"Ohoh", virkkoi Richelieu huulillaan yhä äskeinen ja ainainen hymy.
"Minkä johtopäätöksen monseigneur tästä tekee?"
"Sen, että jos herra Terray on sotaministeri, en minä sitä ole; ja
jos hän ei sitä ole, niin ehkä minä se olen."
Rafté oli nyt keventänyt tarpeeksi omaatuntoaan. Hän oli rohkea,
väsymätön, kunnianhimoinen mies, aivan yhtä sukkela kuin hänen
isäntänsäkin ja vieläpä paremmin asestettu kuin marski, sillä hän
tiesi olevansa halpaa syntyperää ja riippuvassa asemassa: nämä kaksi
vikaa haarniskassa olivat neljänkymmenen vuoden kuluessa kehittäneet
hänessä huippuunsa kaiken hänen viekkautensa, terävänäköisyytensä
ja älyllisen hienoutensa. Kun Rafté nyt huomasi isäntänsä näin
rauhalliseksi, ei hän arvellut itselläänkään olevan pelon syytä.
"No niin", sanoi hän, "joutukaa nyt, monseigneur, älkää antako
itseänne liioin odottaa, se olisi huono enne".
"Minä olen jo valmis; mutta vielä kerran, keitä siellä on?"
"Tässä on luettelo."
Ja Rafté ojensi herransa käteen pitkän nimiluettelon, ja marski
luki siitä suureksi mielihyväkseen kaikki aateliston, papiston ja
rahamaailman parhaat nimet.
"Ajattelepas, jos yleisö rupeaisi pitämään minusta, Rafté?"
"Me elämme ihmeiden ajassa", vastasi Rafté.
"Kas vaan, myöskin Taverney", virkkoi marski jatkaen nimien
katselua. "Mitä varten hän on tänne tullut?"
"Sitä en tiedä, herra marski. Kas niin, astukaa nyt esille." Ja
melkein käskevästi pakotti sihteeri herransa menemään suureen saliin.
Richelieu saattoi olla täysin tyytyväinen, sillä vastaanotto oli
sellainen, ettei puhdasverisin prinssi olisi voinut vaatia parempaa.
Mutta sattuma, joka oli jo tehnyt Richelieulle julman kepposen,
kujeili pian myöskin koko tälle aikakaudelle ominaisen ja tänne
saapuneen yhteiskunnan ovelan, varovaisen ja hienon kohteliaisuuden
kustannuksella.
Nyt ei kukaan koko laumasta lausunut Richelieun edessä sanaa
"ministeri", sillä kielsihän sen sopivaisuus ja kunnioitettava
hovitapa. Jotkut rohkeimmat uskalsivat tosin virkkaa pienen
onnentoivotuksen, mutta hekin tiesivät, että heidän täytyi hyvin
nopeasti luiskahtaa onnittelunsa ohitse, ja että Richelieu tuskin
heille siihen voi vastata. Kaikille kokoontuneille oli tämä vierailu
aamuauringon noustessa ainoastaan jonkinlainen mielenosoitus, aivan
kuin pelkkä toivomus, että marski nimitettäisiin ministeriksi. Siihen
aikaan ei ollut harvinaista, että kokonaiset laumat seurasivat
yksimielisesti huomaamattoman hienoja suuntatuulahduksia.
Jotkut kumartelijat tohtivat sitten ilmaista myöskin jonkin
toiveensa, halunsa, mielipiteensä.
Joku olisi tahtonut, kuten hän sanoi, että hänen virastonsa
olisi lähempänä Versaillesia. Häntä huvitti puhua siitä niin
vaikutusvaltaisen henkilön kanssa kuin herra de Richelieu nykyään oli.
Toinen väitti, että herra de Choiseul oli unohtanut hänet kolme
kertaa Pyhän Hengen ritariston merkkejä jaettaessa; hän luotti nyt
Richelieun hyvään muistiin, haluten palauttaa asiaa myöskin kuninkaan
mieleen, nyt nimittäin, kun mikään ei enää ollut hänen majesteettinsa
hyvän tahdon esteenä.
Lyhyesti sanoen: marskin hurmaantuneita korvia kohtasivat sadat
enemmän tai vähemmän ahnaat pyynnöt, mutta kaikki lausuttuina ylen
taitavalla tavalla.
Vähitellen vieraslauma hajaantui; tahdottiin jättää herra marski
rauhaan ja _tärkeihin tehtäviinsä_, sanottiin.
Yksi ainoa herra viipyi vielä salissa.
Hän ei ollut lähestynyt marskia toisten joukossa, hän ei ollut
pyytänyt mitään, ei edes esitellyt itseään.
