_Ensimmäinen taulu_.
Pyhä yö, kirkas yö!
Luoja oli sytyttänyt taivaan tähtivalot, ja ihmisten ikkunoista
kynttilät lukemattomina loistivat. Kristikunta vietti kuninkaansa
syntymäjuhlaa.
Kirottu yö, pimeä yö!
Hartaimpien juutalaisten asunnoista ei näkynyt valon tuikettakaan.
Missä joku himmeä kynttilä paloi, siinä oli huolellisesti laskettu
verhot ikkunan eteen. Eihän heillä, hajoitetuilla raukoilla, kuningasta
ollut. Otho haîschin juhla oli heidän murhejuhlansa.
"Hän tuli omillensa, mutta hänen omansa eivät häntä ottaneet vastaan."
Efraim Pollin talo Humboldt-kadun varrella oli myöskin aivan pimeä,
kun sitä kadulta katseli. Ruokasali, joka sijaitsi pihan puolella, oli
kuitenkin heikosti valaistu, ja siellä vanhukset olivat istuneet koko
illan Haijelen ja Ruubenin kanssa. Nuorten piti seuraavana päivänä
matkustaa Baaseliin, ja kihlajaiset oli päätetty viettää heti heidän
palattuansa. Saara täti iloitsi suuresti, kun hänen toivonsa nyt
kumminkin toteutui, ja vanhalle sedälle oli pääasia, että hänen rakas
tyttönsä näytti onnelliselta. Hän luotti täydellisesti Haijeleen.
Ei se tyttö suotta eronnut sulhasestaan eikä myöskään suotta häneen
yhtynyt jälleen -- siitä sai olla varma. Myöhemmällä saapui Mooses
Löwe rouvineen ynnä muutamia muita tuttavia, etupäässä "vanhoillisten"
piiristä. Heidät oli kutsuttu vieraiksi, jotta ilta kuluisi nopeammin.
Tänäänhän ei tarkkatuntoinen juutalainen voinut mitään tehdä, ei
työskennellä eikä lukea, kaikkein vähimmin tutkia Thoraa tai sen
selityksiä. Klabriasta [Klabrias = eräs korttipeli] näki pelata
hämärässäkin, keskustelu kyllä sujui myöskin, eivätkä hurskaat vieraat
"pimeänä yönä" enempää pyytäneetkään.
-- Myöntäkää toki, että tämän yön viettämistapa on hullutusta, --
virkkoi Löwe, heilutellen jalkojansa nojatuolissa. Hän ei kuulunut
noihin hurskaisiin -- vaikka hän tosin ei huolinut kertoa, että hän
pienokaistensa huviksi oli hankkinut joulukuusen lastenkamariin. --
Miksi on parempi istua sokkosilla kuin täydessä valossa?
-- Minusta täällä on valoa liiaksikin, -- tokaisi vastaan
teräväsilmäinen Zebi Knauf, tehtailija. -- Olisin kiitollinen, jos
isäntä sallisi sammuttaa kynttilän, joka on tuolla ikkunapöydällä.
Tällä yhdellä tulemme aivan hyvin toimeen.
-- Rauhoitu, hyvä ystävä, -- hymyili Efraim Poll, taputtaen häntä
olalle. -- Ei se kuulu meille vanhoille, se on Haijelen ja Ruubenin
ilokynttilä. Antakaamme sen loistaa!
-- Se oli kauniisti sanottu, arvoisa veli, -- virkkoi Löwe. -- Herra
Knauf, suvaitsetteko nyt, että jatkan? Tahtoisin kertoa, että minulle
oli todellinen pelastus, kun pääsin tänne lähtemään. Seinäni takana
asuu kansalaisiamme, jotka ulvoivat hämäristä alkaen yhteen jaksoon
kuin villipedot metsässä. Onko sekin sivistyneen ihmisen arvon mukaista?
-- Se oli tietysti mielenosotusta, -- vastasi Knauf. -- Ehkä heillä on
joku Goje kotiopettajattarena.
-- Mainiota! -- ivaili Löwe. -- Sitä hienompaa käytöstä heidän
puoleltaan!
