Lukija tapaa erään entisiä tuttujaan, jonka hän luuli kadottaneensa
ja jota hän ei ehkä ikävöinytkään
Lukija kysyy nyt meiltä epäilemättäkin, miksi herra Flageotia,
jonka näyteltäväksi joutuu niin majesteettinen osa, kutsutaan
tässä prokuraattoriksi eikä vain asianajajaksi. [Kts. "Lääkärin
muistelmia". Suom.] Ja koska lukijan huomautus on oikea, niin me
vastaamme hänen kysymykseensä.
Joku aika olivat lomat parlamentissa käyneet niin tavallisiksi ja
asianajajilla oli niin vähän juttuja ajettavinaan, että niistä tuskin
kannatti puhua.
Herra Flageot varautui jo sellaista aikaa vastaan, jolloin hänellä
ei olisi enää laisinkaan juttuja ajettavana; ja senvuoksi teki
hän prokuraattorin, herra Guildoun kanssa sellaisen sopimuksen,
että viimemainittu luovutti hänelle konttorinsa ja liiketuttavansa
viidenkolmattatuhannen livren summasta kerta kaikkiaan. Siten oli
herra Flageotista tullut prokuraattori. Ja jos nyt kysytään, kuinka
hän oli voinut maksaa nuo viisikolmattatuhatta livreä, niin vastaamme
sen käyneen päinsä sillä tavalla, että hän nai neiti Marketan,
palkollisensa, joka taas sai periä moisen rahamäärän vuoden 1770
lopulla, kolme kuukautta ennen herttua de Choiseulin karkoittamista.
Herra Flageot oli kauan sitten tullut huomatuksi sitkeänä
oppositsionipuolueen kannattajana. Kun hän nyt pääsi
prokuraattoriksi, jatkoi hän kahta rajummin entiseen suuntaan, ja
saavutti tuolla kiihkeydellään jonkinlaisen kuuluisuuden. Ja tämä
kuuluisuus ja lisäksi vielä eräs hänen tekemänsä ja levittämänsä
kansaa kiihoittava julkaisu, joka koski herttua d'Aiguillonin riitaa
herra de Chalotaisin kanssa, kiinnittivät häneen Raftén huomion,
marski de Richelieun sihteerin, jonka tietysti täytyi olla perillä
kaikista parlamenttiasioista.
Mutta tästä uudesta arvonimestään ja lisääntyvästä merkityksestään
huolimatta ei herra Flageot kuitenkaan muuttanut pois Rue du
Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrelta. Sillä neiti Marketasta olisi
ollut vaikeaa, ellei hän olisi saanut kuulla entisten naapurien
kutsuvan häntä rouva Flageotiksi ja elleivät herra Guildoun kirjurit,
jotka olivat siirtyneet uuden prokuraattorin palvelukseen, olisi
saaneet osoittaa hänelle kunnioitustaan.
Mutta arvaa, kuinka herttua de Richelieu kärsi kulkiessaan tämän
innoittavan pariisilaisen kaupunginosan lävitse ja joutuessaan tuohon
löyhkäävään koloon, jota Pariisin kunnallisneuvosta kunnioitti oikein
kadun nimellä.
Herra Flageotin portin edustalla pysäytti herttua de Richelieun
vaunut eräs toinenkin ajaja, joka seisautti samaan paikkaan.
Marski näki tuon toisen tulijan vaunuista pistävän esiin naisen
myssyn. Ja kun hänen viisikahdeksatta ikävuottaan eivät olleet
saaneet häntä esiintymästä hienona naismiehenä, niin kiiruhti hän nyt
hyppäämään alas kadun likaan ja tarjoamaan kätensä tuolle naiselle,
joka laskeutui vaunuista itse, ilman apua, sillä lakeijaa ei hänellä
ollut.
Se päivä oli marskille kuitenkin kovanonnen päivä, sillä laiha ja
pahkainen jalka, joka työntyi vaunuista astuinlaudalle, ilmaisi, että
nainen oli vanha. Ja ryppyiset kasvot, joiden tummanruskeaa väriä
ihomaalikaan ei voinut peittää, todistivat marskille vielä selvemmin,
että tuo nainen oli paitsi vanha suorastaan ikäloppu.
