Mitä herra de la Vauguyonin, Ranskan prinssien opettajan, piti tehdä
dauphinin hääiltana
Historian merkkitapahtumat ovat romaanikirjailijalle samaa kuin
jättiläiskorkeat vuoret matkustavalle. Hän katselee niitä, hän kulkee
niiden ympäri, hän tervehtää niitä ohimennessään, mutta niiden ylitse
hän ei voi hypätä.
Niin katselkaamme, kiertäkäämme ja tervehtikäämme mekin
Versaillesissa vietettyjä suurenmoisia dauphinin hääjuhlallisuuksia.
Ranskan hovin seremoniakirja on ainoa kronikka, jonka tietoihin
tällaisissa tapauksissa voi turvautua.
Ludvig XV:n aikaisen Versaillesin loiston, sen hovipukujen,
livreain ja kirkollisten koristusten kuvaileminen ei anna mitään
tehokasta lisää pieneen kertomukseemme, tälle vaatimattomalle
kulkijattarellemme, joka syrjäpolkuja pitkin seuraa Ranskan historian
suurta valtatietä.
Me annamme siis niin ollen juhlallisuuksien mennä menojaan kauniin
toukokuun päivän lämpöisessä auringonpaisteessa; annamme korkeain
vieraiden hiljaa vetäytyä pois ja kertoa tai tehdä huomautuksia
ihmeistä, joita näkemässä he äsken olivat olleet. Mutta itse me
palaamme omiin tapahtumiimme ja henkilöihimme, jotka eivät kuitenkaan
historialliselta kannalta katsoen ole jonkinlaista arvoaan vailla.
Kuningas oli väsynyt edustamisvelvollisuudestaan ja ennen kaikkea
päivällisistä, jotka olivat ylen pitkälliset ja järjestetyt
orjallisesti suuren dauphinin, Ludvig XIV:n pojan hääjuhlain menojen
mukaisiksi. Senvuoksi poistui kuningas jo kello yhdeksän aikaan
huoneistoonsa ja lähetti luotaan kaikki muut henkilöt paitsi herra de
la Vauguyonin, kuninkaallisten prinssien opettajan.
Tämä herttua, lämmin jesuiittain ystävä, joille hän toivoi
saavansa rouva Dubarryn avulla maahanpaluun sallituksi, piti
kasvatustehtäväänsä osaksi täytettynä, koska Berryn herttua meni nyt
naimisiin.
Se ei kuitenkaan ollut työn raskain osa, sillä vielä oli Ranskan
prinssien opettajan viimeisteltävä Provencen ja Artoisin kreivien
kasvatus, nuorukaisten, joista toinen oli viidentoista, toinen
kolmentoista vuotias. Provencen kreivi oli salaisen sisukas ja
hillitön, Artoisin kreivi ajattelematon ja talttumaton. Mutta
dauphin oli, paitsi että hänellä oli eräitä hyviä ominaisuuksia,
jotka tekivät hänestä oivallisen oppilaan, ennen kaikkea dauphin,
nimittäin kuninkaan läheisin olento Ranskassa, joten herra de la
Vauguyonille saattoi koitua melkoinen vahinko, jos hän nyt menettäisi
vaikutuksensa dauphinin mieleen, jossa ehkä nainen tästä lähtien
anastaisi vallan.
Kun kuningas pyysi herra de la Vauguyonia jäämään luokseen, saattoi
viimemainittu olettaa hänen majesteettinsa huomanneen hänen tappionsa
ja tahtovan korvata sitä jollakin hyvityksellä. Kun jonkun henkilön
kasvatus on päättynyt, saa opettaja tavallisesti kunnialahjan.
Tämä seikka sai Vauguyonin herttuan, joka oli sangen tunteellinen
mies, esiintymään tällä kertaa vielä tunteellisempana. Koko
päivällisaterialla oli hän alinomaa nostanut nenäliinan silmilleen
osoittaakseen, miten ankaraa surua hänen oppilaansa kadottaminen
hänelle tuotti. Kun jälkiruoka viimein oli nautittu, niin hän oikein
nyyhkytteli; mutta kun hän sitten joutui yksin, oli hän melkoista
rauhallisempi.
Kutsu kuninkaan luo houkutteli jälleen nenäliinan taskusta esille ja
kyyneleet vuotamaan silmistä.
"Tulkaa, la Vauguyon-parka", sanoi kuningas heittäytyen mukavasti
lepotuoliin; "tulkaa, niin pakistaan vähän".
