"Hyvää päivää, neiti; se olen minä", sanoi Nicole iloisesti
lyykistäen, vaikka lyykistyksessä olikin jonkinlainen rauhaton sävy,
sillä tunsihan Nicole nuoren emäntänsä luonteen.
"Sinäkö se olet? Ja kuinka tulit tänne?" kysyi Andrée laskien kynän
kädestään, seuratakseen tarkemmin alkavaa keskustelua.
"Neiti unohti minut; siksi tulin itse."
"Mutta jos sinut unohdinkin, neitoseni, se johtui kai siitä, että
minulla oli siihen syyni. Keneltä sait luvan tulla tänne?"
"Paroonilta tietysti, neiti", vastasi Nicole ja rypisti melkoisen
tyytymättömänä kulmakarvojaan, joiden tummuudesta hän sai kiittää
herra Raftéta.
"Isäni tarvitsee sinua Pariisissa, jota vastoin minä en tarvitse
sinua laisinkaan täällä... Sinä voit siis lähteä takaisin,
lapsukaiseni."
"Voi, neiti ei ole liioin toiseen kiintynyt", sanoi Nicole. "Minä
luulin olleeni enemmän neidin mieliksi... Siitä sen saa, jos toista
rakastaa", lisäsi Nicole filosofisen surumielisenä.
Ja hän koetti nyt kaikin mokomin pusertaa kauneista silmistään
kyynelpisaran.
Moite oli siksi sydämellinen ja tunteellinen, että se luonnollisesti
teki Andréen sääliväiseksi.
"Lapsukaiseni", sanoi hän, "minä saan ylläpitoni täältä, eikä minulla
ole oikeutta rasittaa madame la dauphinen taloutta vielä yhdellä
lisäsuulla".
"Hm, niinkuin se suu olisi iso", virkkoi Nicole hymyillen
herttaisesti.
"Olipa miten oli, Nicole, sinun on mahdotonta jäädä tänne."
"Tuon yhdennäköisyydenkö vuoksi?" kysyi tyttö. "Te ette ole katsonut
muotoani, mademoiselle?"
"Sinä näytät minusta todellakin oudolta."
"Sen minä kyllä uskon; muuan hieno herra, sama, joka hankki
herra Filipille komppanian, tuli meille eilisiltana, ja kun hän
näki paroonin surevan sitä, että neidin täytyy täällä olla ilman
kamarineitsyttä, niin sanoi hän, ettei ole mikään temppu muuttaa
minua vaaleasta mustaksi. Hän otti minut mukaansa ja antoi muokata
tukkani tällaiseksi, kuten nyt näette; ja nyt minä olen tässä."
Andrée hymyili.
"Sinä pidät siis minusta suuresti", sanoi hän, "koska tahdot kaikin
mokomin sulkeutua Trianoniin, jossa minä elän melkeinpä vangin
tavalla".
Nicole katsahti tutkivasti ympärilleen.
"Tämä huone ei ole kovin viihdyttävä", sanoi hän; "mutta ei suinkaan
neiti ole aina täällä?"
"En kyllä", vastasi Andrée; "mutta entä sinä?"
"Niin, mitenkäs minä?"
"Sinähän et saa mennä alas madame la dauphinen salonkiin; sinä et
pääse leikkeihin, et kävelyille etkä seurapiireihin; sinun pitäisi
aina olla täällä, ja sinä kuolisit ikävään."
"Oh", vastasi Nicole, "on kai täällä jokin pieni ikkunanruutu;
voinhan täältä pilkistää hiukan tuohon suureen maailmaan, vaikkapa
vain oven rakosesta. Jos saa nähdä, niin tulee myöskin nähdyksi... Ja
muuta en minä pyydäkään. Älkää olko minusta millännekään."
"Minun täytyy toistaa, Nicole, että minä en voi sinua ottaa tänne,
ellen saa erikoista käskyä."
"Keneltä?"
"Isältäni."
"Sekö on neidin viimeinen sana?"
"Kyllä, siitä se nyt riippuu."
Nicole veti kauluksensa alta parooni de Taverneyn eilisen kirjeen.
"Kas niin", sanoi Nicole, "koska minun rukoukseni ja uskollisuuteni
eivät auta, niin nähdäänpäs, tepsiikö tämä suositus".
Andrée luki kirjeen, jonka muoto oli seuraava:
'Minä tiedän, ja muutkin ovat sen huomanneet, rakas Andrée, ettet
sinä elä Trianonissa sen mukaisesti kuin säätysi ehdottomasti
vaatisi; sinulla pitäisi olla kaksi kamarineitsyttä ja lakeija,
samoin kuin minulla tulisi olla parikymmentätuhatta livreä
vuosikorkoa. Mutta niinkuin minä saan tyytyä tuhanteen, seuraa
sitä esimerkkiäni ja ota Nicole, joka voi täyttää yksinään kaikki
tarvitsemasi palvelijan tehtävät.
Nicole on sukkela, älykäs ja uskollinen; hän tottuu pian uuden
olinpaikkansa vaatimiin tapoihin ja käytökseen; pidä vain huolta,
ettet hänen hyvää haluaan kiihdytä, vaan päinvastoin hillitset.
Ota hänet siis, äläkä luule minun millään tavoin uhrautuvan, kun
lähetän hänet sinulle. Jos sellaista luulisit, niin muista, että
hänen majesteettinsa, joka hyvyydessään on suvainnut ajatella
sinut nähdessään meitä, on huomannut, -- sen ilmoitti minulle
eräs hyvä ystävä, -- ettei sinun puku- ja palveluskuntapuolesi
ole asianmukainen. Muista tätä, tyttäreni, se on ylen tärkeä asia.