Se, mitä prinsessan silmien edessä tapahtui, oli niin ihmeellistä,
että hän, joka oli samalla kertaa terävänäköinen ja tunteellinen,
kysyi mielessään, eikö tuo hänen edessään oleva mies tosiaan ollut
noita, joka taisi aivan tahtonsa mukaan hallita ihmisten sydämiä ja
sieluja.
Mutta kreivi de Fenix ei lopettanut asiaa vielä tähän.
"Madame", sanoi hän, "ette ole kuullut kaikkea, teidän korkeutenne ei
Lorenzan suusta saanut vielä kuin ainoastaan osan meidän tarinaamme;
te saattaisitte siis yhä epäillä, ellette kuulisi häneltä itseltään
myöskin loppua".
Ja kääntyen nuoren naisen puoleen hän kysyi:
"Muistatko sitten matkamme vaiheita, hyvä Lorenza, ja kuinka me
yhdessä kävimme Milanossa, Lago Maggiorella, Oberlandissa ja Rigillä
ja kauniin Rhein-virran varsilla, joka on pohjolan Tiber?"
"Kyllä", vastasi nuori nainen entisellä yksitoikkoisella äänellä;
"kyllä, Lorenza on nähnyt kaiken tuon".
"Teidät pakotti tämä mies siihen, eikö niin, lapseni? Teidän täytyi
taipua vastustamattoman voiman valtaan, jota te itsekään ette voinut
selittää?" kysyi prinsessa.
"Miksi luulla sellaista, Madame, kun kaikki, mitä teidän korkeutenne
on nyt kuullut, todistaa aivan päinvastaista? Hm, jos te toivotte
vielä parempaa todistusta, aineellista todistuskappaletta, niin tässä
on kirje Lorenzalta itseltään. Vastoin tahtoanikin täytyi minun
jättää hänet yksinänsä Mainziin; no niin, siellä hän minua kaipasi,
sillä poissa ollessani kirjoitti hän minulle tämän pienen kirjelapun,
jonka teidän korkeutenne suvainnee lukea."
Kreivi otti lompakostaan kirjeen ja antoi sen prinsessalle.
Prinsessa luki:
'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet
poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?
_Lorenza_.'
Prinsessa nousi ylös vihastuksen puna otsallaan ja meni kirje kädessä
Lorenzan luo.
Nainen antoi hänen tulla, näkemättä tai kuulematta häntä; hän näytti
näkevän ainoastaan kreivin ja kuulevan vain hänen sanansa.
"Ymmärrän", sanoi viimemainittu vilkkaasti, näyttäen päättäneen
esiintyä loppuun saakka nuoren naisen tulkkina, "teidän korkeutenne
epäilee ja tahtoo tietää, onko kirje tosiaan häneltä. Hyvä, hän
saattaa itse teidän korkeutenne asiasta vakuutetuksi. Vastaahan,
Lorenza, kuka on tämän kirjeen kirjoittanut?"
Kreivi otti kirjeen ja pani sen vaimonsa käteen, joka kohta painoi
kätensä, jolla oli kirjeen ottanut, sydämelleen.
"Lorenza sen teki", vastasi hän.
"Ja tiedätkö, Lorenza, mitä se kirje sisältää?"
"Tiedän."
"No niin, sano siis prinsessalle mitä se sisältää, ettei hän luulisi
minun häntä pettävän väittäessäni, että sinä rakastat minua. Sano se
hänelle; minä tahdon."
Lorenza näytti ponnistavan voimiaan; mutta kirjettä avaamatta tai
kohottamatta sitä silmiensä eteen hän luki:
'Tule takaisin, Akharat; minä olen kaikkea vailla, kun sinä olet
poissa. Hyvä Jumala, milloin saan olla sinun ainaisesti?
_Lorenza_.'
"Tämä on suorastaan uskomatonta", virkkoi prinsessa, "enkä minä
teitä usko, sillä kaikessa tässä on jotakin selittämätöntä, jotakin
yliluonnollista".
"Tämä kirje se juuri sai minut jouduttamaan yhdistymistämme",
jatkoi kreivi de Fenix aivan kuin ei olisi Madame Louisen sanoja
kuullutkaan. "Minä rakastin Lorenzaa yhtä suuresti kuin hän minua.