Kun jonot harvenivat, tuli tuo herra hymyhuulin herttuan luo.
"Ah, parooni de Taverney", sanoi marski; "ihastuttavaa, ihastuttavaa!"
"Minä tahdoin odottaa, herttua, toivottaakseni sinulle onnea,
vilpittömästi ja koko sydämestäni."
"Oh, todellako, ja minkä tähden!" vastasi Richelieu, joka oli
vieraiden varovaisuudesta itse tullut vaiteliaaksi ja ikäänkuin
salaperäiseksi.
"Tietysti sinun uuden asemasi johdosta, herttua."
"Hst, hst", sanoi marski. "Ei puhuta siitä... Mitään ei ole vielä
ratkaistu, se on pelkästään huhua."
"Kuitenkin ovat monet samaa mieltä kuin minäkin, sillä sinun salisi
olivat täynnä väkeä, kunnon marskini."
"Minä en tosiaan tiedä, minkätähden ne olivat täynnä."
"Mutta minä tiedän, minä."
"Minkätähden sitten?"
"Minun tarvitsee ainoastaan virkkaa sana."
"Ja mikä?"
"Eilen sain minä Trianonissa kunnian päästä kuninkaan seuraan."
"Hänen majesteettinsa puhui minun lapsistani, ja sanoi lopuksi; --
Te tunnette herttua de Richelieun, luullakseni; olkaa ystäviä hänen
kanssaan."
"Ahaa, hänen majesteettinsa sanoi niin?" vastasi Richelieu, ja ylpeys
leimahti hänessä aivan kuin nämä kuninkaan sanat olisivat olleet se
virkavaltuus, jonka julkaisemista Rafté epäili tai jonka viipymistä
hän valitti.
"Joten minä hyvin arvasin asian todellisen tilan", jatkoi parooni
de Taverney. "Eikähän se ollutkaan vaikeaa, kun näin, miten koko
Versailles touhusi, ja niinpä minäkin kiiruhdin tottelemaan
kuningasta ja olemaan hyvissä väleissä sinun kanssasi ja jättämään
omaa tunnettani noudattaen sinun haltuusi meidän vanhan ystävyytemme
muistamisen."
Herttua aivan juopui onnesta: sellainen on luonnon luoma vika,
selkein järki ei joskus voi siltä itseään varjella. Niinpä
näkikin hän nyt parooni de Taverneyssä kumartelijan, joka kuului
kaikkein viimeisimpään luokkaan, noihin keskelle hovisuosion tietä
pysähtyneihin, joita on hyödytöntä edes suojellakaan ja varsinkin
hyödytöntä tuntea. Sellaiset ovat ainoastaan kiusana, kun he
uskaltavat nousta yli kaksikymmentä vuotta vanhasta varjostaan ja
tulla lämmittelemään toisten menestyksen päiväpaisteessa.
"Ymmärrän, mistä on kysymys", sanoi nyt marski melkoisen tylysti;
"minulta tullaan jotakin pyytämään".
"Kyllä, sinä olet oikeassa, herttua."
"Vai niin", sanoi Richelieu istahtaen tai paremminkin heittäytyen
sohvaan.
"Olen jo kertonut sinulle, että minulla on kaksi lasta", jatkoi ovela
ja joustava Taverney, joka huomasi ylhäisen ystävänsä kylmenevän ja
kävi hänen kimppuunsa nyt heti sitä kiivaammin. "Minulla on tytär,
jota minä rakastan suuresti, ja joka on hyveen ja kauneuden esikuva.
Hän on nyt madame la dauphinen palveluksessa, sillä viimemainittu on
suvainnut suoda hänelle erikoisen arvonantonsa. Hänestä, kauniista
Andréestani, minä en siis sinulle enempää puhu, herttua; hänen
asemansa on varma, hänen onnensa on lähtenyt hyvälle tolalle. Oletko
nähnyt minun tytärtäni? Enkö ole häntä sinulle jossakin esitellyt,
tai etkö ole kuullut hänestä puhuttavan?"
"Hm!... En tiedä", vastasi Richelieu huolimattomasti.
"No siitä ei väliä", jatkoi parooni de Taverney, "tyttärellänihän on
paikka. Minä itse jälleen, katsos, minä en tarvitse mitään, kuningas
on antanut minulle eläkkeen, jolla voin elää. Tosin tunnustan, että
haluaisin joitakin lisätuloja, voidakseni rakentaa jälleen kuntoon
Maison Rougen, jossa minä aion viettää viimeiset päiväni; sinun ja
tyttäreni vaikutuksella..."
