I.

Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet... Ja minä David,

Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minun

polvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annan

käsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni,

sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa,

joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.

Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyt

on taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistot

jalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän ja

hiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaan

istun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennä

pois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jään

istumaan ja katsomaan.

Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee,

ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minun

poskillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini,

lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minun

silmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitä

huomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavat

ulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne,

missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niin

minä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.

Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä en

silmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen,

niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessäni

vangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minun

rinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, ja

eteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.

Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensa

sylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista,

jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, te

kaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuu

minun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidän

syleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassa

rinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kun

päivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minä

näen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessa

jäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinä

nielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloin

muistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minun

ottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinun

päällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nyt

minä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetyn

rakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseäni

pyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllä

hengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistenne

sylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minä

istun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylös

istuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä,

missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä ja

levitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista, minä

heittäisin itseni teidän rakkautenne mereen, sillä se on vapisevaa

hekumaa täynnä, ja minä kylpisin siinä ja minä tahtoisin joka jäseneni

olevan paljaana, että se olisi selvä kylpy. Oh, käteni minä levitän, ja

minä vapisen itsessäni, ja rintaani minä imen kuumaa tuoksua. Sillä

minä tahtoisin rakastaa, rakastaa, ja minä tahtoisin heittää itseni

rakkauteen, ikäänkuin syvään ja vilvoittavaan mereen.

Voi, miks'en minä raueta saa, ja palavaksi halaukseksi haihtua, sillä

minun sydämeni nousee minussa niin, että minä kärsin itseni alla. Oih,

sillä minun on hätä ja minun on vaikea olla, ja minä pakahdun mieleni

haaveiden alla, voi, sillä minä olen kuivuuden ja kuumuuden palava

henki, joka hourin. Tässä seison minä ylhäällä kattoni partaalla ja

ojentelen käsiäni ulos pimeää yötä kohden ja pusertelen käsivarsiani:

missä, missä on se viheriä lehti, jonka minä saisin rintaani vastaan

likistää, oh! minä likistäisin sitä, ja sen viheriän minä imisin ja

olisin sille kuin kulo; minun sydämeni janoon minä sen joisin, joisin

niin tykähtäen, että minä joka pisaran siitä imisin, ja sitte ... sitte

janoisin taas: olisi janoni niinkuin kuuma huuru, joka taivastakin

halajaisi nuolla. Voi minun rintaani, ja voi rintani hituvaa janoa.

Käsilläni minä pusertelen rintaani ja minä voihkin pidätetyllä äänellä.

Voi, sillä minä olen kipeä itsessäni ja minun huutoni on kuuma.

Minä uuvun, enkä minä kestä enää, minä annan käsieni vaipua ja käännyn

kattoni reunalta ja palaan istuimelleni takaisin. Tässä minä nyt istun

ja nojaan ja pidän heikoin käsin istuimeni nojasta. Lepaja, lepaja,

sinä tuuli minun poskillani! Suutele minua otsalle, silmille! Katso,

tässä on, vavahtelevin käsin työnnän minä vaatteeni lievettä povellani

puoleen, että minä saisin rintani paljaaksi; tässä, poveni on paljaana,

tule, sinä tuuli, tule leyhyvänä minun kuumottavalle iholleni ja

vilvoita. Oh tuuli, sinun hengähtelysi on painava ja vapiseva niinkuin

rakastavien hengitys, kun he syleilevät, katso, minä olen taappäin

taivuksissa ja minun poveni on paljaana, hivele, hivele minun paljasta

rintaani, jota kuumottaa, sinun kosketustasi minä himoitsen silmät

ummessa ja tykkivin suonin, niinkuin suuteleva morsian sulhonsa

käsivartta, jonka hän lähestyvän tuntee, ja joka hiljaa hänen

ympärilleen kiertyy. Tuuli, vilvoittava ja sulattava, tule; katso

näin, nyt minä ummistan silmäni ja hengitän, näetkö, kuinka rintani

nousee ... oh! ja oh! sinä janoinen ja kuuma henki, kuinka suloisesti

minun sisälleni valut. Vielä ... minä hengitän. Minä annan vasemman

jalkani oikeentua eteenpäin ja vaivun voimattomana istuimellani,

minun käteni riippuvat ales: leyhy, tuuli minun ummistetuilla

silmäluomillani; minä tiedän, että jos minä silmäni avajaisin, niin

välkkyisivät alhaalla jalkojeni edessä Jerusalemin, minun kaupunkini,

valkeat, ja takana häämöttäisi kaukaisuuden tumma ja väräjävä ranta,

jota katsella minun sydämelleni tekisi hyvää, mutta minä en tahdo, vaan

pidän silmäni suljettuina, sillä minä keinun itsessäni ja kuulustelen

koko olollani, ja onkin suloisempi, ett'ei minun tarvitse silmiäni

avata.