Kuitenkaan ei marski enää voinut peräytyä, sillä hänen liikkeensä
oli huomattu. Ja sitäpaitsi ei herra de Richelieu itsekään ollut
nuori. Eikä tuo lainneuvoja hakeva nainen, -- sillä mikäpä vaunuilla
liikkuva nainen olisi tullut tälle kadulle, ellei hakemaan täältä
lainneuvoja? -- epäröinytkään kuten herttua, vaan laski muhkuiset
sormensa kursailematta ja inhoittava hymy huulillaan herttua de
Richelieun käteen.
-- Minä olen nähnyt nuo kasvot jossakin ennen, -- ajatteli marski
itsekseen.
Sitten sanoi hän ääneen:
"Aiotteko tekin, madame, herra Flageotin luokse?"
"Kyllä, herra herttua", vastasi muori.
"Oh, minä saan siis kunnian olla teille tuttu ennestään?" huudahti
herttua vastenmielisesti kummastuneena ja pysähtyen pimeän eteisen
ovella.
"Kukapa ei tuntisi marskia, herttua de Richelieuta?" sai hän
vastaukseksi. "Silloinhan ei ihminen olisi nainen."
-- Tuokin marakatti luulee olevansa nainen? -- tuumi Mahonin voittaja
itsekseen.
Mutta hän kumarsi niin kohteliaasti kuin suinkin saattaa ja lisäsi:
"Ja jos minä nyt puolestani uskaltaisin kysyä, ketä minulla on kunnia
puhutella?"
"Minä olen kreivitär de Béarn, nöyrin palvelijanne", vastasi muori,
lyykistäen ylen sirosti likaisessa eteisessä, kolmen tuuman päässä
avonaisesta kellarinluukusta, johon marski ilkeästi kyllä toivoi
hänen putoavan kolmannella polvennotkistuksella.
"Ihastuttavaa, madame, hurmaavaa, madame", sanoi marski, "tuhannet
kiitokset tästä ihastuttavasta kohtauksesta. Teilläkin on siis
oikeusasioita, rouva kreivitär?"
"Oh, herra herttua, ainoastaan yksi; mutta siinäpä sitä onkin. On
mahdotonta, ettette olisi siitä kuullut puhuttavan?"
"Niin, niin, aivan oikein; se suuri oikeusjuttu... se on totta,
anteeksi. Kuinka, peijakas, minä olinkin sen unohtanut?"
"Saluces-sukua vastaan."
"Niin, Saluces-sukua vastaan, madame; tuo oikeusjuttu, josta on tehty
viisukin..."
"Viisuko?" toisti vanha rouva närkästyneenä; "mikä viisu?"
"Varokaa, madame, tässä on kuoppa", huomautti herttua nähdessään,
ettei muori aikonut pudotakaan alas kellarinluukusta. "Pitäkää kiinni
kaidetangosta, nimittäin köydestä."
Rouva kapusi ylös pari askelmaa. Herttua seurasi häntä.
"Kyllä, oikein hullutteleva viisu", jatkoi herttua.
"Hullutteleva viisu minun oikeusjutustani?..."
"_Dame_, arvostelkaa itse... Mutta ehkäpä te sen jo tunnette?..."
"En laisinkaan."
"Se lauletaan samalla nuotilla kuin _La Belle Bourbonnaise_; se alkaa
näin:
"Béarnin rouva hempein,
mua katso silmin lempein;
ma mistä kummin saan?"
"-- Niin puhuu rouva Dubarry, ymmärrättehän."
"Mutta sehän on häntä kohtaan hävytöntä..."
"Minkäpä sille mahtaa... Viisujen tekijät... he eivät haikaile
mitään... Hyvä Jumala, kuinka tämä köysi on rasvainen! Ja te
vastaatte puolestanne laulussa:
"Oon kiivas, vuotten tuttu,
mua kiusaa oikeusjuttu:
mua auta voittamaan."