"Oh", äännähti hiljaa Richelieu, joka oli niin syventynyt ihailemaan
omaa suuruuttaan, ettei ollut kuunnellut parooni de Taverneyn
puhetta; mutta sanat 'tyttäreni vaikutuksella' herättivät hänet
äkkiä. Ja hän ajatteli: -- Vai niin, sinun tyttäresi... Mutta hän
on nuori kaunotar, joka tuottaa tuolle hyvälle kreivittärelle
epäilyksiä; hän on pikku skorpiooni, joka lämmitteleikse dauphinen
siipien alla pistääkseen erästä Luciennesissa... Maltahan siinä, minä
en tahdo olla mikään huono ystävä; mutta mitä kiitollisuuteen tulee,
niin saa rakas kreivitär, joka on tehnyt minusta ministerin, nähdä,
puuttuuko sitä tarvittaessa minulta.
Sitten sanoi hän ylhäisen vakavalla äänellä parooni de Taverneylle:
"Jatkakaa."
"_Ma foi_, minä lähenenkin jo puheen loppua", vastasi parooni aikoen
varmasti nauraa partaansa turhamaiselle marskille, jos hän vain
saisi, mitä nyt toivoi. "Minä en ajattele muita kuin Filipiäni,
jolla on hyvä nimi, mutta joka ei saa tilaisuutta sitä koskaan
kiilloitella, ellei kukaan häntä auta. Filip on reipas ja ajatteleva
poika; ehkä liian ajatteleva, mutta se johtuu hänen ahtaasta
asemastaan: hevonen pitää päänsä alhaalla, jos vedetään kovasti
suitsista, kuten tiedät."
-- Mitä tämä nyt minuun kuuluu? -- ajatteli marski näyttäen jo
selvästi ikävystyneeltä ja kärsimättömältä.
"Minä tarvitsisin jonkun ylhäisessä asemassa olevan tuttavuutta,
kuten esimerkiksi sinun, saadakseni Filipille komppanian", jatkoi
Taverney hellittämättä; "hänen korkeutensa dauphine nimitti hänet
Strassburgiin saapuessaan kapteeniksi; mutta nyt puuttuu häneltä
ainoastaan satatuhatta livreä, joilla hän saisi kunnon komppanian
jossakin arvokkaassa ratsuväkirykmentissä... Toimita se asia minulle,
suuri ystäväni."
"Eikö teidän poikanne ole se nuori mies, joka teki palveluksen hänen
korkeudelleen dauphinelle; vai mitä?" kysyi Richelieu.
"Suuren palveluksen!" huudahti de Taverney. "Hän se juuri otti hänen
korkeutensa viimeisessä majatalopaikassa takaisin hevoset, jotka tuo
Jean Dubarry aikoi väkivallalla dauphinelta ryöstää."
-- Kas niin, enkös arvannut oikein, -- ajatteli Richelieu. -- Hän
on kreivittären vimmatuimpia vihollisia... kylläpä tulikin miehensä
luokse, tuo Taverney-parka! Vetää ansioinaan esille vikoja, jotka
tekevät hänet aivan mahdottomaksi...
"Te ette minulle vastaa?" kysyi Taverney marskin itsepintaisesta
vaikenemisesta hiukan närkästyneenä.
"Kaikki tämä on mahdotonta, hyvä herra de Taverney", vastasi marski
ja nousi ylös ilmaisten jyrkästi, että vastaanotto oli nyt lopussa.
"Mahdotontako? Moinen pikkuseikka mahdotonta? Puhuuko entinen ystävä
minulle tuolla tavoin?"
"Ja miksikä ei?... Onko se, että ollaan ystäviä, kuten sanoitte,
riittävä syy, jonka nojalla toinen saa... tehdä vääryyttä,
toinen käyttää väärin sanaa ystävyys? Te ette tullut luokseni
kahteenkymmeneen vuoteen, sillä silloin en ollut mitään; mutta nyt
olen ministeri ja te tulette."
"Monseigneur Richelieu, te itse teette tällä hetkellä väärin."
"En, hyvä ystävä, minä en tahdo juoksutella teitä odotushuoneissani;
minä olen teidän todellinen ystävänne, siksi minä sanon..."
"Mutta jokin syy teillä on kieltää, vai mitä?"
"Minullako!" huudahti Richelieu hyvin rauhattomana, sillä hän
ajatteli, että Taverney saattoi ehkä epäillä.
"Minullako syy?"
"Niin, minulla on vihollisia..."