"Olen palveluksessanne, teidän majesteettinne", vastasi herttua.
"Istukaa tuohon, hyvä herttua; te taidatte olla aika väsynyt."
"Minäkö istumaan, sire?"
"Niin, istukaa kursailematta."
Ludvig XV osoitti herttualle töyrytuolia, joka oli asetettu niin,
että valo lankesi kohtisuoraan opettajan kasvoille, mutta jätti sen
sijaan kuninkaan kasvot varjoon.
"No niin, hyvä herttua", sanoi Ludvig XV: "nyt on kasvatustehtävänne
täytetty".
"Niin, sire."
Ja la Vauguyon huokasi.
"Todellakin, hyvin suoritettu tehtävä!" jatkoi Ludvig XV.
"Teidän majesteettinne on liian hyvä."
"Ja se tuottaa teille melkoista kunniaa, herttua."
"Teidän majesteettinne suorastaan kukkuroi minut hyvyydellänne."
"Hänen korkeutensa dauphin on luullakseni Euroopan oppineimpia
prinssejä."
"Samaa luulen minäkin, sire."
"Etevä historian tuntija?"
"Melkoisen etevä."
"Varma maantieteessä?"
"Sire, hänen korkeutensa dauphin laati itse karttoja, joita moni
insinööri ei pystyisi tekemään."
"Hän urheilee oivallisesti?"
"Ah, sire, se kiitos kuuluu eräälle toiselle, sillä minä en ole sitä
hänelle opettanut."
"Vaikkapa ette, hän sen kuitenkin osaa."
"Kyllä, erittäin hyvin."
"Entä kellosepän homma sitten... kuinka näppärä mies!"
"Niin, se on hämmästyttävää, sire."
"Kuusi kuukautta ovat kelloni käyneet aivan yhdessä kuin vaunujen
neljä pyörää pääsemättä toistensa edelle. Ja hän hoitaa ne kaikki
yksinään."
"Tämä sisältyy mekaanisiin tietoihin, sire, ja minun täytyy
tunnustaa, ettei minulla ole siinäkään asiassa mitään osuutta."
"Mutta entäpä matematiikka, merenkulkutiede?"
"Kyllä, sire, siinä tieteen haarat, joihin minä olen koettanut aina
innostuttaa hänen korkeuttaan dauphinia."
"Hän on hyvin etevä niissä. Tässä eräänä iltana kuulin hänen
juttelevan herra de la Peyrousen kanssa greliineistä [eräänlaista
teräsköyttä. Suom.], vanttilaitteista ja prikipurjeista."
"Kaikki meritermejä... niin, sire."
"Hän puhuu sellaisista asioista kuin mikä Jean Bart." [Kuuluisa
merenkulkija Ludvig XIV:n ajalta. Suom.]
"On tosiaan totta, että hän on niihin seikkoihin hyvin perehtynyt."
"Mutta niistä hänen on kiittäminen kuitenkin juuri teitä."
"Teidän majesteettinne palkitsee minua yli ansioitteni, kun teidän
majesteettinne lukee osalleni rahdunkin, miten vähäpätöisen tahansa,
talleista eduista, joita hänen korkeutensa dauphin on opinnoillaan
saavuttanut."
"Minä uskonkin, herttua, että hänen korkeudestaan dauphinista tulee
kerran hyvä kuningas, hyvä valtion raha-asiain järjestäjä ja hyvä
perheen isä. Mutta kun tätä ajattelen, herttua, -- toisti kuningas ja
pani koron näille viimeisille sanoilleen, uskotteko te, että hänestä
tulee hyvä perheenisä?"
"Sire", vastasi herra de la Vauguyon aivan vilpittömästi, "minä
uskon, että koska hänen korkeutensa dauphinin sydämessä orastavat
kaikki hyveet, on sekin hyve suljettuna siihen niinkuin muutkin".
"Te ette ymmärrä minua, herttua", vastasi Ludvig XV; "minä kysyin
teiltä, tuleeko hänestä hyvä perheen isä".
"Tunnustan, sire, etten voi teidän majesteettianne ymmärtää. Missä
merkityksessä teidän majesteettinne tuota minulta kysyy?"
"Niin, sellaisessa merkityksessä, että... Enhän erehdy, että te
olette lukenut raamattuanne, hyvä herttua?"
"Kyllähän sen olen lukenut, sire."
"No niin, te tunnette patriarkat, vai mitä?"
"Kyllä."
"Tuleeko hänestä hyvä patriarkka?"
