Poliisipäällikkö oli tullut kotiin kello kolme aamulla ja oli lopen
väsynyt, mutta myöskin hyvin tyytyväinen kuninkaalle ja rouva
Dubarrylle eilen tuotapikaa valmistamaansa iltaan.
Olihan kansan ihastus, jonka dauphinen saapuminen Ranskaan
oli jälleen herättänyt, monta kertaa puhjennut ilmoille hänen
majesteettinsakin edessä huutoina: "Eläköön kuningas!" Sellaiset
huudot olivat viime aikoina suuresti vähentyneet paljon puhutusta
Metzin sairastapauksesta asti, jolloin oli vielä nähty koko Ranska
kirkoissa tai pyhiinvaelluksilla, koettamassa hankkia terveyttä
nuorelle Ludvig XV:lle, jota maa siihen aikaan sanoi nimellä Ludvig
Rakastettu.
Toisaalta jälleen oli myöskin rouva Dubarry, jota oli hyvinkin
usein loukattu eräillä toisilla ja omantapaisilla huudoilla, tällä
kertaa saanut vastoin odotuksiaan melkoisen kauniin kohtelun useilta
riveiltä katselijoita, jotka poliisipäällikkö oli älykkäästi
asettanut aivan ensimmäisiksi. Ja siksi olikin kuningas ollut sangen
tyytyväinen ja palkinnut armollisella hymyllä poliisipäällikköä, joka
nyt saattoi olla varma, että hän saisi lämpöiset kiitokset.
Niinpä olikin hän nyt pitänyt oikeutenaan maata kahteentoista
saakka, mitä hänelle ei ollut tapahtunut melkoisen pitkään aikaan.
Ja noustessaan ylös oli hän käyttänyt tätä itselleen antamaansa
lomapäivää niin taloudellisesti, että hän samalla aikaa kuunteli
yöraportteja ja koetteli päähänsä paria tusinaa uusia peruukkeja.
Juuri kun hän oli asettanut päähänsä seitsemännen peruukin ja
kuunnellut kolmannen osan luettavaa, ilmoitettiin vieraaksi
varakreivi Jean Dubarry.
-- Hyvä, -- ajatteli herra de Sartines, -- nyt tulevat ne kiitokset!
Tai: se hänen tietää? Naiset ovat niin oikullisia.
"Pyytäkää kreiviä astumaan saliin", sanoi hän sitten.
Jean oli väsynyt aamupäivä-urakkaansa ja istahti nojatuoliin.
Poliisipäällikkö tuli nopeasti sisään, ja hän saattoi heti omin
silmin nähdä, ettei keskustelu toisi millään tavoin ikävyyksiä. Jean
näytti suorastaan loistavalta.
Herrat puristivat toistensa kättä.
"Ne niin, varakreivi", kysyi herra de Sartines; "mikä teidät näin
varhain tänne tuo?"
Jean oli kovin tottunut imartelemaan sellaisten henkilöiden
itserakkautta, joiden kanssa hän tahtoi päästä hyviin kirjoihin, ja
niinpä hän lausui:
"Ennen kaikkea oli minulla halu tulla toivottamaan onnea eilisen
juhlan erinomaisen järjestelyn johdosta."
"Ah, kiitän nöyrimmästi. Virallisestiko?"
"Kyllä, virallisesti, mitä Luciennesiin tulee."
"Muuta en toivokaan. Sieltähän aurinko nousee, vai kuinka?"
"Kyllä, ja siellä se joskus laskee levollekin."
Ja Jean Dubarry oli purskahtaa melkoisen kömpelöön nauruunsa, joka
kuitenkin antoi hänen kasvoilleen tuon hänen niin usein tarvitsemansa
leppoisen leiman; mutta jatkoi samassa:
"Mutta paitsi onnentoivotuksia, jotka minun oli teille tuotava, on
minun pyydettävä teiltä pieni palveluskin."
"Vaikka kaksi, jos vain pystyn ne täyttämään."
"Oh, siihen voitte vastata aivan heti. Jos jokin on Pariisissa
kadonnut, onko toivoa saada se takaisin?"
"Kyllä, jos sillä ei ole mitään arvoa tai jos se on hyvin arvokas."
"Sillä, jota minä haen, ei tosiaan ole paljon arvoa", sanoi Jean
pudistaen kieltävästi päätänsä.
"Mitä te sitten haette?"
"Erästä noin kahdeksantoista vuotiasta nuorukaista."
Herra de Sartines ojensi kätensä, otti paperia ja alkoi sitten
kirjoittaa siihen lyijykynällä.