"Oh, monseigneur, se on kauheaa!" huudahti kreivitär. "Sillä tavalla
ei loukata jalosyntyistä naista!"
"Anteeksi, madame, ehkä lauloin väärällä äänellä, mutta nämä ilkeät
portaat vievät aivan hengen kurkusta... Ah, nyt pääsimme ylös;
sallikaa minun nykäistä tuosta jäniksen käpälästä."
Vanha rouva päästi herttuan muristen ohitseen.
Herttua soitti, ja rouva Flageot, joka ei kuitenkaan ollut lakannut
olemasta ovivahtina, vaikka hän nyt olikin prokuraattoritar, tuli
avaamaan.
Kun nuo kaksi asianajajan liiketuttavaa tulivat herra Flageotin
työhuoneeseen, näkivät he siellä raivostuneen miehen, joka kynä
hampaittensa välissä riehui ankarasti laususkellen ensimmäiselle
kirjurilleen hirvittävää hyökkäyskirjoitusta.
"Hyvä Jumala, herra Flageot, mikäs nyt?" huudahti kreivitär ja sai
äänellään prokuraattorin kääntymään.
"Ah, kreivitärkö, teidän nöyrin palvelijanne. Tuoli kreivitär de
Béarnille. Tuo herra on teidän tuttujanne, madame...? Oh, ei, ellen
erehdy, herttua Richelieuko minun luonani!... Toinen tuoli lisää,
Bernardet, toinen tuoli!"
"Herra Flageot", kysyi kreivitär, "olkaa hyvä ja sanokaa, miten on
nyt minun oikeusjuttuni laita?"
"Ah, madame, minä olin juuri sitä selvittämässä."
"Hyvä, herra Flageot, oikein hyvä."
"Ja sellaisella tavalla, kreivitär, että se herättää toivoakseni
hälinää."
"Hm, olkaahan vain varova..."
"Oh, madame, nyt ei tarvitse häikäillä..."
"Jos te äsken selvittelitte minun asioitani, niin ehkäpä nyt suotte
vastaanoton herra herttualle."
"Herra herttua, antakaa anteeksi", sanoi herra Flageot; "mutta te
olette liian hieno mies, ettette ymmärtäisi..."
"Kyllä ymmärrän, herra Flageot, kyllä ymmärrän."
"Nyt olen kokonaan käytettävänänne."
"Olkaa huoletta, minä en käytä väärin teidän aikaanne: te tiedätte,
mikä asia minut tänne toi."
"Oikeuspöytäkirjat, jotka Rafté äskettäin antoi minulle."
"Pöytäkirjat minun ja... ja... jutussa... peijakas vie, tehän
tiedätte, mitä juttuani minä tarkoitan, herra Flageot."
"Juttuanne Chapenatin tiluksista."
"Niin, en väitä vastaan, ja tehän annatte minun sen voittaa...?
Kuulkaahan nyt, se olisi erinomaisesti tehty."
"Herra herttua, se juttu on lykätty epämääräiseksi ajaksi."
"No, minkä tähden?"
"Se ei tule esille ainakaan ennenkuin vuoden päästä."
"Entä syy, voitteko sanoa?"
"Olosuhteet, herra herttua... olosuhteet... Tehän tunnette hänen
majesteettinsa viimeisen päätöksen?"
"Kyllä, luulen tuntevani; mutta minkä...? Hänen majesteettinsa tekee
paljon päätöksiä."
"Sen, joka kumoaa meidän päätöksemme."
"Kaunista. Mutta entä sitten?"
"No niin, herra herttua, me vastaamme siihen polttamalla laivamme."
"Polttamalla laivat? Te poltatte parlamentin laivat? Siinä seikka,
jota en oikein ymmärrä, sillä en tiennyt, että parlamentilla olisi
laivoja."
"Ensimmäinen kamari kieltäytyy ehkä rekisteröimästä päätöstä?" kysyi
kreivitär de Béarn, jota herra de Richelieun oikeusjuttu ei saanut
laisinkaan ajattelemasta omaansa.