-- Älkäämme tuomitko, -- lausui Efraim Poll jälleen tyynellä,
sovinnollisella äänellänsä. -- Uskokaamme, että he itkivät Israelin
kovaa kohtaloa. Muiden iloitessa oma suru astuu vielä selvemmin
silmien eteen. Pimeä yö on minulle vertauskuva. Silloin kysyy sydämeni
tuskallisessa odotuksessa: "Vartija, mitä yö kuluu -- Israelin pitkä
yö?"
-- Oi setä, etkö näe, että idän rannalla jo ruskottaa! -- huudahti
Haijele intohimoisella lämmöllä. Se tuli aivan odottamatta. Kaikki
kääntyivät kysyvinä häneen, rouvatkin, jotka omassa nurkassaan
supattivat, ja klabriasta pelaavat herrat.
-- Nouse, ole kirkas! -- jatkoi Haijele hehkuvin poskin. -- Israelin
valkeus koittaa! Sinun poikasi tulevat kaukaa ja tyttäresi --
-- Vaiti, vaiti! -- keskeytti Knauf tukiten korviansa. -- Neiti,
soveltuuko tuo puhe teille, vieläpä pimeänä yönä?
-- Hän on sionisti, -- sanoi joku joukosta.
Suuttumuksen salama iski ristiin innon tulen kanssa. Haijele oli
joutua pois suunniltaan, mutta setä laski rauhoittaen kätensä hänen
olkapäällensä, ja Ruuben otti puolustuksen huoleksensa.
-- Herra Knauf, luuletteko todellakin Israelin tyttären huulten
saastuttavan pyhiä sanoja? Vai jouluyökö sen tekee? Huonot sanat, jos
niiden pyhyys niin helposti haihtuu!
-- Älkää pilkatko, herra! -- varoitti eräs pelaajista, pitkä, laiha
Hirsch Goldreich. Ja Knauf nousi paikaltaan uhkaavan näköisenä.
-- Hyvät ystävät, -- puhui harmaapäinen isäntä, saaden heti muut
vaikenemaan arvokkaisuudellansa. -- Pyydän teitä, älkää kiihtykö
vähäpätöisyyksistä. Me vanhat emme jaksa seurata uutta aikaa. Nuorten
on tulevaisuus, ja minä iloitsen, kun näen heissä innostusta ja
kansallishenkeä. Jättäkäämme heidät rauhaan. Heidän työnsä kyllä
aikanaan puhuvat heidän puolestaan tai vastustavat heitä.
Syntyi tuokioksi äänettömyys. Knauf istuutui, murahtaen jotakin
itsekseen, ja Goldreich kiintyi peliinsä jälleen. Haijele ja Ruuben
siirtyivät syrjään, sen pöydän luo, jolla yksinäinen kynttilä paloi.
-- Kuunteleppas, -- sanoi Ruuben hetken kuluttua. Puheen sorina oli
alkanut uudestaan. Herrat väittelivät siitä, kumpi synagooga oli
sisustuksen puolesta pantava etusijaan, Berlinin vai Leipzigin.
-- Berlinin on maksanut kaksi miljoonaa, -- selitti Goldreich.
-- Meidän on yksinkertaisempi, mutta juhlallisempi, -- vakuutti hänen
pelitoverinsa.
-- Älähän nyt! Berlinin synagooga kimaltaa ja loistaa, aivan kuin
näkisi jalokivet Aadamin kolmentoista teltan huipulla. [Talmudin mukaan
Aadam paratiisissa asui jalokiviteltoissa.]
-- Tahdotko sinä sanoa, että Aadamin teltoissa oli jalokiviä ainoastaan
huipulla?
-- Tietysti.
-- Vai niin? Eipä. Sanhedrinin [Sanhedrin = vanhimmat; tarkoittaa tässä
erästä selityskirjaa] mukaan ne olivat kokonaan jalokivillä peitetyt.
-- Se ei ole totta!
-- Vaiti, te häpäisijät! -- huusi Knauf, pistäen jälleen sormet
korviinsa. -- Sanhedrin on pyhempi kuin Thora ja profeetat, ja te
uskallatte pimeänä yönä sen opeista keskustella! Voi, voi näitä
turmeltuneita aikoja...
