Voi hyvä mestari, mitä te aiotte... Armahtakaa nyt tämä kerta, älkää...
(Purskahtaa itkuun.)
MESTARI antaa Annin itkeä hetkisen, tuijottaa vain kummallisen
tutkivasti. Sitten hänen katseensa muuttuu neuvottomaksi, hän lähenee,
taputtaa hyväillen Annin olkapäätä ja hänen äänessään värähtää
levottomuus ja hellyys.
Auni älä itke, en voi sitä kestää... Anni ota edes tämä ja ole hiukan
ystävällinen minulle. Ota nyt Anni, äläkä itke Anni. Katsos miten
kaunis se on — perätkin ovat kullasta... Se maksaa kolmattasataa
markkaa...
ANNI nyyhkyttäen.
Miten minä voisin sen ottaa, sanoa että olen saanut sen teiltä?
Jokainen ajattelisi heti, että...
MESTARI kiihkeästi kuiskien.
Eihän sinun tarvitse sitä heti näyttää ja sitten jälkeenpäin voit
keksiä jotain, sanoa että olet kauan säästänyt sitä varten. Ota Anni
— minä pyydän. — (Työntää kellon Annia taskuun, sanoo mahdollisimman
lempeästi.)
Kas niin, Anni. — Älä nyt itke. Minä en voi katsella sinua itkevänä —
se koskee niin sydämeeni. Jospa vain tietäisit, miten silloin kärsin —
ja aina... Ja sinä voisit lopettaa kärsimyksen! kun vaan tahtoisit —
voisit muuttaa kaikki hyväksi... meille molemmille...
ANNI yhä itkien.
Mutta sehän olisi valhe... minä tuntisin aina, että olen tehnyt
rikoksen. Ei, minä en voi ottaa sitä... Ottakaa se takaisin...
MESTARI tarttuu hänen käsiinsä puhuen yhä kiihkeämmin.
Rakas Anni! Onko sekin mielestäsi rikos? Jospa vain tietäisit, miten
syvästi sinua rakastan — niin et puhuisi noin... Minähän tahdon tehdä
kaikki, mitä tahansa sinun hyväksesi, kun vain olisit toisenlainen...
Anni, sinä saisit suuremman onnen — — —. sinun ei enää koskaan työssä
tarvitsisi työssä käydä... minä korottaisin sinut _konttoristiksi_.
Opettaisin sinulle kirjanpidon, veljesi pääsisi monttöriksi ja isäsi
alityönjohtajaksi eikä huominen palkanalennus lainkaan koskisi heitä.
Niin, sen järjestäminen on minulle helppoa — se olen minä, joka tässä
tehtaassa määrään! Ajattele siis mikä valta minulla on! Etkö edes
omaistesi tähden koeta olla järkevä — ajatella minunkin mieltäni...?
ANNI on monta kertaa koettanut keskeyttää mestaria; huudahtaa
epätoivoisesti.
Herra mestari... Älkää puhuko enää... minä en voi! Kuinka minä sitten
enää voisin olla täällä, katsoa ketään silmiin?
MESTARI huomaa Annissa horjuvaisuutta ja jatkaa yhä kiihkeämmin.
Oi Anni, minkätähden sinä kiusaat minua? Eikö sinulla ole lainkaan
sydäntä? Sinä et yhtään ajattele, miten paljon olen kärsinyt sinun
tähtesi... Älä nyt enää ole tuollainen! Tule nyt edes katsomaan minun
huonettani. Ja luota minuun...
(Koettaa vetää Annia huoneeseensa.)
ANNI ponnistelee vastaan, rukoillen hätäisesti ja tuskallisesti.
Oi mestari hyvä, älkää nyt... Antakaa minun olla... Lakatkaa... Minä
koetan, lupaan ajatella... Älkää...
MESTARI kähisevin äänin.
Anni, minä pyydän, rukoilen sinua! Ajattelu, mikä onni sinulle tulisi!
Sinä et tiedä, miten hyvin kävisi omaisillesi — etkö sinä tahdo edes
heidän parastaan...?
ANNI näyttää menehtyneeltä ja katsahtaa hätääntyneenä ovelle.
Kyllä, kyllä tahtoisin, mutta en voi, en voi... Päästäkää, minä lupaan
ajatella — minä tulen huomennakin, kun vain päästätte! Päästäkää! —
(Kun mestari ei laske, kirkasee hän äkkiä.) — Apua, Kaarlo!... Kaarlo!
MESTARIN sieramet laajenevat, silmät pienenevät naskalinteräviksi ja
hänen äänessään kuvastuu sekaisin intohimo, pelko, raivo ja voitonriemu
— se muistuttaa miltei käärmeen sähinääa.
Vaiti! Jos vielä kerran huudat — niin se lurjus viedään täältä
_ijäksi_...
ANNI änkyttää kauhusta vavisten.
Mitä, mitä...? Se ei ole mahdollista...