"Paljon enemmän."
"Kieltäytyykö toinenkin kamari?"
"Se ei olisi vielä mitään... Molemmat kamarit ovat tehneet päätöksen,
etteivät ne langeta mitään tuomioita ennenkuin kuningas on pannut
viralta herttua d'Aiguillonin."
"Todellako!" huudahti herttua de Richelieu ja taputti käsiään.
"Ei langeteta mitään tuomioita... mistä?" kysyi kreivitär järkkyneenä.
"Tietysti oikeusjutuista, madame."
"Ei langeteta tuomiota minun jutussani?" huudahti rouva de Béarn
koettamattakaan salata kauhuaan.
"Yhtä vähän teidän, madame, kuin herttuankaan."
"Mutta sehän on väärin, se on kapinaa hänen majesteettinsa käskyä
vastaan."
"Madame", vastasi prokuraattori majesteettisesti, "kuningas on
unohtanut asiansa... me unohdamme sen myöskin".
"Herra Flageot, te toimitatte itsenne vielä Bastiljiin, sen minä
teille vakuutan!"
"Minä menen sinne riemuvirttä laulaen, madame, ja jos minä sinne
menen, niin seuraavat kaikki kanssaveljeni minua sinne palmut
käsissä."
"Hän on järjiltään!" sanoi kreivitär Richelieulle.
"Me olemme kaikki samaa mieltä", vastasi prokuraattori.
"Oh", äännähti marski, "tästä seuraa merkillisiä asioita".
"Mutta, monseigneur, te sanoitte minulle äsken selvitelleenne minun
asioitani?" vastasi kreivitär de Béarn.
"Niin sanoin, ja se on totta... Te, madame, olette ensimmäinen
esimerkki, jonka minä esitän kirjoituksessani; tässä on teitä koskeva
pykälä."
Ja herra Flageot tempaisi kirjurinsa käsistä aletun kirjoituksen,
nipisti silmälasinsa nenänsä varteen ja luki juhlallisella äänellä:
"Heidän arvonsa mennyttä, heidän omaisuutensa vaarassa, heidän
velvollisuutensa tallattu jalkoihin... Hänen majesteettinsa ymmärtää,
kuinka paljon he ovat mahtaneet kärsiä... Niinpä oli tämän kirjelmän
tekijälläkin hoidettavanaan tärkeä asia, jonka käynnistä eräs
kuningaskunnan parhaimpia sukuja näkee omaisuutensa riippuvan; hänen
huolenpitonsa, hänen ahkeruutensa ynnä, sen uskallan, sanoa, hänen
lahjainsa johdolla oli tämä juttu ollut jo oikealla tolalla ja tuon
korkean ja mahtavan vallasnaisen, kreivitär Angélique Charlotte
Véronique de Béarnin vaatimukset olivat juuri täyttyä ja tulla
julkisesti hyväksytyiksi, kun epäsovun henki... joka tunkeutuu..."
"Siihen minä juuri pääsin, madame", sanoi prokuraattori ja röyhisti
rintaansa; "ja luulenpa, että se tuntuu kauniilta".
"Herra Flageot", vastasi kreivitär de Béarn, "siitä on neljäkymmentä
vuotta, jolloin minä annoin teidän isänne, joka oli niin arvokas
mies kuin kukaan koskaan olla saattaa, ensi kertaa ajaa asiatani;
sitten minä jätin asiani edelleen teidän hoitoonne, ja te olette
sillä ansainnut kymmenen, kaksitoistatuhatta livreä; te olisitte ehkä
voinut ansaita yhtä paljon lisää".
"Kirjoittakaa kaikki, kirjoittakaa tämäkin", sanoi Flageot
innostuneena ensimmäiselle kirjurilleen; "tämäkin on lisätodistus: se
sijoitetaan muiden joukkoon".
"Mutta nyt otan teiltä oikeudenkäyntipaperini takaisin", keskeytti
kreivitär; "tästä hetkestä alkaen te olette menettänyt luottamukseni".