Ruuben ei voinut olla lausumatta joukkoon:
-- Sanokaa, miksi sallitte Jerusalemin hävityksenkin vuosipäivänä lukea
pyhiä asioita, vaan ette tänään?
-- Eikö tohtori sitä tiedä? -- kysyi Knauf purevasti. -- Silloin me
sitäpaitsi luemme ainoastaan Jeremian kirjan selityksiä.
-- Otho haîsch on vahingoittanut meitä paljon enemmän kuin Jerusalemin
hävitys! -- huusi Goldreich.
-- Minä vaan arvelin, että sopisi yhtä hyvin lukea tai olla lukematta,
-- virkkoi Ruuben tyynen ivallisesti; -- käsketäänhän meitä jakamaan
sydämemme kahteen kammioon, joista toiseen pannaan Schammain opetukset
ja toiseen Hillelin. Se on erittäin mukavaa. Kun toinen kieltää, niin
toinen käskee, ja silloin saa kukin menetellä niinkuin tahtoo. Vai
kuinka, arvoisa herrasväki?
Mutta siitä vasta melu nousi. Taas täytyi Efraim Pollin sekaantua
keskusteluun; ja tällä kertaa mielet olivat sellaisessa kuohussa, että
hän ainoastaan vaivoin sai rauhan palautetuksi.
-- Hävytön suurisuu, -- mutisi Knauf, mulkoillen Ruubenia. Mutta
nuorukainen ei viitsinyt kuunnella heitä enää. Hän kääntyi Haijelen
puoleen ja lausui niin, että yksin hän sen kuuli:
-- Jos on synti puhua pyhistä kysymyksistä tänä yönä, lienee hyvin
otollista tutkistella epäpyhää. Ymmärrätkö tarkoitukseni?
Haijele nyökkäsi päätänsä miettiväisenä.
-- No niin, ystäväni. Minä vaan halusin sanoa, että nuo ihmiset ovat
narreja. Rauhaa ja rakkautta he eivät tunne. Sinun setäsi kohoaa kuin
lehtevä tammipuu pistelevän genistapensaikon yli. -- Vaan tiedätkö,
mistä minä olen löytänyt jalon mielen ja toiminnan selvimmät ohjeet?
Kirjasta, joka on meille kaikkein epäpyhin, mutta pyhin kristityille.
Taas Haijele nyökkäsi päätänsä, vaan ei vastannut mitään.
-- Muistan sen omituisen lausunnon, josta huomautit minua, --
jatkoi Ruuben. -- Tarkoitan tuota, missä muuan meikäläinen nimittää
Nasarealaista yhdeksi Israelin suurimmista opettajista. Hän on
oikeassa; tahtoisin vaan sanoa "suurin" eikä "yksi suurimmista".
-- Ruuben, minä en tätä kestä! -- huudahti Haijele silloin puoliääneen,
tuskallisesti, sävähtäen ylös hiljaisesta mietinnästään. -- Tule,
siirtykäämme hetkiseksi minun huoneeseeni. Ei meitä kukaan huomaa
kaivata.
Siellä hän tarttui Ruubenin käsiin kuin apua anoen.
-- Niin, niin, Ruuben, minä olen lukenut myöskin, tunti tunnilta,
milloin et ole luonani ollut. Minua kauhistuttaa yhä enemmän. Älkäämme
enää puhuko noista asioista! Tahdon ajatella Baaselin kokousta,
sionismia, isien maata, kansamme tulevaa onnea... Yksi kysymys
vain, Ruuben... Kuule, sano, eikö totta, hän oli kumminkin suurin
pettureista, vaikka hän kuinka kauniisti olisi opettanut? Eikö ollut
sinunkin mielestäsi? Messiaaksi hän itsensä teki, meidän kansamme
kuninkaaksi...
-- Se seikka ei minua paljon liikuta. Emmehän me kumpikaan noita
kuninkuusunelmia ole uskoneet. Ehkä hän olikin Messias.
-- Ruuben! -- kirkaisi Haijele, ikäänkuin puukko olisi syösty hänen
sydämeensä.
