Mutta jos se kaikki olisikin jumalaa vastaan, niin...
(Vaikenee neuvottomana.)
KAARLO purevasti.
Vaikka olisitte varma, että jumala tässä on patruunan kassakaapin
puolella, niin onhan ihmislapsen elämä ainakin yhtä tärkeä kuin
varpusenkin. Te tiedätte, miten monta pienokaista täällä viime
viikollakin kuoli ihan ruuan puutteeseen — siis nälkään. — (Värisevällä
äänellä.) — Te ette tiedä, mitä tunsin tullessani eilen kirkkomaalle.
Ne pienet kirstut olivat siellä jonossa odottamassa vuoroaan, ja
jokaisen vierellä seisoi isä ja äiti, muutamien vielä vanhemmat
siskotkin saattajina. Monet äidit itkivät hiljaa, katkerasti ja isät
tuijottivat synkästi maahan hampaat yhteen kiristettyinä; jotkut
katsoivat pikku kirstua, niinkuin näkisivät kannen lävitse rakkaat,
kuihtuneet kasvot, eivätkä he näyttäneet huomaavan, miten heidän
laihtuneet ruumiinsa värisivät vilusta. Eräs nuori äiti korjaili
yhtämittaa vapisevin käsin pientä katajaseppeltä aivankuin peläten sen
putoavan, tai tahtoisi siten vielä kerran kosketella, hyväillä pikku
palleroistaan... Kun ajattelee, että he olisivat kuolleet jumalan
tahdosta, vain sentähden että patruuna saisi satatuhatta markkaa
enemmän voittoa, niin sitä ei _voi_ uskoa. Vai uskotteko te? Ajatelkaa
itse, että kaikkivoipa, kaikkitietävä, oikeuden ja rakkauden jumala
tekisi niin omille lapsilleen?
LIISA tukkien korviaan.
Ei, ei, minä en tahdo ajatella — minä tulen hulluksi! Älä puhu enää!
KAARLO surunvoittoisesti.
Kyllä minä vaikenen. Missä on Anni?
LIISA vavahtaen.
Anni... Anniko?