Kirje sai Andréen tuskallisen kummastuksen valtaan.
Siis vainosi häntä tähänkin onnelliseen paikkaan tuo köyhyys, jota
hän itse ei pitänyt minäkään vikana, vaikka kaikki muut moittivat
häntä siitä kuin jostakin häpeästä.
Andrée oli vähällä katkaista kynänsä harmista ja repiä rikki
alottamansa kirjeen ja vastata sen asemasta paroonille jollakin
kauniilla ja epäitsekkäällä filosofisella lauselmalla, sellaisella,
johon Filip olisi mielellään yhtynyt.
Mutta hän oli näkevinään isänsä hymyilevän pilkallisesti sitä
mestariteosta lukiessaan, ja yhtäkkiä hänen päättäväisyytensä
lamautui kokonaan. Andrée tyytyi siis vastaamaan paroonin tarkkaan
muistutukseen ainoastaan siten, että lisäsi Trianonista lähettämiinsä
uutisiin seuraavan huomautuksen:
"Isäni, Nicole tuli juuri tänne, ja minä otan hänet luokseni niinkuin
haluatte; mutta se, mitä tämän asian yhteydessä kirjoititte, saattoi
minut epätoivoon. Olenko minä vähemmän naurettava, jos minulla on
tämä vähäpätöinen maalaistyttö kamarineitsyenä, kuin ennen, ollessani
yksinäni hovin rikkaiden joukossa? Nicole tulee onnettomaksi, jos
näkee minua nöyryytettävän, ja siitä syystä myöskin tyytymättömäksi
minuun; sillä palvelijat ovat yleensä ylpeitä isäntäväkensä
komeudesta tahi häpeävät heidän vaatimatonta elämäänsä. Mitä jälleen
tuohon hänen majesteettinsa huomautukseen tulee, sallikaa minun, isä,
lausua teille, että kuningas on liian älykäs voidakseen vihastua
minulle siitä, etten minä voi esiintyä mahtavain naisten tavoin,
ja että hänen majesteetillaan on liian hyvä sydän, joten hän ei
ole voinut huomata ja moittia minun köyhyyttäni, sillä jos hän sen
olisi huomannut, olisi hän kai muuttanut köyhyytemme hyvinvoinniksi,
jonka teidän nimenne ja ansionne olisivat tehneet kaikkien silmissä
oikeutetuksi."
Tällainen oli nuoren tytön vastaus. Ja täytyy tunnustaa, että moinen
vilpitön viattomuus ja jalo ylpeys olivatkin hyvin oikeassa hänen
kiusaajiensa viekkauden ja tapainturmeluksen rinnalla.
Andrée ei puhunut enää sanaakaan Nicolelle. Hän piti Nicolen vain
luonaan, joten kamarineitsyt saattoi olla sangen hurmautunut ja
iloinen; ja mistä syystä, sen hän itse tiesi. Ja niinpä varusti
Nicole itselleen heti pienen vuoteen eteisen oikealla puolella
olevaan komeroon, ja tekeytyi muutenkin hyvin pieneksi, suorastaan
ilmavaksi ja ohueksi, ettei olisi millään tavoin häirinnyt
läsnäolollaan emäntäänsä tässä vaatimattomassa kodissa. Olisipa
saattanut sanoa, että Nicole tahtoi noudattaa sen ruusunlehden
esimerkkiä, jonka eräät Persian viisaat muinoin pistivät vedellä
reunojaan myöten täytettyyn pikariin osoittaakseen, että siihen
saattoi vielä lisätä jotakin läikäyttämättä vettä maahan.
Andrée läksi Trianoniin kello yhden tienoissa. Koskaan ei hän
ollut joutunut pukeutumisessaan valmiiksi nopeammin eikä ollut
aistikkaammin puettu kuin nyt. Nicole oli taidossaan suorastaan
voittanut itsensä: hänen palvelustoimestaan ei ollut tosiaan
puuttunut auliutta, tarkkaavaisuutta tai hyvää tahtoa.