-- Rakkaani, hiljaa, hiljaa, -- tyynnytteli Ruuben huolestuneena. --
Älä nyt taas käsitä minua väärin. Jos hän oli suurin opettajistamme,
saattoi hän täydellä syyllä omistaa tuon nimen -- en minä muuta
tarkoita.
-- Mutta hän teki itsensä Jumalan Pojaksi!
-- En minä oikeastaan ole näitä ajatellut, puhuin vaan hänen opistaan,
-- sanoi Ruuben vältellen. Sinä tartut eri asioihin kuin minä. Olisin
valmis vaikka heti tunnustamaan Nasarealaisen oppia, ellei yksi seikka
työntäisi takaisin. Kristinuskon kannattajat eivät ensinkään noudata
sitä, mitä sanovat elämänsä ohjeeksi. Tiedäthän, että minussa aina
on ollut jokin veto heidän puoleensa. Mihin se muuhun olisi johtanut
kuin täydelliseen yhtymiseen -- jos olisin voinut heitä ihailla. Mutta
kaukana siitä! Inho heidän käytöstänsä kohtaan auttoi minua palaamaan
kansani luo.
-- Kuinka minäkin inhoan heitä! -- huudahti Haijele. -- Muistan jo
lapsuudestani sen ilkeän poikanulikan, joka aina teki meille kiusaa.
Pienet kiusaavat pieniä, suuret sortavat täysikasvaneita...
-- He saarnaavat rakkautta, -- jatkoi Ruuben, -- mutta meitä ja
toisiaankin he vihaavat ja kadehtivat.
-- Niin, niin, juuri niin! -- riemuitsi Haijele kuin helpotuksesta.
-- Sellaisia he ovat! Tuo on aivan samaa kuin rabbiinin saarna kerran
synagoogassa. Aaronin kukoistava sauva ei voi olla heidän hallussaan,
sillä he eivät tosiaankaan elä oppinsa mukaan, eivät --
Samassa Haijele pysähtyi kuin naulaan. -- Mikä nyt? -- ihmetteli Ruuben.
-- Emmehän mekään... Ja tyttö kätki kasvot käsiinsä.
-- Emme suinkaan -- se ei muuta asiaa. Talmud on joutavaa
sanasaivarrusta, sen olen aina sanonut. Ei ole ihmisarvon mukaista
askaroita sellaisten tyhmyyksien tarkkaamisessa. Tämä on jotakin
toista, korkeaa ja kaunista. Mutta jos se on liian korkeata, mahdotonta
noudattaa -- no niin, olkoon menneeksi! Silloin olen ja pysyn
epikoresina. Ei kannata tavoitella saavuttamattomia. Mieluummin heitän
opit sikseen ja ryhdyn suorastaan käytännölliseen toimeen, kuten
sionistit, niin teen edes jotain hyötyä.
Kadulta kuuluva melu keskeytti heidän puhelunsa. Kun huone oli pimeä,
saattoi lyhtyjen ja tähtien valossa selvään nähdä, mitä siellä oli.
Ei sen kummempaa kuin pari päihtynyttä miestä naistovereineen, jotka
eivät tahtoneet antautua poliisille. Pian oli häiriö vihellyspillin ja
lisäpoliisien avulla selvitetty ja katu tyhjänä jälleen.
-- Nuo olivat kristityitä, Haijele, -- sanoi Ruuben painavasti. --
Näetkö, kuinka tuolla vastapäätä kynttilät loistavat? Siellä on kuuset
saleissa ja ilo ylimmillään. Mutta pimeällä kadulla... Ajatteleppa,
tänään he viettävät _hänen_ syntymäjuhlaansa. Ulkokuorta, valhevaloa!
-- Sinä puhut niin tyynesti, Ruuben. Minusta tuntuu kuin päätäni
pyörryttäisi. Meidän oppimme on tyhmyyttä, sanoit sinä, ja heidän
valhetta. Missä siis on totuus?
Se oli kuin hätähuuto -- sama hätähuuto, joka oli Ruubenin sydämestä
niin usein kohonnut.
