"Oho, tosiaanko!" vastasi kardinaali murhaavan halveksuvasti; "ja
kenelle tekisin kovin väärin?"
"Teille itsellenne, kardinaali."
"Menen ja annan siis heti käskyn, että se tapahtuu. Silloin saadaan
tietää, kuka tämä parooni Josef Balsamo oikeastaan on, tämä kreivi
de Fenix, tämä loistava vesa sukupuuta, josta minä en ole nähnyt
Euroopan aateliston tarhoissa vielä pienintäkään merkkiä."
"Monsieur", sanoi Balsamo, "miksi ette kysynyt minusta tietoja
ystävältänne de Breteuililta?"
"Herra de Breteuil ei ole minun ystäväni."
"Niin, hän ei ole sitä enää; mutta hän on sitä ollut, ja vieläpä
kaikkein parhaimpianne, sillä kirjoitittehan hänelle erään kirjeen..."
"Minkä kirjeen?" kysyi kardinaali ja tuli lähemmäksi.
"Vielä lähemmäksi, herra kardinaali, vielä lähemmäksi. En tahdo
paljastaa asioitanne puhumalla ääneen."
Kardinaali tuli yhä lähemmäksi.
"Mistä kirjeestä aioitte puhua?" kysyi hän.
"Oh, sen te tiedätte aivan hyvin."
"Sanokaa nyt kumminkin."
"Hyvä, siitä kirjeestä, jonka te kirjoititte Wienistä Pariisiin
koettaen tehdä dauphinen kihlauksen tyhjäksi."
Kirkkoruhtinas teki tahtomattaan pelästyneen liikkeen.
"Sekö kirje...?" sammalsi hän.
"Sen osaan ulkoa."
"Herra de Breteuil on siis ollut petturi?"
"Kuinka niin?"
"Kun avioliitto oli päätetty asia, pyysin minä häneltä sitä kirjettä
takaisin."
"Ja hän vastasi teille?"
"Että hän oli sen polttanut."
"Hän ei uskaltanut sanoa pudottaneensa sen."
"Pudottaneensa?"
"Niin, ja pudotetun kirjeen voi aina joku löytää, ymmärrättehän."
"Niin, että tuo kirje, jonka minä kirjoitin herra de Breteuilille..."
"Niin."
"Jonka hän sanoi polttaneensa..."
"Niin."
"Ja jonka hän pudotti...?"
"Sen löysin minä... Oh, aivan sattumalta, kulkiessani Versaillesin
marmoripihan poikki."
"Ettekä toimittanut sitä takaisin herra de Breteuilille?"
"En, sitä minä en suinkaan tehnyt."
"Miksikä ette?"
"Koska minä noitana aivan hyvin tiesin, että teidän ylhäisyytenne,
jolle minä toivon pelkkää hyvää, sen sijaan tahtoo minulle kaikin
mokomin pahaa. Ja ymmärrättehän, että jos aseeton mies tietää, että
hänen kimppuunsa karataan jossakin metsässä, jonka läpi hänen täytyy
kulkea, ja löytää tuon metsän reunasta ladatun pistoolin..."
"Niin?"
"Hm, olisihan mies hullu, jos hän heittäisi pistoolin pois kädestään."
Kardinaalia alkoi aivan kuin pyörryttää ja hän nojautui ikkunanpieltä
vasten.
Mutta tuokion epäröityään ja kreivin seuratessa sen aikaa tarkoin
hänen kasvojensa ilmeitä hän vastasi:
"Kävi miten kävi! Mutta ei saada sanoa, että minun sukuani oleva
prinssi on pelännyt huijarin uhkauksia. Vaikkapa tuo kirje olisikin
pudotettu ja te sen löytänyt, vaikkapa se näytettäisiinkin itselleen
hänen korkeudelleen dauphinille, vaikkapa se kirje kukistaisikin
minut valtioasemasta, niin joka tapauksessa olen täyttänyt
velvollisuuteni rehellisenä alamaisena ja uskollisena lähettiläänä.
Minä sanon vaadittaessa, mikä on totta, nimittäin että minun
mielestäni tämä avioliitto oli vahingoksi isänmaani eduille, ja
isänmaani puolustaa minua tai suree kohtaloani."
"Mutta jos olisi joku, joka väittäisi, ettei nuori, kaunis ja
kohtelias lähettiläs, joka luuli loistavan Rohan-nimensä ja
prinssinarvonsa avulla onnistuvansa kaikessa, lausuisi näin suinkaan
siksi, että hän olisi pitänyt liittoa Itävallan hallitushuoneen
kanssa vahingollisena Ranskan eduille?" vastasi kreivi. "Niin, jospa
joku väittäisi, että sama ylpeä lähettiläs, jonka arkkiherttuatar
Marie Antoinette alussa otti niin suopeasti vastaan, olikin kyllin
turhamainen näkemään tässä suopeudessa jotakin enemmän kuin pelkkää
alentuvaisuutta? Jos niin käy, mitäpä silloin rehellinen alamainen ja
uskollinen lähettiläs vastaa?"
"Hän kieltää kaiken, monsieur, sillä siitä tunteesta, jonka te
väitätte keksineenne, ei löydy mitään todistusta."
"Te erehdytte, monsieur; löytyy hänen korkeutensa dauphinen
kylmäkiskoisuus teitä kohtaan."
Kardinaali oli kahden vaiheilla.