Kun neiti de Taverney oli lähtenyt, tunsi Nicole olevansa asunnossa
emäntänä ja ryhtyi sitä huolellisesti tarkastamaan. Hän tutki
yksityiskohdittain kaikki, kirjeistä pienimpiinkin toilettiesineihin
saakka, kamiinista konttorien takimmaisiin perukoihin.
Sitten tähysteli hän ulos ikkunasta tutustuakseen ympäristöönkin.
Tuolla alhaalla oli suuri takapiha, jossa tallirengit sukivat ja
harjasivat madame la dauphinen loistohevosia. Tallirengit, hyi!
Nicole käänsi pois päänsä.
Oikealla puolella oli rivi ikkunoita samalla tasolla kuin neiti
Andréen. Niistä pilkisti ulos muutamia kasvoja: kamarineitseiden ja
lattiankiilloittajain naamoja; Nicole nyrpisti halveksivasti suutansa
ja tähysteli jälleen muualle.
Vastapäätä olevassa suuressa huoneessa harjoittivat musiikinopettajat
kuorolaulajia ja soittajia Pyhän Ludvigin messuun.
Nicole rupesi mattoja pölyttäessään huvittelemaan itseään
laulamalla omia messujaan, niin että hän häiritsi opettajia ja että
kuorolaulajat saivat rankaisematta laulaa väärin.
Mutta tämä ajanvietto ei kauankaan tyydyttänyt kunnianhimoista
neiti Nicolea. Kun hän oli saanut opettajat ja oppilaat tarpeeksi
riitelemään ja erehtymään, ryhtyi hän tirkistelemään ylintä kerrosta.
Mutta siellä olivat kaikki ikkunat kiinni; sitäpaitsi olivat ne
kaikki ullakkokamarien ikkunoita.
Nicole ryhtyi jälleen toimittamaan. Mutta tuokion päästä oli yksi
noista ullakkokamari-ikkunoista auennut, se tiesi, millä tavalla,
sillä ikkunassa ei näkynyt ketään.
Joku varmaan oli kuitenkin ikkunan avannut. Ja joku oli nähnyt
Nicolen, eikä ollut jäänyt häntä katselemaan: sellainen menettely oli
Nicolesta hyvin hävytöntä.
Niin ajatteli ainakin Nicole. Ja ettei hän olisi jäänyt näkemättä
tuon hävyttömän naamaa, hän, joka tutki kovin tunnollisesti kaikkea,
pyörähti hän pienimmänkin kierron Andréen huoneessa tehtyään aina
takaisin ikkunan ääreen ja vilkaisi ylös ullakkokamarin ikkunaan,
tuohon auenneeseen silmään, joka ei suvainnut kunnioittaa häntä
varustamalla aukkoonsa ihmissilmiä. Kerran oli Nicole huomaavinaan,
että joku vetäytyi hänen tullessaan ikkunan äärestä pois... Se nyt ei
ollut mahdollista, Nicole ei sitä uskonut.
Toisen kerran tuli Nicole kuitenkin siitä melkein varmaksi, sillä hän
näki tuon pois pakenevan olennon selän, kun Nicole oli pyörähtänyt
takaisin ikkunan ääreen niin nopeasti, ettei pakenija ollut sitä
odottanut.
Silloin turvautui Nicole viekkauteen: hän asettui piiloon uutimen
taakse ja jätti ikkunan selälleen, ettei häntä olisi epäilty.
Nicole odotti kauan; mutta viimein näki hän ullakon ikkunassa mustaa
tukkaa, ja sitten kaksi epäröivää kättä, jotka tukivat selvästikin
varovasti ulos kallistuvan katselijan yläruumista. Viimein näkyivät
kokonaisuudessaan ja selvästi kasvotkin. Nicole oli kaatua selälleen,
ja hän rypisti pahoin koko uutimen.
Ullakkokamarista tähysteli näet Gilbert.
Gilbert näki uutimen Andréen huoneessa liikahtavan, hän aavisti
viekastelun, eikä ilmestynyt enää ikkunaan.
Ja lisäksi ullakkokamarin ikkuna sulkeutuikin.