-- Jätetään nämä asiat, -- sanoi Ruuben. Jos Haijele olisi oikein
tarkannut, olisi hän kyllä huomannut, että tuo ääni ei niin tyyni
ollutkaan. Melkein hätäisesti hän puhui edelleen: -- Meidän täytyy
varmaan mennä jo toisten pariin, muuten he alkavat ihmetellä, mihin
jouduimme. Itsehän ehdottelit, ettemme keskustelisi opin kysymyksistä,
ja niihin takerruimme kumminkin. Tule nyt pois, Haijele.
-- Minä en voi.
-- Sinäkö? Kaikki sinä voit, mitä tahdot. Otetaan asia ihan
käytännöllisesti. Eihän sionismi ole uskonnollinen, vaan kansallinen
liike. Kuinka uljas ja ihana sinä olit äsken, kun innostuneena puhuit
Israelin kirkkaasta tulevaisuudesta! Koeta unohtaa kaikki muu...
-- En voi, en voi! -- toisti Haijele rajussa mielenliikutuksessa. --
Mene, Ruuben, sinä onnellinen, jolla on kylmä järki! Minä kohoan ja
vaivun kuin aalloilla. Kaikki on tunnetta minulle. Suo anteeksi, minä
en voi...
Mutta Ruuben ei mennyt. Silloin Haijele kietoi kätensä hänen kaulansa
ympäri ja kuiskasi hellästi hymyillen, värähtävin äänin:
-- Älä huolehdi, rakas ystävä, jätä minut vaan. Huomenna kyllä aurinko
paistaa jälleen. Eihän ole ihme, että sydän käy synkäksi, kun on vuoden
pimein yö...
* * * * *
_Toinen taulu_.
Pilkkosen pimeä huone Heikinkadun varrella Helsingissä. Rebekka on
jo vuoteessa, mutta ikkunan luona istuu Mirjam puoleksi riisuttuna,
hiukset hajallaan, käsi poskella. Hän laulaa hyräilee hiljaa,
surumielisesti:
-- "Die Veigel die heben die Flügelech auf
un nehmen auch mit meine Thränen arauf..."
["Linnut nostavat siipensä lentoon ja ottavat mukaansa kyyneleeni."]
-- Tule jo sieltä nukkumaan! -- huutaa Rebekka.
-- Äiti, salli minun vielä hetkinen katsella tähtiä! -- hän vastaa.
Hän pyyhkäisee silmiänsä ja jää yhä haaveksivaisena tähystämään ulos
yöhön. Pienen kultasormuksen hän painaa huuliansa vasten. Nythän ei
äiti voi nähdä. Oi kuinka aika on pitkä -- eikä hän palaa, joka sen
sormuksen antoi...
-- Joudu nyt jo, Mirjam! -- muistuttaa Rebekka jälleen.
-- Äiti, salli minun vielä vähän katsella kynttilöitä! -- hän pyytää.
Ne loistavat niin kauniisti onnellisten ihmisten ikkunoista. Nythän on
jouluyö.
Mirjamin helmassa on joulukortti, joka on tullut Soinnulta
tervehdykseksi. Sen taakse on hieno kynä piirtänyt nuotteja ja sanoja.
Ei sitä nyt näe lukea, mutta ei se ole tarpeellistakaan. Hän osaa sen
jo ulkoa, vaikka se onkin suomea:
"Ja tähtönen Betlehemistä loi
valon kirkkahan halki yön,
ja vienot enkelilaulut soi
ylistykseksi armotyön.
On koittanut maailman valkeus,
nyt syntynyt Kristus on,
sun turvasi, huoltesi huojennus,
sydänparkani rauhaton..."
Kolmannen kerran äiti kutsuu häntä. Silloin hän nousee syvään huoahtaen
ja alkaa hankkiutua levolle.
* * * * *
_Kolmas taulu_.
Suuren, tuuhean kuusen ympärillä Orkamon valaistussa salissa
joululahjat lentelivät. Siellä oli iloa ja riemua, puhetta, naurua ja
hälinää. Sukulaisia oli saapunut pariltakin taholta, ja nuoria oli
runsaasti.
Esko oli aivan tottumaton tällaiseen meluavaan joulunviettoon. Koko
illan oli häntä ilon kesken ahdistanut salainen paino sydänalassa.
