Avatkaa poliisimestarin nimessä!
KAARLO ei vieläkään liikahda paikaltaan — katsahtaa vain ympärilleen
kuin piiritetty metsäneläin.
ANNI vihlovalla, sydäntäsärkevällä äänellä.
Kaarlo, jumalan tähden — oletko, oletko sinä siellä? Jos elät, niin
aukaise...
(Kaarlo säpsähtää niinkuin olisi saanut ankaran iskun. Astuu askeleen,
mutta epäröi vieläkin hetken; sitten heittää revolverin luotaan ja
menee raskain askelin aukaisemaan oven.)
(Poliisit, Anni, Emil ja Korpi astuvat sisään. Etummainen poliisi
osoittaa toverilleen Kaarloa ja menee suoraan mestarin huoneeseen.)
TOINEN POLIISI lähenee Kaarloa epävarmasti.
Oletko sinä tuota... Mitä täällä on tapahtunut? Mitä, mitä sinä täällä
teet... näin myöhään?
POLIISI ilmestyy mestarin huoneen ovelle ja änkyttää kauhistuneena.
Mestari... on murhattu...
(Kaikki seisovat lamaantuneina hämmästyksestä.)
KORPI mutisten kuin itsekseen.
Onko se totta...?
POLIISI tekee äänettömän merkin toverilleen läheten Kaarloa — ja sitten
he yhtäkkiä tarttuvat häneen ja kytkevät käsirautoihin.
Mitä sinä olet tehnyt, roisto! Tunnustatko rikoksesi? Sinä olet
vangittu — murhasta... Kaikki vastarinta turhaa. — (Toiselle
poliisille.) — Ilmoita heti patruunalle.
(Tämä lähtee telefooniin. Soittaa Jönssonnille.)
KAARLO masentuneesti.
Vangitkaa vain — minulle on nyt kaikki samantekevää. — (Itsekseen.) —
Mutta miksei, miksei hän luvannut mennä?
POLIISI mutisten.
Vai samantekevää... niin, kai se on samantekevä, kun ihminen on
tapettu... — (Asettuu valppaana seisomaan Kaarlon taakse.)
TOINEN POLIISI puhun telefooniin.
Onko se herra patruuna? Tämä on mestarin konttorissa. Täällä on tehty
kamala murha — mestari Holm on ammuttu... Niin juuri täällä. Tahtooko
herra patruuna tulla itse tänne? Jaha, kyllä me odotamme...
(Asettaa kuulotorven paikoilleen ja sanoo toiselle poliisille.)
Patruuna tulee tänne — meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee...
KORPI palaa mestarin huoneesta, astelee hitaasti Kaarlon luokse, ja
lausuu hetken äänettömyyden jälkeen raskaan liikutuksen valtaamana.
Voi Kaarlo — mitä sinä olet tehnyt? Miksi, miksi? Ellet itseäsi
ajatellut, niin etkö muistanut köyhien yhteistä suurta asiaa?
Olethan aina myöntänyt, ettei murhilla ja väkivaltaisuuksilla saada
mitään aikaan, paitsi vahinkoa. Juuri tänä iltana sinä selitit sitä
kokouksessa. Olet selittänyt toisille, varoitit sellaisesta ja nyt...?
Miten se on mahdollista?
KAARLO epätoivoisesti, tolkuttomasti.
Voi antakaa, antakaa anteeksi... Minä en ymmärrä itsekään, miten se
oikein tapahtui... Minä päätin vielä täälläkin, etten saa menettää
malttiani ja koetin puhua kauniisti, pyysin. Mutta kun se alkoi ilkkua,
pilkata, silloin tuntui niinkuin päässäni olisi alkanut hurjasti
pyöriä, kohista — enkä muistanut, huomannut mitään, ennenkuin kaikki
oli myöhäistä... Voi minua... voi...
KORPI värisevin äänin, lohduttavasti.
Kaarlo parka — en minä sinua enää syyttää tahtonut... Minä kyllä
ymmärrän, että tämä on onnettomuus, jolle et ole voinut mitään...
Tulin vaan sanoneeksi kun pelkään, että tämän tähden aletaan ahdistaa
muutenkin heikkoja työväenjärjestöjä, vainota toimihenkilöitä,
leimataan ehkä murhamiehiksi — niin on muuallakin tehty... Se olisi
niin suuri vahinko...
KAARLO kohottaa raudoitetut kätensä kasvoilleen, ähkyen tuskallisesti.
Ja minä, minä, minä...