Ei epäilystäkään, Gilbert oli nähnyt vilaukselta Nicolen; Gilbert
oli silloin hämmästynyt ja tahtonut nähdä tarkemmin, oliko hänen
vihollisensa Nicole tosiaankin täällä; mutta kun hän oli huomannut,
että hänet itsensä oli paljastettu, oli hän mennyt levottomana ja
raivoissaan ikkunan luota matkaansa.
Ainakin Nicole selitti kohtausta tällä tavoin; ja hän olikin
oikeassa, sillä siten se olikin selitettävä.
Mitä Gilbertiin tulee, olisi hän mieluummin nähnyt täällä paholaisen
kuin Nicolen; hän alkoi kuvitella, että tuon vaaniskelijan saapuminen
tänne toisi hänelle tuhannenkin kauheaa vaaraa. Gilbertillä oli
jäljellä rahtu vanhaa epäluuloa; Nicole tiesi hänen salaisuutensakin,
Coq-Héron-kadun puutarhan salaisuuden.
Gilbert vetäytyi syrjään levottomana, eikä ainoastaan levottomana,
vaan vihastuksissaan ja purren sormiaan raivosta.
-- Mitä minua nyt hyödyttää, -- ajatteli hän itsekseen, -- se tyhmä
keksintöni, josta olin kerran niin ylpeä!... Vaikka Nicolella olikin
siellä entisessä asunnossaan rakastaja, se hairahdus on ollutta
ja mennyttä, eikä häntä ajeta sen tähden enää pois. Mutta jos hän
puolestaan kertoo, mitä minä tein Rue Coq-Héronin varrella, voi hän
potkittaa minut täältä Trianonista... Nicole ei ole minun vallassani,
vaan päinvastoin minä Nicolen... Kuolema ja kirous!
Ja Gilbertin itserakkaus yllytti hänen vihaansa ja sai hänen verensä
kuohumaan suunnattoman rajusti.
Hänestä tuntui kuin olisi Nicole tuonne Andréen huoneeseen tullessaan
karkoittanut pirullisella hymyllä sieltä kauas kaikki autuaat
unelmat, joita Gilbert lähetti sinne joka päivä kaipuunsa, palavan
rakkautensa ja kukkasten keralla. Gilbertillä oli tähän asti ollut
liian paljon ajattelemista muistaakseen Nicolea; vai oliko hän
sysännyt tahallaan mielestään pois tuon muiston, siksi, että se
toi hänelle niin suurta pelkoa? Sitä emme mene päättelemään. Mutta
sen voimme varmasti vakuuttaa, että Nicolen näkeminen täällä oli
Gilbertille sangen epämiellyttävä yllätys.
Gilbert tunsi hyvin, että pian syttyisi sota Nicolen ja hänen
välillään. Mutta koska hän oli varovainen ja älykäs mies, ei hän
tahtonut, että se sota puhkeaisi ennenkuin hän olisi varustautunut
käymään sitä koko tarmollaan ja menestyksellisesti.
Gilbert päätti siis tekeytyä kuolleeksi, kunnes sattuma antaisi
hänelle suotuisan tilaisuuden nousta ylös kuolleista, tahi kunnes
Nicole heikkoudesta tai pakosta tekisi jonkun sellaisen yrityksen,
joka riistäisi häneltä voiton mahdollisuudet.
Sen tähden seurasi hän valppaasti ja lakkaamatta yhä sivurakennuksen
sisäkäytävän ensimmäisen kamarin tapahtumia, ihastellen samalla
pelkkänä silmänä ja korvana Andréeta; mutta tässä vaaniskelussaan
oli hän niin varova, ettei Nicole saanut tavata häntä yhtään ainoata
kertaa ulkona puutarhoissa.
Pahaksi onnekseen ei Nicole ollut nuhteeton olento, ja vaikkapa
hän nykyään olisikin sitä ollut, niin löytyi kuitenkin hänen
menneisyydessään joku kompastuskivi, jolla saattoi hänet kaataa.
Se tapahtuikin viikon päästä. Gilbert piti häntä silmällä illat
ja yöt, ja viimein huomasi hän palatsin aitauksen säleiden takana
hattutöyhdön, joka ei ollut hänelle suinkaan tuntematon. Se töyhtö
sai Nicolen lakkaamatta hajamieliseksi, sillä se oli herra Beausiren,
joka oli seurannut hovia ja muuttanut Pariisista Trianoniin.
