No, vastakos se kokous nyt loppui?
KETTUNEN puolustellen.
Ei, kyllä se loppui jo seitsemän aikana — mutta minä en tuota, usk...
minä en voinut tulla tänne suoraan yhdistykseltä, tuota... Sillä ne
olisivat voineet epäillä jotakin, ja tuota... karata minun päälleni...
Ne ovat sellaisia kauheita roistoja... niinkuin se Korpikin — ja sen
poika! — (Raivosta kihisevällä äänellä.) Niin, minä pyydän nyt herra
mestarille ilmoittaa, että se hunsvotti, se poikalurjus hyökkäsi
minun kimppuuni, tuota... Ja ihan kepillä, tuota... — (Koskettaa
vaistomaisesti housuntakapuoltaan ja lisää sähisten.) — Niin, aivan
niin se ryövärin penikka teki! Enkä minä sitä unohda — en, e—n!
MESTARI ei voi pidättää naurahdusta, vaan kääntyy toisaalle; hetken
kuluttua.
Kas vaan tuota lurjusta! Kun uskaltaakin!
KETTUNEN kuin haltioissaan.
Jaa! Sanokaas muuta. Kun uskaltaa... senkin...
MESTARI maltittomana.
No niin, oliko siellä kysymys...
KETTUNEN ei huomaa mestarin kärsimättömyyttä, vaan jatkaa innostuneena.
Sellaisia ne ovat! Vaikka ei herra mestarin sentään tarvitse luulla,
että minä, tuota, niitä pelkäisin. Ei! — (Viekkaasti.) — Mutta minä
voin paremmin hyödyttää herra mestaria, kun ne eivät tiedä mitään...
MESTARI hyväksyvästi.
Kyllä se oikein on, Kettunen! No, kuinkas siellä nyt kävi?