Herra de la Vauguyon katsoi kuninkaaseen kuin tämä olisi puhunut
silkkaa hepreaa; ja käännellen hattuansa käsissään hän vastasi:
"Sire, suuri kuningas on kaikkea, mitä hän tahtoo."
"Anteeksi, hyvä herttua", intti kuningas; "minä huomaan, ettemme
ymmärrä toisiamme oikein".
"Sire; minä koetan parastani."
"Minun täytyy siis puhua selvemmin", virkkoi kuningas. "Kuulkaa nyt,
tehän tunnette dauphinin kuten oman poikanne?"
"Kyllä, sire."
"Te tunnette hänen taipumuksensa?"
"Kyllä."
"Hänen intohimonsa?"
"Oh, mitä intohimoihin tulee, sire, se on toinen asia: jos hänen
korkeudellaan olisi sellaisia ollut, olisin minä ne perinpohjin
pois juurittanut. Mutta onneksi olen päässyt siitä vaivasta;
Monseigneurilla ei ole intohimoja."
"Onneksi, sanoitte?"
"Niin, eikö se sitten ole onni?"
"Hänellä ei siis ole niitä?"
"Intohimojako? Ei, sire."
"Ei yhtään?"
"Ei yhtään ainoaa, siitä vastaan."
"Kas niin, sitä minä pelkäsinkin", sanoi kuningas. "Dauphinista tulee
sangen hyvä kuningas, erittäin hyvä raha-asiain hoitaja, mutta kunnon
patriarkkaa ei hänestä tule koskaan."
"Voi, sire, te ette ole kehoittanut minua kehittämään hänen
korkeuttaan dauphinia patriarkallisuuteen."
"Mutta siinä minä tein kovin väärin. Minun olisi pitänyt muistaa,
että hän kerran menee naimisiin. Mutta vaikka hänellä ei olekaan
intohimoja, ette suinkaan silti ole kokonaan toivoton hänestä?"
"Kuinka?"
"Tahdon tällä sanoa, ettette pidä häntä kykenemättömänä jonakin
kauniina päivänä niitä saamaan?"
"Sire, minä pelkään..."
"Mitä te pelkäätte?"
"Todellakin", vastasi herttua-raukka surkealla äänellä, "teidän
majesteettinne kiduttaa minua".
"Herra de la Vauguyon", huudahti kuningas alkaen tulla
kärsimättömäksi, "minä kysyn teiltä suoraan ja selvästi, tuleeko
Berryn herttuasta hyvä aviopuoliso joko ilman intohimoja tai sillä
varustettuna. Perheen isän ominaisuudet minä jätän nyt silleen ja
samoin patriarkankin oman onnensa nojaan."
"No, sire, sitä en saattane aivan varmaan teidän majesteetillenne
sanoa."
"Kuinka, ettekö saata sitä sanoa?"
"En, sitä en voi tehdä, sillä minä en sitä tiedä."
"Ettekö tiedä!" huudahti Ludvig XV niin hämmästyneenä, että peruukki
alkoi herra de la Vauguyonin päässä huojua.
"Sire, Berryn herttua on elänyt tiedän majesteettinne oman katon alla
niin täydessä viattomuudessa kuin opiskelevan nuoren miehen tulee."
"Mutta, herttua, tämä nuori mies ei nyt enää opiskele, hän menee
naimisiin."
"Sire, minähän olin Monseigneurin opettaja."
"Juuri siksi, herttua, teidän olisi pitänyt hänelle opettaa kaikki,
mitä hänen olisi tarvinnut tietää."
Ja Ludvig XV heittäytyi lepotuoliinsa kohauttaen hartioitaan.
"Sen minä jo aavistin", lisäsi hän huokaisten.
"Hyvä Jumala, sire..."
"Tunnettehan Ranskan historian, eikö niin, herra de la Vauguyon?"
"Sire, niin olen aina itse luullut, ja luulen vastakin, ellei teidän
majesteettinne sano toista."
"No hyvä, silloin te myöskin tiedätte, mitä minulle tapahtui
hääpäiväni iltana."
"En, sire, sitä minä en tiedä."
"Mutta, hyvä Jumala, sittenhän te ette tiedä mitään!"
"Jos teidän majesteettinne suvaitsisi kertoa minulle tuon tapauksen,
joka on ollut minulle tuntematon..."
"Kuulkaa sitten, ja olkoon tämä teille läksy kasvattaessanne kahta
muuta pojanpoikaani, herttua."
"Minä kuuntelen, sire."