"Kahdeksantoista vuotias. Mikä hänen nimensä on, tuon nuorukaisen?"
"Gilbert."
"Mitä hän tekee?"
"Vähimmän, mitä suinkin voi, luullakseni."
"Mistä hän on kotoisin?"
"Lotringista."
"Missä hän on ennen oleskellut?"
"Hän on ollut Taverneyn perheen palveluksessa."
"He ovat siis tuoneet hänet kanssaan tänne?"
"Eivät; minun sisareni Chon korjasi hänet keskeltä maantietä nälkään
nääntymässä, hän otti hänet vaunuihinsa, toi hänet Luciennesiin, ja
siellä..."
"No niin, siellä?"
"Pelkään, että se vintiö on käyttänyt vierasvaraisuutta väärin."
"On varastanut?"
"Ei, sitä en juuri väitä."
"Mutta mitä sitten?"
"Tarkoitan, että hän karkasi sieltä varsin kummallisella tavalla."
"Tahdotte nyt hänet takaisin?"
"Niin."
"Onko teillä aavistusta, missä hän oleksii?"
"Minä tapasin hänet tänä aamuna suihkukaivolla Rue Plâtrière-kulmassa
ja luulen hyvällä syyllä, että hän asuu sen saman kadun varrella.
Taidanpa melkein osata ilmoittaa talonkin."
"No niin, jos tiedätte talon, ei mikään ole yksinkertaisempaa kuin
antaa napata hänet siellä kiinni. Mitä aiotte hänelle tehdä, kun
saatte hänet käsiinne? Tahdotteko pistää hänet Charentoniin tai
Bicêtreen?"
"Emme, sitä emme juuri aio."
"No, aikokaa nyt vain kaikkea, mitä tahdotte! Puhukaa huoletta."
"Ei; minun siskoni piti päinvastoin sangen paljon tuosta pojasta
ja hän olisi mielellään pitänyt hänet talossa; poika on melkoisen
älykäs. No niin, jos hänet mukavalla tavalla voitaisiin tuoda
takaisin sisareni luo, se olisi mainio asia."
"Koettelemme. Te ette ole tiedustellut, kenen luona hän oleksii Rue
de Plâtrièren varrella?"
"En; ymmärrättehän, etten tahdo ilmaista itseäni ja vaikeuttaa
ehkä asemaa. Hän huomasi minut ja juoksi pakoon niinkuin piru
kintereillään. Jos hän lisäksi olisi tiennyt, että minä tunnen hänen
olinpaikkansa, niin olisi hän sieltä heti muuttanut."
"Olette oikeassa. Rue de Plâtrière? Onko se talo kadun loppupäässä,
keskikohdalla vai alkupäässä?"
"Noin kolmanneksen päässä täältäpäin lukien."
"Olkaa huoletta, minä lähetän sinne vartavasten teidän tähtenne
luotettavan miehen."
"Voi, hyvä poliisipäällikkö, luotettavakin mies saattaa lörpötellä,
olkoon miten varma tahansa."
"Ei toki, meillä ei lörpötellä."
"Tuo nuorukainen on viekas vintiö."
"Ah, ymmärrän: anteeksi, etten tullut heti sitä ajatelleeksi. Te
haluatte, että minä itse...? Todellakin, te saatatte olla oikeassa...
se on ehkä parempi... sillä sattuu ehkä vaikeuksia, joita ette
aavistakaan."
Vaikka Jean oli vakuutettu, että virkaherra tahtoi vain lisätä
omaa arvoaan, ei hän kuitenkaan halunnut riistää merkitystä hänen
sanoiltaan. Lisäsipä hän vielä:
"Juuri ottaen huomioon nuo aavistamanne vaikeudet minä toivonkin
teidän henkilökohtaisia toimenpiteitänne."
Herra de Sartines soitti kamaripalvelijaansa.
"Käske varustamaan vaununi", sanoi hän.
"Minulla on vaunut", keskeytti Jean.
"Ei kiitoksia, minä ajan mieluummin omillani, ne ovat vaakunattomat
ja ajurin ja yksityishenkilön rattaiden välimuoto. Mitä maalautan ne
uudestaan kerta kuussa, ja siten niitä on vaikea tuntea. Sallikaa
minun nyt, kun hevosia valjastetaan, koetella, sopivatko uudet
peruukkini päähäni."
"Tehkää se vain", vastasi Jean.
