäni niiden tulolta. Ja tässä,

kun minä mielessäni näin olin kahtaanne heitetty, olin minä niin

uupunut, että minä enää tahdottomana kuulustelin vaan, ja annoin tulla

kaiken päälleni, enkä mitään ajatellut tehdä, enkä olisi voinut

liikahdustakaan tehdä. Silloin tulivat minun korviini hänen viimeiset

sanansa, ja minussa värähti; mutta kun minä katsoin vaipuneista

silmistäni ylös, niin oli hän kadonnut, ja avatun oven lävitse tuijotti

yön pimeä edessä. Enkä minä liikahtanut istuimeltani, sillä minun

jäseneni lepäsivät lyijyn alla lamassa, enkä minä arvattavasti olisi

voinut huutaakaan, jos minä olisin koettanut. Sitte raukesin minä

kokoon istuimellani ja annoin käsivarteni vaipua tuolin nojalle.

-- -- -- Kun minä viimein heräsin, niin seisoi ovi vielä avoinna ja

pimeä tuijotti siitä sisään, ja kun minä siitä silmäni irroitin, niin

tuikottivat valkeat ympärillä huoneen seinillä kuolleina ja hohtelevat

seinät häämöttivät niiden jäykässä valaistuksessa. Sitte minä kuulin

että soittokin humuili vielä, mutta se kuului seinien takaa niinkuin

haudasta. Kun minä sitte yritin nousta ylös niin tunsin minä itseni

heikoksi ja horjuvaksi ja vaivuin takaisin istuimelleni.