Toiseen iski tämä epäsuosioon joutuminen niinkuin ukkonen; hän
seisoi hetken ällistyneenä, mutta sitten nousi hän kuin haavoittunut
marttyyri, joka tunnustaa jumalaansa, ja sanoi:
"Olkoon siis, Bernardet, antakaa paperit kreivittärelle takaisin.
Ja lisätkää kirjoitukseenne, että valituskirjelmän tekijä piti
omaatuntoaan suuremmassa arvossa kuin rahallista etuaan", jatkoi hän.
"Anteeksi, kreivitär", kuiskasi marski rouva de Béarnin korvaan,
"mutta minun mielestäni te ette ole oikein pohtinut asiaa".
"Kuinka niin, herra herttua?"
"Te otatte paperinne takaisin tältä kunnon mieheltä siksi, että hän
panee vastalauseensa; miksi te niin teette?"
"Viedäkseni ne toiselle prokuraattorille, toiselle asianajajalle!"
huudahti kreivitär.
Herra Flageot loi silmänsä ylös taivasta kohti, huulillaan
kieltäymyksen ja stoalaisen alistuvainen surumielinen hymy.
"Mutta", jatkoi marski kuiskien yhä kreivittären korvaan, "koska on
päätetty, ettei kamari langeta mitään tuomioita, niin eihän mikään
muukaan prokuraattori voi teidän hyväksenne enempää kuin herra
Flageot, rakas madame..."
"Niillä on siis oikein yhteinen juoni?"
"_Pardieu_! Luuletteko tätä herraa niin tuhmaksi, että hän yksinään
nousisi panemaan vastalausettaan ja hävittämään itseltään koko
käyttäjäpiirinsä; luuletteko, etteivät hänen virkaveljensä menettele
samalla tavoin kuin hän, ja siis myöskin tue häntä?"
"Mutta te, monseigneur, mitä te nyt teette?"
"Minäkö? Minä sanon, että herra Flageot on sangen kunniallinen
prokuraattori ja että minun oikeuspaperini ovat yhtä hyvissä käsissä
hänellä kuin minulla itsellänikin... Niin ollen minä jätän ne
edelleen hänen haltuunsa, tietysti maksaen hänen vaivansa, kuten
jatkaisi hän jutun loppuun."
"Sanotaan hyvällä syyllä, herra marski, että te olette jalomielinen
ja antelias mies!" huudahti herra Flageot. "Minä levitän sitä
mainettanne, herra herttua."
"Te olette ylen kohtelias, hyvä prokuraattori", vastasi Richelieu ja
kumarsi.
"Bernardet!" huudahti prokuraattori kirjurilleen hurmaantuneena, "te
laaditte kirjelmän loppuun ylistyksen marski de Richelieun kunniaksi".
"Ei, ei, herra Flageot, pyydän...", vastasi marski nopeasti. "Oh,
peijakas, mitä te aiottekaan tehdä? Minä pidän aina vaikenemisesta,
kun on kysymys niin sanotuista kauneista teoista. Älkää tehkö vasten
mieltäni, herra Flageot; muuten minä kiellän kaikki, ymmärrättekö,
minä sanon väitteenne epätodelliseksi: minun vaatimattomuuteni
on horjumattoman ankara... Mutta kuulkaa, kreivitär, mitäs te
puolestanne sanotte?"
"Sanon, että minun täytyy saada oikeusjutussani tuomio... että minun
täytyy se saada, ja että minä sen saan!"
"Ja minä sanon, että saadaksenne sen tuomion, madame, täytyy
kuninkaan lähettää parlamentin saliin sveitsiläiskaartinsa, kevyet
rakuunansa ja kaksikymmentä kanuunaa", vastasi mestari Flageot niin
sotaisen näköisenä, että vanha käräjätäti aivan tyrmistyi.
"Te ette siis luule, että hänen majesteettinsa pääsee tästä
pälkähästä?" kysyi Richelieu aivan hiljaa herra Flageotilta.