Herra de Sartines kutsui huoneeseen peruukkimestarinsa, joka
oli oikea taiteilija ja toi hoidokilleen oikean mallikokoelman
peruukkeja. Niissä oli kaikenmuotoisia, kaikenvärisiä ja
kaikensuuruisia: virkamiesperuukkeja, asianajajan peruukkeja,
kruununvuokraajan peruukkeja, ratsuperuukkeja. Salapoliisihommainsa
tähden muutti herra de Sartines joskus kolme, neljä kertaa päivässä
pukua, ja hän piti ulkoasunsa säntillisyyttä suuressa arvossa.
Virkaherran koetellessa neljättäkolmatta peruukkia ilmoitettiin
hänelle, että hevoset olivat valjaissa.
"Tunnette siis sen talon?" kysyi herra de Sartines matkalla Jeanilta.
"Hitto, näen sen tänne saakka!"
"Katsoitteko, minkälainen pääsy siihen oli?"
"Kyllä, se oli ensimmäinen seikka, mitä ajattelin."
"Ja miten siis taloon mennään?"
"Katettua kujaa pitkin."
"Ahaa! Käytävää, joka lähtee kadulta kolmasosan päässä sitä täältä
päin lukien, sanoitte?"
"Niin, ja siinä on pieni säleportti."
"Peijakas, säleportti! Tiedättekö, missä kerroksessa teidän
karkulaisenne asuu?"
"Ullakkohuoneessa. Muuten saatte heti itse nähdä, sillä tuolla on jo
suihkukaivo."
"Käymäjalkaa, ajaja!" käski poliisipäällikkö.
Mies hiljensi vauhtia; herra de Sartines työnsi vaunujen ikkunan auki.
"Katsokaa tuolla", sanoi Jean, "tuo likainen talo".
"Ah", huudahti de Sartines ja löi kämmeniään yhteen; "sitäpä minä
juuri pelkäsin".
"Mitä, pelkäättekö te jotakin?"
"Kovinkin!"
"Mitä te sitten pelkäätte?"
"Teillä on huono onni."
"Selittäkää."
"No niin, tuo likainen talo, jossa teidän karkulaisenne piilee, on
juuri sama, jossa Geneven herra, Rousseau asuu."
"Kirjailija Rousseau?"
"Niin."
"No, mitä se teitä liikuttaa?"
"Mitäkö se muka minua liikuttaa? Ah, näkee hyvin, ettette ole
poliisipäällikkö ja ettei teillä ole mitään tekemistä filosofien
kanssa."
"Pyh, Gilbertkö olisi Rousseaun kodissa! Kuinka sellaista oletatte?"
"Ettekö sanonut itse, että nuorukaisenne on filosofi?"
"Kyllä."
"No niin, vakka kantensa hakee."
"Oletetaan sitten, että hän on herra Rousseaun luona."
"Niin, sen oletamme."
"Mitä siitä sitten seuraa?"
"Lempo, ettette saa häntä kynsiinne."
"Mikä on esteenä?"
"Koska Rousseau on hyvin pelättävä mies."
"Miksi ette siis pistä häntä Bastiljiin?"
"Sitä ehdotin äsken kuninkaalle, mutta hän ei uskaltanut."
"Mitä ihmettä, eikö hän uskaltanut?"
"Ei, hän tahtoi lykätä syyn vangitsemisesta minun niskoilleni, enkä
minä puolestani ollut lainkaan kuningasta rohkeampi."
"Oho, tosiaanko?"
"Aivan niinkuin sanon. Vakuutan, että ihminen ajattelee asiaa kaksi
kertaa, ennenkuin antautuu noiden filosofisten leukain purtavaksi.
_Peste!_ Vangitseminen herra Rousseaun kotona, ei, rakas ystäväni, se
ei käy päinsä!"
"Kunnon ministeri, minun mielestäni te pelkäätte turhaa. Eikö
kuningas ole maassa korkein ja te hänen poliisipäällikkönsä?"
"Te olette hupaisia, te maallikot! Kun olette sanonut: 'Eikö kuningas
ole korkein maassa?' luulette kuitanneenne koko asian. No niin,
kuulkaa siis, hyvä kreivi. Minä vangitsisin mieluummin teidät rouva
Dubarryn luona kuin tuon Gilbertin Rousseaun kodissa."
"Tosiaanko! Kiitoksia kunniasta!"
"Niin, se totisesti nostaisi vähemmän meteliä. Te ette voi
kuvitellakaan, kuinka arkapintaisia nuo kirjailijat ovat;
vähimmästäkin naarmusta he kirkuvat niinkuin heidän luitaan
katkottaisiin."