Meidän suhteemme oli kiero. Sitäpaitsi saattoi minua kiertelevässä
elämässä, jota vietin, kohdata jokin onnettomuus. Minähän olisin
voinut kuolla, ja minä tahdoin, että kaikki, mitä omistan, olisi
siinä tapauksessa joutunut Lorenzalle. Sentähden me menimme naimisiin
heti kun saavuimme Strassburgiin."
"Menitte naimisiin?"
"Niin."
"Mahdotonta."
"Miksikä niin, Madame?" kysyi kreivi hymyillen. "Ja mitä mahdotonta
te siinä näette, että kreivi de Fenix meni Lorenza Felicianin kanssa
naimisiin?"
"Mutta hän sanoi tässä itse minulle, ettei hän ole teidän vaimonne."
Prinsessalle vastaamatta kääntyi kreivi Lorenzan puoleen. "Muistatko
minä päivänä me menimme naimisiin?" kysyi hän Lorenzalta.
"Kyllä, toukokuun kolmantena", vastasi viimemainittu.
"Missä sitten?"
"Strassburgissa."
"Missä kirkossa siellä?"
"Itse tuomiokirkossa, pyhän Johanneksen kappelissa."
"Vastustitko jollakin tavalla tätä liittoa?"
"En, minä olin siitä ylen onnellinen."
"Katsopas, Lorenza", jatkoi kreivi, "kysyn tätä siksi, että prinsessa
luulee, että sinua on pakotettu. Hänelle on kerrottu, että sinä
vihaat minua."
Ja näin sanoen otti kreivi Lorenzaa kädestä.
Nuoren naisen koko ruumis värisi suloisesta onnesta.
"Minäkö vihaisin sinua!" vastasi hän. "Ei, minä rakastan sinua. Sinä
olet hyvä, sinä olet jalo, sinä olet mahtava!"
"Ja sanopas, Lorenza, olenko minä koskaan sen jälkeen, kun sinusta
tuli vaimoni, käyttänyt väärin puolison oikeuksia?"
"Ei, sinä olet kunnioittanut minua kuin tytärtäsi, ja minä olen sinun
viaton ja tahraton ystävättäresi."
Kreivi kääntyi prinsessan puoleen kuin sanoakseen hänelle: Siinä sen
nyt kuulitte!
Kauhun vallassa oli Madame Louise väistynyt takaperin aina
norsunluisen ristiinnaulitunkuvan luo, joka oli asetettu seinälle
mustalle samettitaustalle.
"Tässäkö kaikki, mitä teidän korkeutenne haluaa tietää?" kysyi kreivi
päästäen kädestään Lorenzan käden.
"Monsieur", huudahti prinsessa, "älkää lähestykö minua enää, enempää
te kuin hänkään!"
Samassa kuultiin vaunujen saapuvan jyristen luostarin portille.
"Ah", huudahti prinsessa; "vihdoinkin saamme tietää, mitä tästä sopii
ajatella!"
Kreivi de Fenix kumarsi, virkkoi jonkun sanan Lorenzalle ja odotti
kardinaalin tuloa tyynenä kuin ainakin mies, jolla on taito johtaa
tapahtumia.
Tuokion päästä avautui ovi, ja vieraaksi ilmoitettiin hänen
ylhäisyytensä kardinaali de Rohan.
Kolmannen henkilön läsnäolo rauhoitti prinsessaa; hän asettui jälleen
nojatuoliin ja virkkoi:
"Antakaa kardinaalin käydä sisään."
Kardinaali astui huoneeseen. Mutta tuskin hän ennätti tervehtiä
prinsessaa, kun hän huomasi Balsamon.
"Ah, tekö, monsieur?" sanoi hän hämmästyneenä.
"Te tunnette tämän vieraan?" kysyi prinsessa yhä enemmän kummissaan.
"Kyllä", vastasi kardinaali.
"Te siis sanotte, kuka hän on?" huudahti Madame Louise.
"Mikään ei ole sen helpompi asia", vastasi kardinaali, "monsieur on
noita".
"Noita!" mutisi prinsessa.
"Anteeksi, Madame", pyysi kreivi, "hänen ylhäisyytensä selittää kohta
asian lähemmin ja toivoakseni tavalla, joka tyydyttää kaikkia".
"Olisikohan tämä herra ennustanut teidän kuninkaalliselle
korkeudellennekin, koska näytätte niin liikutetulta?" kysyi hra de
Rohan.
"Vihkimätodistus! Heti tänne vihkimätodistus!" huudahti prinsessa.