Kauan oli Nicole kylmä, kauan antoi hän herra Beausiren kalistella
hampaitaan vilussa ja hautua auringon paisteessa, ja moinen
hyveellisyys sai Gilbertin epätoivoon. Mutta eräänä kauniina
iltana, kun herra Beausire oli luultavastikin rohjennut kaikkien
kaunopuheisten viittausten ja eleiden rajan ylitse ja keksinyt oikean
vakuuttelutavan, käytti Nicole hyväkseen hetkeä, jolloin Andrée oli
paviljongissa päivällisellä rouva de Noaillesin kanssa, ja meni herra
Beausiren luokse.
Herra Beausire oli auttamassa ystäväänsä hevoshoidon ylivalvojaa
opettamaan pientä irlantilaista hevosta ratsuksi. Tallipihalta
läksivät nyt herra Beausire ja Nicole puutarhaan ja puutarhasta
varjoisaan lehtokujaan, joka vie Versaillesiin.
Gilbert seurasi rakastavaa paria hurjana riemusta, niinkuin tiikeri
saaliinsa jäljillä. Hän luki uhriensa kaikki askeleet ja heidän
kaikki huokauksensa, hän oppi ulkoa jokaisen sanan, mitä kuuli
heidän virkkavan. Ja luultavastikin hän oli tyytyväinen tulokseen,
sillä sitten seuraavana päivänä ei hän enää ollut yhtään hämillään,
vaan ilmestyi jotakin lauleskellen ja huolettomana ullakkokamarinsa
ikkunaan, pelkäämättä enää laisinkaan, että Nicole hänet näkisi, vaan
näyttäen päinvastoin haluavan uhmata tytön silmäyksiä.
Nicole korjaili paraikaa emäntänsä toista kirjailtua
silkkihansikasta; kuullessaan laulua, hän kohotti päätänsä ja näki
Gilbertin.
Nicolen ensimmäinen tunteenilmaus oli halveksiva suunnyrpistys joka
muuttui katkeraksi ja puhui selvää vihollisuutta vaikka virstojen
päähän... Mutta Gilbert kesti sen katseen ja happamen ilmeen niin
omituinen hymy huulillaan ja hänen asennossaan ja laulutavassaan oli
sellainen ärsyttävä uhma, että Nicole painoi päänsä alas ja punastui.
-- Hän ymmärsi yskän, -- ajatteli Gilbert; -- muuta minä en tahdokaan.
Sitten uudisti Gilbert saman menettelyn, ja nyt oli Nicolen vuoro
vavista. Viimein hän suorastaan toivoi tapaavansa Gilbertin
helpoittaakseen sydämeltään taakkaa, jonka nuoren puutarharengin
pilkalliset katseet olivat sille sälyttäneet.
Gilbert huomasi, että Nicole tahtoi häntä tavata. Hän ei voinut
erehtyä, mitä nuo Andréen ikkunan äärestä silloin tällöin kuuluvat
kuivat yskähtelyt merkitsivät, sillä ne alkoivat kohta, kun
Nicole tiesi Gilbertin olevan ullakkokamarissaan. Myöskään ei hän
voinut olla epätietoinen siitä, miksi nuori tyttö kuljeskeli aina
edestakaisin käytävässä, milloin voi olettaa, että Gilbert tulisi
huoneeseensa taikka laskeutuisi sieltä alas.
Tuokion oli Gilbert onnellinen tästä voitostaan, jonka hän laski
kokonaan tahtonsa voiman ja älykkään menettelynsä ansioksi. Nicole
tähysteli häntä niin huolellisesti, että näki hänen kerran nousevan
ylös portaitaan. Nicole huusi häntä, mutta Gilbert ei vastannut.
Tyttö uskaltautui uteliaisuudessaan ja pelossaan vieläkin pitemmälle;
eräänä iltana otti hän jalastaan sievät, kannalliset tohvelinsa,
jotka hän oli saanut Andréelta, kun viimemainittu oli niitä
kyllikseen käyttänyt, ja tohti hiipiä vavisten ja kevein jaloin sille
avonaiselle ullakolle, jonka perukassa näkyi Gilbertin ovi.