"Kuulkaa, hyvä prinssi", sanoi kreivi, "uskokaa minua: sen sijaan,
että rupeaisimme epäsopuun, kuten olisimme jo tehneet, ellen minä
olisi teitä älykkäämpi, olkaamme hyviä ystäviä".
"Hyviä ystäviä?"
"Miksikä ei? Hyviä ystäviämme ovat ne, jotka tekevät meille
palveluksia."
"Olenko minä sitten muka pyytänyt teiltä palvelusta?"
"Siinäpä teittekin pahoin, ettette pyytänyt; sillä näinä parina
päivänä, jotka olette ollut Pariisissa..."
"Minä?"
"Niin, juuri te. Oh, miksi koetatte salata sellaista minulta,
sillä olenhan minä noita? Te jätitte prinsessan Soissonsiin,
ajoitte kyytihevosella Pariisiin Villers-Cotteretsin ja Dammartinin
kautta, nimittäin suorinta tietä, ja kiiruhditte pyytämään hyviltä
ystäviltänne Pariisissa palvelusta, jota he kieltäytyivät teille
tekemästä. Tämän kiellon jälkeen ajoitte te kyytihevosilla takaisin
Compiègneen ja aivan toivottomassa mielentilassa."
Kardinaali näytti masennetulta.
"Ja mitä palvelusta olisin voinut toivoa saavani teiltä, jos olisin
turvautunut teihin?" kysyi hän.
"Palvelusta, jota sopii pyytää mieheltä, joka osaa tehdä kultaa."
"Mitä se teidän kullantekonne minuun kuuluu?"
"_Peste!_ kun on kahden vuorokauden sisällä maksettava
viisisataatuhatta frangia... eikö summa ollut viisisataatuhatta
frangia, sanokaas."
"Kyllä, niin oli."
"Ja te kysytte, mitä se teihin kuuluu, että teillä silloin on ystävä,
joka osaa tehdä kultaa? Kyllä, se kuuluu teihin sillä tavoin, että
saatte häneltä nuo viisisataatuhatta frangia, joita muilta ei ole
saatu."
"Ja missä sitten?" kysyi kardinaali.
"Saint-Claude-kadun varrella, joka on Maraisin kaupunginosassa."
"Mistä tuntisin teidän talonne?"
"Oven kolkuttimen pronssisesta korppikotkan päästä."
"Milloin voin sinne tulla?"
"Ylihuomenna kello kuusi illalla, monseigneur, jos haluatte, ja
sitten..."
"Sitten?"
"Niin usein kuin vain haluatte. Mutta nyt päättyikin keskustelumme
aivan oikeaan aikaan, sillä katsokaa, prinsessa lopettaa juuri
rukouksensa."
Kardinaali oli voitettu: hän ei koettanut enää millään tavoin
vastustaa. Hän meni prinsessan luo ja sanoi:
"Madame, minun täytyy tunnustaa, että kreivi de Fenix on aivan
oikeassa, että hänellä oleva vihkimätodistus on niin pätevä kuin
suinkin olla saattaa ja että lopuksi hänen antamansa selitykset
tyydyttävät minua täydellisesti."
Kreivi kumarsi.
"Mitä teidän kuninkaallinen korkeutenne käskee?" kysyi hän.
"Tahdon sanoa tuolle naiselle vielä pari sanaa."
Kreivi kumarsi myöntävästi uudestaan.
"Haluatteko lähteä omasta toivomuksestanne ja vapaaehtoisesti
Saint-Denisin luostarista, jonne te tulitte pyytämään minulta turvaa?"
"Hänen korkeutensa kysyy, omasta toivomuksesta ja vapaaehtoisestiko
tahdot lähteä Saint-Denisin luostarista, jossa olet pyytänyt turvaa",
jatkoi Balsamo nopeasti. "Vastaa, Lorenza."
"Niin, omasta toivomuksestani", vastasi nuori nainen.
"Ja lähteäksenne miehenne, kreivi de Fenixin mukaan?"
"Ja lähteäksesi miehesi de Fenixin mukaan", toisti kreivi.
"Kyllä", vastasi nuori nainen.
"Siinä tapauksessa en tahdo viivyttää enää teitä kumpaakaan, sillä
silloin koettaisin pakottaa teidän tunteitanne", sanoi prinsessa.
"Mutta jos tässä kaikessa piilee jotakin, joka on luonnollista
maailmanjärjestystä vastaan, kohdatkoon Jumalan rangaistus sitä,
joka omaksi hyväkseen särkee luonnon sopusointua. Hyvästi, kreivi de
Fenix, lähtekää, Lorenza Feliciani, en tahdo enää pidättää teitä.
Mutta ottakaa jalokivenne."
"Ne ovat nyt köyhäin, madame", sanoi kreivi de Fenix. "Ja almu on
Jumalasta sitä mieluisampi, kun teidän kätenne sen antaa. Minä pyydän
takaisin ainoastaan ratsuni Djeridin."
"Sitä saatte vaatia tuolla mennessänne, monsieur. Hyvästi!"
Kreivi kumarsi prinsessalle ja tarjosi käsivartensa Lorenzalle, joka
nojautui siihen ja poistui kreivin kanssa sanomatta ainoatakaan sanaa.
"Ah, herra kardinaali", virkkoi prinsessa ja pudisti päätänsä, "siinä
ilmassa, jota nykyään hengitämme, liikkuu käsittämättömiä ja tuhoa
ennustavia voimia".