Kiitos, kiitos! — (Aikoo istua, mutia hypähtää älähtäen ylös, niinkuin
tuoli olisi ollut täynnä neuloja käret ylöspäin ja hänen hymynsä
muuttuu hassunkuriseksi irvistykseksi.)
Minä tuota, mieluummin seison... tuota, herra mestari...
MESTARI ihmetellen.
Miksi niin? Istukaa nyt vaan, Kettunen!
KETTUNEN änkyttäen.
Niin, tuota, tuota... minä olen tänään tuota, istunut liian paljon... —
(Nöyrästi.) — Mutta jos herra mestari tahtoo, niin kyllä minä, tuota...
(Taas ilmestyy Kettusen kasvoille tuo tuskallinen irvistys sekaantuen
hänen nöyränimelään hymyynsä, kun hän varovasti istuutuu ihan tuolin
reunalle.)