Voi Anni raukka, mitä nyt on tapahtunut?
ANNI vaikeroiden.
Oi Kaarlo älä kysy, älä kysyi — Annetaan olla... älä.
KAARLO hiukan lujemmin.
Ei Anni — minun täytyy saada se tietää!
ANNI hätääntyneenä, tolkuttomasti.
Sanoinhan minä jo... äsken.
KAARLO lempeän surullisesti.
Eihän minun pikku Annini voi tuollaisia sanoessa katsoa minua silmiin —
sillä ne ovat vielä kirkkaat, rehelliset sinisilmät.
(Aikoo suudella.)
ANNI parahtaen.
Ei Kaarlo, et saa, et saa!
KAARLO pysähtyy ja tuijottaa hetken kuin jähmettyneenä, kuin aavistaen
totuuden. Sitten hänen äänensä yhtäkkiä muuttuu lyhyeksi, käskeväksi.
Anni — sano heti missä olet ollut?
ANNI katsahtaa häneen pelokkaasti.
Oi älä kysy Kaarlo, älä kysy! Olenhan pyytänyt.
KAARLO kiihtyen.
Anni, sinun täytyy sanoa totuus.
(Anni vaikeroi nyyhkyttäen eikä vastaa.)
KAARLO jyrkästi.
Sinun täytyy sanoa totuus — minä en voi elää, ellet sano totuutta!
Anni, olitko sinä siellä, siellä...
ANNI parahtaa epätoivoisesti ikäänkuin keskeyttääkseen.
Voi Kaarlo, miksi sinä kiusaat minua! Olenhan jo sanonut...
KAARLO ikäänkuin ei olisi kuullut Annin sanoja.
Anni, olitko sinä äsken tehtaalla — mestarin luona?
ANNIN ruumis vavahtaa, hän vääntelee tuskaisesti käsiään, muttei vastaa.
KAARLO nostaa hänet tylysti.
Katso minua silmiin! Minun täytyy tietää totuus! Kuuletko?
ANNI itkien.
Mitä, mitä minun pitää sanoa?
KAARLO karjaisten.
Mitä? - (HHiljemmin, uhkaavasti.) — Ellet sinä paikalla sano totuutta,
niin me emme enää milloinkaan näe toisiamme.
ANNI parahtaen.
Kaarlo...
KAARLO armottomasti.
Onko se totta?
ANNI huohottaa raskaasti ja katsahtaa ympärilleen kuin tahtoisi paeta;
vihdoin kuiskaa värisevin huulin.
On...
KAARLO hypähtää ylös kuin käärmeen puremana ja hänen kätensä puristuvat
nyrkkiin. Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa hän oudolla, käheällä
äänellä.
Sinä, sinä! Etkö, etkö sinä huutanut... koettanut vastustaa...?
ANNI häpeän ja tuskan valtaamana.
Kaikki tein... mitä voin... Se peto uhkasi huomispäivänä toimittaa
sinut vangituksi ja suoraa päätä Siperiaan. Ja kiristi kurkustani,
painoi kädellään suutani... olin tukehtua...
KAARLO tarttuu päähänsä, ja hänen kurkustaan tunkeutuu kummallinen
koriseva ääni — ikäänkuin haavoitetun pedon karjahdus.
Ooh!
ANNI on tuskallisesti tarkastanut hänen kasvojaan; parahtaa äkkiä
käheästi.
Kaarlo...! hylkäätkö sinä nyt minut...? Etkö voi enää antaa anteeksi?