Kardinaali katsoi häneen kummastuneena, sillä hän ei tiennyt, mitä
tuo tuollainen huudahdus merkitsi.
"Tässä on", vastasi kreivi ja antoi paperin kardinaalille. "Mikä tämä
on?" kysyi kardinaali.
"Teidän ylhäisyytenne, tahdon tietää, onko allekirjoitus siinä oikea
ja onko se paperi pätevä", sanoi prinsessa.
Kardinaali luki paperin, jonka prinsessa antoi hänelle. "Tämä paperi
on aivan asianmukainen vihkimätodistus ja allekirjoittaja on herra
Remy, pyhän Johanneksen kappelin kirkkoherra; mutta kuinka tämä
liikuttaa teidän korkeuttanne?"
"Paljonkin, monsieur; allekirjoitus on oikea...?"
"Oikea; mutta mikään ei todista, ettei sitä ole pakolla saatu."
"Pakolla saatu, se on sangen mahdollista, eikö niin?" huudahti
prinsessa.
"Ja myöskin Lorenzan suostumus samoin, eikö niin?" virkkoi kreivi
ivalla, joka kohdistui nimenomaan prinsessaan.
"Mutta sanokaapas, millä keinoilla voisi anastaa tällaisen
allekirjoituksen, teidän ylhäisyytenne? Sanokaapas, tiedättekö sen?"
"Keinoilla, jotka ovat nimenomaan tällä herralla: noituudella."
"Noituudella! Kardinaali, teidänkö suustanne kuulen nämä sanat?"
"Monsieur on noita, kuten olen sanonut, ja sitä en peruuta."
"Teidän ylhäisyytenne suvaitsee laskea leikkiä."
"En, ja todistukseksi siitä tahdon teidän läsnäollessanne puhua pari
vakavaa sanaa tämän herran kanssa."
"Minä aioin itse pyytää sitä teidän ylhäisyydeltänne", virkkoi kreivi
de Fenix.
"Sangen hyvä; mutta älkää unohtako, että kuulustelija olen minä",
vastasi kardinaali ylpeästi.
"Ja minä, muistakoon teidän ylhäisyytenne sen, lupaan vastata
kaikkiin teidän kysymyksiinne, jopa hänen korkeutensakin
läsnäollessa, jos vaaditte. Mutta olenpa vakuutettu, että sitä ette
vaadi."
Kardinaali hymyili.
"Monsieur", sanoi hän, "on peräti vaikeaa näytellä noitaa meidän
aikoinamme. Minä näin kerran teidän jo esittävän tuota osaa; te
näyttelitte sen hyvin suurella menestyksellä; mutta nyt ilmoitan
teille etukäteen, etteivät kaikki ole yhtä kärsivällisiä eivätkä
ennen kaikkia yhtä jalomielisiä kuin hänen korkeutensa dauphine."
"Hänen korkeutensa dauphine?" huudahti prinsessa.
"Niin, Madame", virkkoi kreivi de Fenix, "minä olen saanut kunnian
tulla esitellyksi hänen kuninkaalliselle korkeudelleen".
"Ja millä tavoin vastasitte tuota kunniaa, monsieur, sanokaa?"
"Ah, paljoa huonommin kuin olin toivonut, sillä minä en vihaa
henkilökohtaisesti ketään ihmistä, en ainakaan naisia", vastasi
kreivi.
"Mutta mitä te, monsieur, sitten olette minun korkealle
sukulaiselleni tehnyt?" kysyi Madame Louise.
"Madame", vastasi kreivi, "sanoin onnettomuudekseni hänelle totuuden,
jota hän vaati kuulla".
"Niin, totuuden, sellaisen totuuden, että hän sen kuultuaan pyörtyi."
"Oliko se minun vikani", jatkoi kreivi valtavalla äänellä, joka sai
eräissä tilaisuuksissa sangen suurta arvonantoa aiheuttavan sävyn;
"oliko minun vikani, että se totuus oli niin kauhea, että vaikutus
oli sellainen? Tunkeuduinko minä prinsessan luokse? Pyysinkö minä
tulla hänelle esitellyksi? En, minä koetin häntä päinvastoin karttaa;
minut vietiin väkisin hänen luoksensa, ja hän käski minua vastaamaan
kysymyksiinsä."
"Mutta mikä tuo hirveä totuus sitten oli, jonka ilmoititte hänelle,
monsieur?" kysyi prinsessa.