"Minutkin kasvatettiin isoisäni kodissa niinkuin te olette
kasvattanut dauphinia. Minulla oli opettajana herra de Villeroy,
kunnon mies, oikein hyvä mies, aivan kuin te, herttua. Ah, jospa hän
olisi useammin antanut minun olla setäni, sijaishallitsijan seurassa!
Mutta ei, opiskelu täydessä viattomuudessa, kuten te sanotte,
herttua, oli saanut minut laiminlyömään tutkia viattomuuksia.
Kuitenkin minä menin naimisiin, ja kun kuningas ottaa itselleen
vaimon, kunnon herttua, on se koko maailmalle tärkeä seikka."
"Ahaa, sire, nyt minä alan ymmärtää!"
"No, se nyt on edes hyvä. Minä siis jatkan. Kardinaali tutkiskeli
siis, oliko minulla taipumuksia patriarkaattiin. Minun lahjani
siihen suuntaan olivat suorastaan olemattomat, ja minä olin sillä
alalla niin viaton, että oli syy pelätä Ranskan kruunun siirtyvän
naispuoliselle sukuhaaralle. Kardinaali neuvotteli onneksi tästä
herra de Richelieun kanssa; se oli ylen arkaluontoinen asia,
mutta herra de Richelieu oli suuri mestari sellaisissa. Hän keksi
erinomaisen keinon. Siihen aikaan eli joku neiti Lemaure tai Lemoure,
en muista hänen nimeään tarkkaan, joka maalasi erittäin kauniita
tauluja; häneltä tilattiin kokonainen sarja tauluja, ymmärrätte kai
minua?"
"En, sire."
"Kuinka minä sitten sen ilmaisisin...? Maalaistauluja."
"Teniersin taulujen tyyliin, sire?"
"Ei, etevämpiä; alkeellisimpia."
"Alkeellisimpia?"
"Luonnollisia... Nyt luulen viimeinkin löytäneeni oikean sanan; nyt
kai minua ymmärrätte?"
"Kuinka!" huudahti herra de la Vauguyon punastuen, "tahdottiinko
teidän majesteetillenne näyttää...?"
"Kuka on sanonut näyttämisestä mitään, hyvä herttua?"
"Mutta että teidän majesteettinne olisi voinut nähdä..."
"Siihen ei tarvittu muuta kuin että minun majesteettini katseli."
"No niin?"
"Minä siis katselin."
"Ja...?"
"Ja kun ihminen on suuressa määrin matkija... niin minä matkin
myöskin."
"Keino, sire, oli tosiaan melkoisen kekseliäs, ja varmaan tehokas,
joskin vaarallinen nuorelle miehelle."
Kuningas katseli herttua de la Vauguyonia huulillaan hymy, jota
olisi voinut sanoa raa'aksi, ellei se olisi väreillyt maailman
sukkelimmalla suulla.
"Ei nyt huolita pelätä vaaraa", vastasi hän, "vaan palatkaamme
kysymykseen, mitä meidän tällähaavaa on tehtävä".
"Ah!"
"Tiedättekö sen?"
"En, sire, ja teidän majesteettinne tekisi minut sangen onnelliseksi
neuvomalla minulle sen."
"No niin, kuulkaa nyt: te lähdette heti hänen korkeutensa
dauphinin luokse, joka paraikaa ottaa vastaan herrojen viimeisiä
onnentoivotuksia hänen korkeutensa dauphinen saadessa samoja
naisilta."
"Kyllä, sire."
"Te hankitte käteenne sytytetyn kynttilän ja viette hänen korkeutensa
dauphinin syrjään pakinoillenne."
"Kyllä, sire."
"Te sanotte _oppilaallenne_", ja kuningas korosti tämän viimeisen
sanan, "te sanotte oppilaallenne, että morsiushuone on uuden käytävän
päässä".
"Jonne kellään ei ole avainta, sire."
"Koska minä sen otin itse, herttua; minä aavistin, mitä tänään
tapahtuisi; kas tässä on se avain."
Herra de la Vauguyon otti vavisten avaimen.
"Minä ilmoitan teille nyt, herttua", jatkoi kuningas, "että tuossa
käytävässä on noin parisenkymmentä taulua, jotka äskettäin olen
antanut sinne ripustaa".
"Ahaa, sire!"
"Niin, herttua, te suljette oppilaanne syliinne, avaatte hänelle
käytävän oven, pistätte kynttilän hänen käteensä, toivotatte hänelle
hyvää yötä ja sanotte hänelle, että hänen täytyy viipyä kaksikymmentä
minuuttia matkallaan käytävän läpi sänkykamarin ovelle, minuutti joka
taulun edessä."