Oli vielä niin valoisaa, että Gilbert, joka aavisti nuoren tytön
tulon, saattoi selvästi huomata Nicolen lautaisten seiniensä raoista.
Nicole tuli naputtamaan Gilbertin oveen, tietäen hyvin Gilbertin
olevan huoneessaan.
Gilbert ei vastannut.
Se oli kuitenkin hänelle vaarallinen kiusaus. Hän olisi nyt saattanut
mielin määrin nöyryyttää tuota olentoa, joka tuli tällä tavoin
pyytämään häneltä armoa. Hän oli yksinäinen, hän oli tulinen poika
ja värisi joka yö muistellessaan Taverneyn aikaa: ja nyt seisoi
hän kamarissaan ovensa takana ja tähysteli avaimenreiästä ahnain
silmin aistillisen tytön viettelevää kauneutta. Ja tyydytetyn
itserakkautensa kiihoittamana hän kohotti jo kätensä vetääkseen
ovelta pois salvan, jonka hän oli varovaisena ja epäluuloisena kuin
ainakin työntänyt sen eteen, ettei vain joutuisi yllätetyksi.
-- Ei, -- ajatteli hän sitten itsekseen, -- ei: kaikki on hänessä
pelkkää laskelmaa; hän tulee luokseni ainoastaan pakosta ja oman
etunsa vuoksi. Hän siis hyötyisi jotakin siitä; mutta kuka tietää,
mitä minä silloin menettäisin?
Ja näin ajatellen laski hän kätensä jälleen alas oven rivalta. Nicole
naputti pari kolme kertaa turhaan oveen, ja läksi sitten matkaansa
kulmat rypyssä.
Gilbert säilytti siis täydellisesti edullisemman asemansa;
ja Nicole koetti olla yhä ovelampi, ettei kadottaisi omia
voitonmahdollisuuksiaan. Viimein rajoittuivat nämä kaikki
suunnitelmat ja vastasuunnitelmat seuraaviin sanoihin, joita
sotaakäyvät vaihtoivat keskenään eräänä iltana jouduttuaan sattumalta
yhteen kappelin ovella:
"Kas, monsieur Gilbert, hyvää iltaa; tekin olette siis täällä?"
"Oho, hyvää iltaa, mademoiselle Nicole; oletteko tekin Trianonissa?"
"Kuten näette, olen neidin kamarineitsyenä."
"Ja minä puutarha-apurina."
Sitten lyykisti Nicole kauniisti Gilbertille, joka kumarsi hänelle
kohteliaasti kuin hovimies, ja siten he erosivat.
Gilbert oli menossa huoneeseensa, ja hän läksikin nyt muka jatkamaan
matkaansa.
Nicole puolestaan oli tullut asunnostaan ja hän laskeusi edelleen
alas portaita. Mutta Gilbert kääntyikin ja hiipi ketun askelilla
Nicolen perässä, ollen varma siitä, että Nicole menisi tapaamaan
herra Beausirea.
Lehtokujan varjossa seisoi tosiaan joku odottava mies, ja Nicole
lähestyi miestä; oli jo niin pimeä, ettei Gilbert voinut tuntea,
oliko se mies herra de Beausire; mutta se seikka, ettei hänen
hatussaan ollut sulkatöyhtöä, teki hänet niin uteliaaksi, että hän
antoi Nicolen palata rauhassa sisään ja seurasi kohtaukseen tullutta
herraa aina Trianonin säleportille saakka.
Herra ei ollutkaan Beausire, vaan iäkäs tai paremminkin sanoen
ikäloppu mies, vaikka hän kävelikin vanhuudestaan huolimatta
reippaasti ja ylhäisen ryhdikkäästi. Ja tullessansa lähemmäksi tunsi
Gilbert, joka tunkeutui hävyttömästi melkein tuon henkilön nenälle,
että hän oli herttua de Richelieu.
-- Hitto, -- ajatteli Gilbert itsekseen, -- aliupseerin jälkeen tuli
jo Ranskan sotamarski; Nicole-neitokainen nousee arvossa!