Herttua olisi voinut vastata suoraan, mitä hän ajatteli; mutta
silloin olisi hän paljastanut paroonille, että hän säästi
kiitollisuutensa tähden rouva Dubarrya; ja silloin olisi hän
tunnustanut olevansa kuninkaan rakastajattaren leipoma ministeri,
ja sitä seikkaa marski ei olisi myöntänyt, vaikka hän olisi saanut
kokonaisen keisarikunnan. Hän kiiruhti siis vastaamaan paroonille:
"Ei teillä ole vihollisia, rakas ystäväni; mutta minulla, minulla
niitä on; ja jos nyt heti paikalla ja asiaa tutkimatta myöntäisin
sellaisia suosionosoituksia, niin saisin ihmiset puhumaan itsestäni,
että minä jatkan Choiseulin uraa. Hyvä ystäväni, minä tahdon jättää
jäljet toiminnastani. Kaksikymmentä vuotta olen hautonut mielessäni
kaikenlaisia uudistuksia ja edistysaskeleita, ja ne aatteet puhkeavat
nyt kukkaan! Hovisuosio turmelee koko Ranskan, minä turvaudun
todellisiin ansioihin; filosofiemme kirjat ovat soihtuja, joiden
valoa silmäni eivät ole turhaan nähneet; kaikki menneen ajan synkät
varjot haihtuvat, mutta sitä vaatikin valtakunnan onni jo kipeästi...
Minä tutkin kyllä teidän poikanne ansioita, yhtä hyvin kuin kaikkien
muidenkin kansalaisten, jotka tulevat eteeni; minä kannan uhrin
vakaumukselleni, tuskallisen uhrin, epäilemättäkin, mutta uhrin,
jonka ihminen kantaa ehkä kolmensadantuhannen muun ihmisen hyväksi...
Jos teidän poikanne, Filip de Taverney, näyttää minusta ansaitsevan
suopeuteni, niin hän sen saa, ei siksi, että hänen isänsä on minun
ystäväni, tai hänen nimensä vuoksi, vaan sen tähden, että hän on
ansiollinen sen saamaan. Sellainen on minun menettelyohjeeni."
"Nimittäin teidän filosofiankurssinne", vastasi vanha parooni;
hän pureskeli vimmoissaan kynsiään, ja hänen harmiaan lisäsi
nyt vastenmielisellä painolla koko äskeinen juttelu, joka oli
vaatinut häntä niin syvästi alistumaan ja käyttelemään kaikenlaisia
halpamaisia temppuja.
"Filosofia, olkoonpa vain, monsieur: se on kaunis sana."
"Joka päästää kauneista teoista, herra marski, eikö niin?"
"Te olette heikko hovimies", vastasi Richelieu hyvin kylmästi.
"Minun arvoiseni miehet ovat hovimiehiä ainoastaan kuninkaalle."
"Oh, teidän laisianne hovimiehiä on sihteerilläni herra Raftélla joka
päivä satoja odotushuoneessani", vastasi Richelieu. "Ja ne tulevat
tänne, tiesi mistä, maaseudun loukoista, joissa he ovat oppineet
olemaan epäkohteliaita niille, joita he väittävät ystävikseen,
loukaten saarnatessaan sovinnollisuutta."
"Oh, oh, kyllä tiedän, ettei joku Maison-Rouge, joka polveutuu
ristiretkien aikuisesta aatelista, ymmärrä sovinnollisuutta samoin
kuin erään trubaduuri Vignerotin jälkeläinen."
Marski oli älykkäämpi kuin parooni de Taverney.
Hän olisi voinut antaa nakata paroonin ulos ikkunasta, mutta hän
ainoastaan nyökäytti olkapäitään ja vastasi:
"Te olette liiaksi takapajulla ajastanne, ristiretkien aikuinen
vieraani; te olette päässyt vasta häväistyskirjoitukseen, jonka
parlamentit sommittelivat vuonna 1720, mutta ette ole lukenut
vastausta, jonka herttuat ja päärit siihen antoivat. Menkää
kirjastooni, hyvä herra, niin Rafté luettaa sen teillä."
Ja juuri kun hän päästi itsensä vastustajastaan näillä nokkelilla
sanoilla, aukesi ovi ja eräs herra astui siitä hälisten sisään ja
huusi:
"Missä hän on, se rakas herttua?"
Tulija oli kasvoiltaan hehkuvan punainen, hänen silmänsä loistivat
selällään tyytyväisyydestä ja hänen sylinsä oli auki ystävälliseen
syleilyyn. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin varakreivi Jean
Dubarry.
Nähdessään tulijan ponnahti parooni de Taverney hämmästyneenä ja
harmissaan askeleen taaksepäin.
Jean huomasi tuon liikkeen, tunsi paroonin ja käänsi hänelle selkänsä.
"Nyt luulen yskän ymmärtäväni", virkkoi parooni de Taverney tyynesti;
"minä poistun. Jätän herra ministerin sopivaan seuraan."
Ja ylpeästi läksi hän huoneesta.