Hän ei voinut lukea pitemmälle. Tuskassa hän löi kirjan kiinni, äänettä
valittaen:
-- Voi, voi minua kurjaa!
* * * * *
_Neljäs taulu_.
Eskon kodissa, hiljaisessa pappilassa kaukana salomaalla, istui myöskin
perhe vieraineen koossa joulupuun ympärillä, palvelijat ja muutamia
yksinäisiä köyhiä yhdessä isäntäväen kanssa. Tuttu virsi soi hartaista
sydämistä:
"Ah Herrani mun Jeesuksen',
tee asunnokses sydämen'!"
-- Niin sopusointuinen, siunattu ilta, josta Jumalalle kiitos, -- sanoi
vanha rovasti, puristaen puolisonsa kättä, siinä kun he vieretysten
istuivat.
-- Eskon tyhjä paikka vaan on tuottanut äidin sydämeenkin tyhjyyttä, --
vastasi tämä hiljaa huoaten.
-- Niin, niin, se on maailman meno, -- virkkoi isä, hänkin huoahtaen.
-- Mutta me saamme iloita siitä, että poikamme on ahkera ja
tunnollinen. Jumala olkoon hänen kanssansa! --
Ilta oli jo kulunut loppuun. Kaikki sanoivat hyvää yötä toisillensa,
herätäkseen virkeinä joulukirkkoon. Mutta muun väen mentyä Sointu vielä
hetkeksi pidätti vanhempansa.
-- Minä olen pitkin iltaa muistellut juutalaista ystävääni --
tiedättehän, Mirjamia, josta olen kertonut. Olen rukoillut, että hän
ymmärtäisi edes jotakin Jeesuksen syntymän merkityksestä...
-- Jumala on kyllä kuullut rukouksesi, rakas lapsi, -- sanoi äiti.
-- Ja sitte olen ajatellut erästä asiaa. Minä olen vaan Sointu -- mutta
jos olisin Esko, en lukisi maisteriksi. Niitähän on niin monta! Enkä
luule, että Helsingissä on yhtään ainoata, joka uhraa koko elämänsä,
opettaakseen juutalaisille, mitä Jeesus on käskenyt. Ne raukat eivät
tunne häntä. Jos tuntisivat, eivät he häntä vihaisi.
-- Ei se työ ole niin yksinkertaista ja helposti menestyvää kuin
arvelet, -- sanoi rovasti miettiväisenä. -- Kerran he huusivat, että
Jeesuksen veri tulisi heidän ja heidän lastensa päälle, ja paatumuksen
tuomio painaa nyt raskaana tätä kansaa. Mutta totta kyllä on, että
kivinen pelto on jätetty hyvin harvojen työntekijäin haltuun.
-- Helsingissä ei ole ketään, -- toisti Sointu, kyynelten pyrkiessä
silmiin.
-- Me tarvitsemme enemmän Henkeä, -- sanoi rovasti.
-- Ja rakkautta, -- lisäsi hänen vaimonsa.
-- Oi äiti ja isä, emmekö nyt viimeiseksi rukoilisi juutalaisten
puolesta? -- pyysi Sointu. -- Heiltähän me saimme kaiken sen, mikä on
kalleinta meille. Jeesus oli heidän, ennenkuin me tiesimme hänestä
mitään. Tahtoisin pyytää Jumalalta, että me nyt saisimme antaa jotakin
takaisin.
-- Rukoillaan, lapseni, -- vastasi isä liikutettuna.
Ja pyhänä, kirkkaana jouluyönä kohosi harras rukous Israelin
pelastuksesta hänen luokseen, joka lähetti Poikansa valkeudeksi pimeään
yöhön.