"Ah, sire, minä ymmärrän!"
"No, se on hyvä se. Hyvää yötä nyt, herra de la Vauguyon!"
"Teidän majesteettinne on armollinen ja antaa minulle anteeksi?"
"Enpä oikein tiedä, sillä jos minua ei olisi ollut, olisitte te
saanut aikaan perheessäni koreat jutut!"
Opettaja läksi ja ovi sulkeutui hänen mentyään.
Kuningas soitti yksityiskelloaan.
Sisään astui Lebel.
"Kahvini!" sanoi kuningas. "Kuules vielä, Lebel."
"Sire?"
"Kun olet tuonut minulle kahvini, lähdet herttua de la Vauguyonin
perässä, joka meni ilmaisemaan hänen korkeudelleen dauphinille
alamaisia tunteitaan."
"Heti, sire."
"Mutta odotahan, että saan sanoa sinulle, miksi sinun on lähdettävä."
"Se on totta, sire; mutta olin niin halukas tottelemaan teidän
majesteettianne, että..."
"Hyvä. Sinä siis menet herra de la Vauguyonin perässä."
"Kyllä, sire."
"Hän on niin ymmällä, niin masennuksissaan, että pelkään hänen
korkeutensa dauphinin vuoksi häntä liian ankarasti liikutetuksi."
"Ja mitä minun on tehtävä, sire, jos hän saa ankaran
mielenliikutuksen?"
"Ei mitään; tulet ainoastaan minulle siitä ilmoittamaan."
Lebel asetti kahvitarjottimen kuninkaan eteen, joka ryhtyi nauttimaan
juomaansa pitkin siemauksin.
Sitten tuo historiallinen kamaripalvelija poistui.
Neljännestunnin päästä hän tuli takaisin.
"No, Lebel?" kysyi kuningas.
"Sire, herra de la Vauguyon meni uuden käytävän ovelle, monseigneur
käsipuolessa."
"Hyvä; entä sitten?"
"Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan liikutettu; päinvastoin hänen
pienet silmänsä välkkyivät hyvin veitikkamaisesti."
"Hyvä! Entä sitten?"
"Hän otti taskustaan avaimen ja antoi sen hänen korkeudelleen
dauphinille, joka aukaisi oven ja astui käytävään."
"Ja sitten?"
"Sitten jätti herttua kynttilänsä Monseigneurin käteen ja sanoi
hiljaa, mutta ei kuitenkaan niin hiljaa, etten saattanut häntä
kuulla: 'Monseigneur, morsiushuone on tämän gallerian päässä,
jonka avaimen saitte. Kuningas toivoo, että viivytte kaksikymmentä
minuuttia matkalla sinne.'"
'Kuinka', kysyi prinssi, 'kaksikymmentä minuuttia; mutta siihenhän
menee tuskin kahtakymmentä sekuntia?'
'Monseigneur', vastasi herra de la Vauguyon, 'minun valtuuteni eivät
riitä niin pitkälle; minulla ei ole teille antaa muita opetuksia,
mutta yksi neuvo vielä: katselkaa tarkoin tämän gallerian seinille,
oikealle ja vasemmalle, ja minä vastaan, että teidän korkeudellanne
on tarpeeksi ajanvietettä niiksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi.'
"Se ei ollut pahoin sanottu."
"Silloin, sire, teki herttua syvän kumarruksen, jota seurasi niin
kiihkeä katse, että se näytti aivan tunkeutuvan tuonne käytävään. Ja
sitten hän jätti hänen korkeutensa dauphinin käytävän ovelle."
"Ja Monseigneur meni sisään, kuten aikoi?"
"Katsokaa, teidän majesteettinne, galleriassa on vielä tuli. Hän on
kävellyt siellä vähintäin neljännestunnin."
"Kas niin, nyt siellä tulee pimeää", sanoi kuningas katseltuaan
hetkisen käytävän ikkunoita. "Minullekin annettiin muinoin
kaksikymmentä minuuttia aikaa, mutta minä muistan sangen hyvin, että
minä jo viiden minuutin päästä olin vaimoni luona. Ah, pitäisiköhän
jo sanoa samaa kuin toisesta Racinesta: _C'est le petit-fils d'un
grand-père_!" [_Petit-fils_ = pojanpoika, mutta tässä sanaleikissä:
pikku poika; grand-père = isoisä, mutta tässä: suuri isä. Suom.]