KAARLO hurjalla vimmalla.
Voi tuota kirottua konnaa! Kyllä minä sen... Odotappas, — odotappas
sinä "isällinen ystävä!"
ANNI tarttuu hänen käteensä, sopertaen levottomana,
Mitä sinä ajattelet, Kaarlo...? Kuule, sinä et saa vain tehdä mitään!
Lupaa se minulle...
KAARLO hurjasti, aivankuin syyttäen.
Mitä sinä sanot! Puolustatko sinä tuota... tuota roistoa?
ANNIN kasvoilla kuvastuu vaikea taistelu, mutta lopulla leimahtaa hänen
silmissään tulinen viha.
En! Tahtoisin nähdä hänet _kuolleena_! Se on niin kauan ahdistanut ja
kiusannut minua... ja nyt vielä...
KAARLO mutisee uhkaavasti, hammasta purren.
Hyvä on, hyvä on... Se on hänen viimeinen pahatyönsä täällä...
ANNI uudestaan hätääntyen.
Ei, ei, Kaarlo! Älä sentään ajattele mitään sellaista... Katsos,
kaikkihan olisi hukassa, jos, jos... — (Tarttuu Kaarlon kaulaan ja
painaa itkien päänsä hänen rinnalleen.)
Oi rakas, minä olen niin onneton...
(Äänettömyys.)
KAARLO puristaa häntä lujasti rintaansa vasten ja hänen suustaan kuuluu
terävä hammasten kiristys, sitten käheä kuiskaus.
Anni...
(Äänettömyys.)
(Aikoo suudella, mutta jäykistyy yhtäkkiä liikkumattomaksi niinkuin
olisi koskettanut jotain kylmää ja kosteata.)
ANNI kääntyy poispäin, koettaa irroittautua ja voihkasee
sydäntäsärkevästi.
Jumala jumala! Ei, ei häntäkään ole...