"Mutta: ei nyt nähdä mörköjä! Onkohan aivan varmaa, että
herra Rousseau pitää luonaan tuota karkulaistamme? Onko tämä
nelikerroksinen talo hänen omansa ja yksinäänkö hän siellä asuu?"
"Rousseaulla ei ole kolikkoakaan eikä siis taloakaan Pariisissa.
Tuossa luolassa asuu paitsi häntä ehkä viisitoista, kaksikymmentä
vuokralaista. Mutta muistakaa: pitäkää aina onnettomuutta varmana,
jos luulette sellaisen teitä uhkaavan; jos sen sijaan odotatte
onnea, niin älkää siihen luottako. Ikävillä seikoilla on aina
yhdeksänkymmentäyhdeksän mahdollisuutta ja mieluisilla ainoastaan
yksi. Mutta malttakaapas vähän; minä otin muistiinpanoni mukaan,
koska aavistin, mitä oli tuleva."
"Mitkä muistiinpanot?"
"Muistiinpanoni Rousseausta. Luuletteko hänen astuvan askeltakaan
meidän siitä tietämättä?"
"Oho, aivanko totta? Hän on siis todellakin vaarallinen mies?"
"Ei, mutta hänestä on meillä paljon huolta; sellainen hassu voi koska
tahansa taittaa kätensä tai jalkansa, ja silloin syytetään heti
meitä."
"No, katkaiskoon siis kerrankin niskansa!"
"Jumala sellaisesta varjelkoon!"
"Suokaa minun teille sanoa, etten ymmärrä Teitä laisinkaan."
"Kansa kivittelee kyllä silloin tällöin tuota kunnon geneveläistä;
mutta se vaatii sen huvin pelkästään itselleen; jos me heittäisimme
pienimmänkin kiven häntä kohti, niin tulisimme me vuorostamme
kivitetyiksi."
"Minä en ymmärrä moisia kursailuja, antakaa anteeksi."
"Sentähden täytyy meidän ryhtyä sangen varoviin toimenpiteisiin.
Toivokaamme nyt yhtä ainoaa, mikä on mahdollista, nimittäin sitä,
ettei hän ole Rousseaun luona. Vetäytykää aivan vaunujen perukkaan."
Jean totteli, ja herra de Sartines käski miehensä ajaa muutaman
askeleen edemmäksi kadulle. Sitten avasi hän lompakkonsa ja otti
siitä joitakin papereita.
"Katsotaanpas", virkkoi hän: "mistä päivästä alkaen tuo teidän
nuorukaisenne on ollut Rousseaun luona, jos hän siellä on?"
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"Tämän kuun kuudennestatoista."
"'17. p:nä. Rousseau on nähty kello kuusi aamulla kokoamassa yrttejä
Meudonin metsässä; hän oli yksin.'"
"Oliko hän yksin?"
"Jatketaan. 'Samana päivänä kello kaksi iltapuolella kokosi hän vielä
yrttejä, mutta erään nuoren miehen seurassa.'"
"Ahaa!" huudahti Jean.
"Nuoren miehen seurassa, kuulitteko", toisti herra de Sartines.
"Se oli kai hän; _mordieu_, kyllä varmaankin!"
"No, mitäs tästä sanotte: 'Nuori mies näytti surkean köyhältä.'"
"Se oli hän!"
"'Hän söi ahnaasti.'"
"Ihan sattuvaa!"
"'He poimivat molemmat yrttejä ja panivat ne peltikoteloon.'"
"Lempo soi, lempo soi!" äänteli Jean Dubarry.
"Siinä ei ole kuitenkaan vielä kaikki. Kuulkaa: 'Illalla vei hän
nuoren miehen kanssaan kotiinsa; keskiyöllä ei nuori mies vielä ollut
lähtenyt hänen luotaan.'"
"Hyvä!"
"'18. p:nä. -- Nuori mies ei ole vielä lähtenyt talosta, vaan näyttää
asettuneen asumaan Rousseaun luo.'"
"Minulla on vielä kipene toivoa."
"Te sitten olette tosiaan optimisti! Olkoon menneeksi, ilmaiskaa
minulle tuo toivonne."
"Hänellä voi olla sukulainen talossa."
"Hyvä! Täytetään siis toivomuksenne, tai paremminkin viedään
viimeinen toivonne. Seis, ajaja!"
Herra de Sartines laskeusi vaunuista. Hän ei ollut kulkenut kymmentä
askelta, kun hän kohtasi harmaapukuisen ja melkoisen epäilyttävän
näköisen miehen.