Varsinkin sitä lisäsi omaisten hellä, kaipaava kirje, jossa
toivotettiin seimen lasta hänen sydämensä vieraaksi. Mutta kukapa
täällä ehti muistamaan häntä, jonka kunniaksi paraikaa juhlittiin...
Toinenkin asia Eskoa vaivasi. Oi, nuo syyttävät, surulliset mustat
silmät!
Siinä hän nyt istui vähän erillään kuusen takana, hajamielisesti
selaillen äsken saamaansa runovihkoa. Käsialasta hän tunsi, että lahja
oli Tuulikilta.
Tyttö oli pukeutunut aivan kesäiseksi, siniseen Aino-pukuun, joka
vapaasti verhosi hänen sorjaa vartaloansa. Rikas tukka aaltoili
hajallaan, kirjava nauha oli otsasiteenä, ja helmet kaulalla helisivät.
-- Oikea sinipiika ja metsän velho, -- ajatteli Esko, kun Tuulikki
ilmestyi vihreän puun viereen.
-- Mitä sinä siellä yksin mietit? -- kysyi hän iloisesti, taivuttaen
syrjään kaihtavan oksan.
-- Enpä juuri mitään. Ihmettelen vaan, kuinka oikeastaan jäin tänne
Orkamoon.
-- Sinä vasta olet syvällinen filosoofi! -- pilaili Tuulikki. --
Estetiikkasi tähden tietysti jäit.
-- Niinkö arvelet? Sitähän minäkin kuvittelin. Mutta luvut eivät ota
edistyäkseen, ja nyt minä alan luulla olevani lumottu.
He katsoivat toisiaan veitikkamaisin silmin. Sitte tyttö pyörähti
ympäri korollaan, jotta pitkät hiukset pilvenä hulmahtivat, kääntyi
jälleen Eskoon ja sanoi nauraen:
-- Uskotko sinä taikoja?
-- Uskon tarinoita metsän neitosista.
-- Tuosta kirjastako niitä luet?
-- Vaikkapa siitäkin:
"Ken metsän neitosen nähnyt on,
sen viepi metsän hukka..."
-- Voihan sulkea silmänsä, niin ei näe.
-- Minä muutin ensi säettä. Tahdotko tietää, mitä tässä oikeastaan
sanotaan:
"Ken metsän neitosta _rakastaa_..."
Tuulikki punastui.
-- Kuuleppa vielä, -- jatkoi Esko lukuansa:
-- "En, en minä niitä ymmärrä,
Sun taikojas, tyttönen sorja,
sen tiedän vaan, että ijäti mä
olen Tapion immen orja!"
Tuulikki tempasi äkkiä kirjan hänen kädestänsä, selaili hetken ja alkoi
lausua:
-- "Tapion talot on hongista
ja kammiot kalevanpuista."
Hän jätti kesken ja heitti kirjan avoimena Eskon helmaan. Tuulikki
oli sanoja hiukan sommitellut, mutta helposti Esko löysi paikan. Hän
täydensi ajatuksen:
"Tapion talot on hongista
ja kammiot kalevanpuista.
Ja jos metsän tyttöä rakastat,
niin ethän sä huoli muista?"
Nyt punastui Esko vuorostaan. Vaan kun hän katsoi ylös, oli tyttö
lehahtanut pois. Näkyi ainoastaan vilahdukselta liehuvat suortuvat ja
kuului naurun helähdys, Tuulikin kadotessa kuusen ohi toisten parveen.
Jos he olisivat olleet kahden huoneessa, olisi Esko varmaankin
rientänyt hänen jälkeensä, sulkenut hänet syliinsä tunteiden kuohussa
ja vakuuttanut: -- En, en, Tuulikki -- muista en huoli kuin sinusta
vain! -- Mutta nyt hänen täytyi jäädä paikalleen, sydämen rajusti
sykkiessä.
Kirja oli yhä avoimena hänen polvillaan, mutta lehti oli kääntynyt.
Eskon silmä sattui siihen, ja hän luki, samalla kuin hänen kasvonsa
joka riviltä totistuivat:
"Minä katselen kahta lehteä
ja kahta kielon kukkaa,
minä muistelen mustia silmiä
ja muistelen mustaa tukkaa.