"Mahdotonta, herra marski; tämä on ennen kuulumaton tapaus. Ranskassa
ei enää oikeutta, -- se on sama kuin ei olisi enää leipää!"
"Niinkö luulette?"
"Sen saatte nähdä."
"Mutta kuningas vihastuu."
"Me olemme valmiit kaikkeen."
"Myöskö maanpakoon?"
"Vaikka kuolemaan, herra marski. Joskin ollaan lakimiehiä, on
rohkeutta kuitenkin rinnassamme!"
Ja herra Flageot löi rajusti rintaansa.
"Minä luulen todellakin, madame, että tämä on juonikas seikka
ministereille", sanoi Richelieu.
"Ah, niin", vastasi vanha kreivitär tuokion vaiettuaan; "ja se
on sangen ikävää minulle, että minut, joka en laisinkaan sekaudu
maailman tapahtumiin, vedetään mukaan tähän otteluun".
"Minun mielestäni, madame", sanoi marski, "on kyllä olemassa eräs,
joka teitä auttaisi tässä asiassa, eräs sangen mahtava henkilö...
Mutta tahtoisiko tuo henkilö sen tehdä?"
"Olisiko liian tungettelevaista kysyä tuon mahtavan henkilön nimeä,
herra herttua?"
"Ristityttärenne", vastasi Richelieu.
"Ah, niin, rouva Dubarry."
"Juuri hän."
"Toden totta; niin on asia... teiltä sain aatoksen."
Herttua puraisi huultaan.
"Menettekö te Luciennesiin?" kysyi herttua.
"Aivan häikäilemättä."
"Mutta kreivitär Dubarry ei voi murtaa parlamentin oppositsionia."
"Minä sanon hänelle, että minä tahdon oikeusjuttuni päätökseen; ja
koska hän ei voi kieltää minulta mitään sen jälkeen kun olen tehnyt
hänelle palveluksen, sanoo hän kuninkaalle, että tämä asia on hänestä
tärkeä. Hänen majesteettinsa puhuu siitä kanslerille, ja kanslerin
kädet ovat pitkät, herra herttua... Herra Flageot, olkaa hyvä,
tutkikaa tarkoin minun juttuani, se tulee esityslistalle ennenkuin
luulettekaan: minä itse vakuutan sen teille."
Herra Flageot pudisti päätänsä sangen epäuskoisesti, mutta ei
kuitenkaan saanut kreivitärtä peruuttamaan päätöstään.
Sillä välin oli herttua pohtinut asiaansa.
"No niin, koska te menette Luciennesiin, madame, niin kai veisitte
sinne minunkin nöyrimmät tervehdykseni?"
"Hyvin mielelläni, herra herttua."
"Me olemme onnettomuustovereita; teidän oikeusjuttunne on lykätty,
samoin minun; kun te anotte apua itsellenne, autatte te minuakin...
Sitäpaitsi voitte te todistaa siellä, miten tyytymätön minä olen
noihin parlamentin visapäihin; te voitte lisätä, että minähän se
neuvoin teitä turvautumaan Luciennesin jumalattareen."
"Sitä en unohda, herra herttua. Hyvästi, arvoisat herrat."
"Suokaa minulle se kunnia, että nojaudutte käteeni, niin saatan teitä
vaunuihinne. Hyvästi vielä kerran, herra Flageot, päästän teidät nyt
työhönne..."
Marski saattoi kreivittären hänen vaunuihinsa.
-- Rafté oli oikeassa, -- ajatteli herttua de Richelieu; -- nuo
Flageotin tapaiset saavat viimein aikaan vallankumouksen. Jumalan
kiitos, nyt minulla on tuki kahden puolen. -- Minä olen sekä hovin
että parlamentin kannattama. Rouva Dubarry heittäytyy politiikkaan
ja kukistuu yksinään; jos hän säilyy pystyssä, on minulla vielä
Trianonissa pikku pommi. Näyttääpä siltä, että tuo perhanan Rafté on
ollut minun koulussani ja että minun täytyy tehdä hänestä päällikkö
virastooni, sitten kun minusta tulee ministeri.