Kun mies huomasi korkean virkaherran, otti hän hatun päästään
ja pisti sen siihen takaisin, näyttämättä pitävän tervehtimistä
ylen tärkeänä, vaikka hänen katseestaan huomasikin, että hän oli
tervehtimäänsä kohtaan peräti nöyrä ja altis.
Poliisipäällikkö viittasi, mies lähestyi häntä, kuunteli nöyrästi
joitakin käskyjä ja katosi sitten sen talon puutarhaan, jossa
Rousseau asui.
Poliisipäällikkö nousi jälleen vaunuihinsa.
Viiden minuutin kuluttua ilmestyi harmaapukuinen takaisin ja lähestyi
vaunujen ovea.
"Minä käännän naamani tänne oikealle päin", sanoi Jean Dubarry,
"ettei vain minua nähtäisi".
Herra de Sartines hymyili, kuunteli salapoliisinsa ilmoitusta ja
päästi hänet menemään.
"No niin?" kysyi Jean Dubarry.
"Aivan kuin aavistin, teillä on huono onni. Gilbert asuu tosiaan
Rousseaun luona. Uskokaa minua, luopukaa hänestä."
"Luopua hänestä?"
"Niin. Ette suinkaan oikun vuoksi tahdo ärsyttää vastaanne kaikkia
Pariisin filosofeja, vai mitä?"
"Ah, mutta mitä kälyni Jeanne tästä sanoo?"
"Hänelle on tuolla Gilbertillä siis niin suuri merkitys?" kysyi herra
de Sartines.
"Kyllä."
"No niin, siinä tapauksessa eivät tässä auta muut kuin lempeät
keinot. Olkaa kohtelias, hivelkää hellästi Rousseauta, koettamatta
riistää häneltä väkisin Gilbertiä, niin hän luovuttaa hänet teille
mielisuosiolla."
"_Ma foi_, voisitte yhtä hyvin pyytää meitä silittämään karhua."
"Se on ehkä paljon helpompaa kuin luulettekaan. Eipä olla levottomia.
Hän pitää kauneista kasvoista; kreivittären ovat ylen kauniit,
eivätkä myöskään neiti Chonin ole epämiellyttävät. Sanokaapas,
luuletteko, että kreivitär tahtoisi antaa jonkin uhrin päähänpistonsa
puolesta."
"Vaikka sata."
"Luuletteko, että hän myöntyisi rakastumaan herra Rousseauhon?"
"Kyllä, jos välttämättä sitä vaaditaan."
"Se olisi ehkä edullista; mutta tarvitaan välittäjää, joka lähentää
heitä toisiinsa. Tunnetteko jonkun, joka puolestaan tuntee Rousseaun?"
"Kyllä, herra de Contin."
"Ei kelpaa; hän epäilee kaikkia prinssejä. Meidän täytyy saada joku
vähäpätöinen henkilö, joku oppinut, joku runoilija."
"Moisten kanssa me emme seurustele."
"Mutta enkö ole nähnyt, että kreivittären vieraana käy joskus herra
de Jussieu?"
"Botanisti?"
"Niin."
"Aivan totta; hän käy joskus Trianonissa, ja kreivitär antaa hänen
repiä kukkalavojaan."
"Siinä on teille mies; Jussieu on ystäväni."
"Sitten asia sujuu itsestään?"
"Melkeinpä."
"Minä siis saan tuon Gilbertini?"
Herra de Sartines harkitsi asiaa vielä hetkisen.
"Kyllä, alan sitä jo luulla", vastasi hän; "ja ilman väkivaltaa ja
meteliä; Rousseau luovuttaa hänet aivan köysiin pantuna".
"Niinkö luulette?"
"Minä olen siitä varma."
"Mutta mitä sitä varten täytyy tehdä?"
"Eräs aivan vähäpätöinen asia. On kai teillä jokin asumaton paikka
Meudonin tai Marlyn seuduilla?"
"Kyllä, sellaisista ei puutetta; minä tiedän vähintäin kymmenen
Luciennesin ja Bougivalin välillä."
"No hyvä, antakaa sommitella sinne jonkinlainen... kuinka
sanoisinkaan... filosofien loukku."
"Mitä ihmettä? Kuinka tuon käsittäisin?"
"On pantava kuntoon pyydys filosofeille."
"Ka, millä lemmon tavalla sellainen järjestettäisiin?"
"Olkaa huoletta, minä annan teille suunnitelman siihen. Ja
lähtekäämme nyt pian täältä pois; nähkääs, tuolla meitä jo
katsellaan. Ajaja, kotiin päin!"