"Se totuus oli tulevaisuus, jonka edestä minä vedin pois verhon",
vastasi kreivi.
"Tulevaisuus?"
"Niin, Madame, sama tulevaisuus, joka näytti teidän kuninkaallisesta
korkeudestanne itsestänne niin uhkaavalta, että koetitte päästä sitä
pakoon luostariin ja taistella sitä vastaan alttarin edessä rukouksin
ja kyynelin."
"Monsieur!"
"Onko se minun vikani, Madame, että tuo tulevaisuus, jota te
pyhimyksenä aavistitte, ilmoitettiin minulle profeettana, ja
että hänen korkeutensa dauphine kauhistui niin siitä, mikä häntä
henkilökohtaisesti uhkaa, että pyörtyi, kun se hänelle paljastettiin?"
"Kuulette nyt itse!" sanoi kardinaali.
"Ah", huudahti prinsessa.
"Sillä hänen aikansa on tuomittu tulemaan koko kuningasvallalle
kaikkein turmiollisimmaksi ja tuhoisimmaksi hallitukseksi."
"Monsieur!" huudahti prinsessa jälleen.
"Mitä teihin tulee, Madame", lisäsi kreivi, "ehkä teidän rukouksenne
olisivat voineet hankkia armahduksen, mutta te ette saa nähdä mitään
kaikesta tästä, sillä te olette jo silloin Herramme luona, kun nämä
asiat tapahtuvat. Rukoilkaa, Madame, rukoilkaa!"
Tuon profeetallisen äänen valtaamana, joka sointui niin hyvin
prinsessan sielun kauheisiin aavistuksiin, vaipui Madame Louise
polvilleen ristiinnaulitun kuvan eteen ja alkoi tosiaan palavasti
rukoilla.
Silloin kääntyi kreivi kardinaalin puoleen ja virkkoi, lähtien
menemään erääseen ikkunakomeroon:
"Nyt pari sanaa meidän keskenämme, teidän ylhäisyytenne; mitä minulta
tahdotte?"
Kardinaali meni kreivin perässä.
Huoneessa olevat henkilöt olivat seuraavissa asennoissa:
Prinsessa rukoili hartaasti ristiinnaulitun kuvan edessä. Lorenza
seisoi keskellä huonetta, mykkänä ja liikkumatta ja silmät avoinna ja
tuijottaen aivan kuin hän ei olisi mitään nähnyt. Nuo kaksi herraa
jälleen olivat syrjässä ikkunakomerossa, kreivi nojaillen ikkunan
ripaan ja kardinaali puolittain uutimien kätkössä.
"Mitä minulta tahdotte?" toisti kreivi. "Puhukaa."
"Tahdon tietää, kuka te olette."
"Sen te jo tiedätte."
"Minäkö tiedän?"
"Niin. Ettekö tässä sanonut, että minä olen noita?"
"Aivan niin. Mutta siellä toisessa paikassa oli nimenne Josef
Balsamo, ja täällä sanotte olevanne kreivi de Fenix."
"No niin, mitä se sitten todistaa? Että vaihdan nimeä, ei mitään
muuta."
"Mutta tiedättekö, että moiset nimenvaihtamiset voisivat
teidänlaisenne henkilön tekeminä tuottaa hra de Sartinesille
aprikoimista?"
Kreivi hymyili.
"Oh, monsieur, miten pikkumaista jonkun Rohanin aseeksi! Kuinka,
teidän ylhäisyytenne esittää todistuksiksi pelkkiä sanoja? _Verba et
voces_, sanoo latinalainen. Eikö ole mitään pahempaa, josta minua
voidaan moittia?"
"Osaatte tekeytyä pilkalliseksi", virkkoi kardinaali.
"En tekeydy, sillä se on luonnossani."
"Siinä tapauksessa hankin itselleni erään huvin."
"Minkä sitten?"
"Saan teidät hillitsemään sävyä."
"Tehkää se vain, monsieur."
"Siten luulen olevani hänen korkeutensa dauphinen mieliksi."
"Jota sangen suuresti tarvitsette niissä suhteissa, joissa nykyään
olette häneen", vastasi Balsamo kylmästi.
"Mutta jos vangituttaisin teidät, horoskoopin [tähtien asennoista
laadittu ihmiskohtalon ennustuskaavio. Suom.] herra, mitä silloin
sanoisitte?"
"Sanoisinpa, että tekisitte kovin väärin, teidän ylhäisyytenne."