Gottschedin kadun varrella Leipzigissä seisoi maurilaistyylinen
rakennus hebreankielisine kirjoituksineen, ikkunattomine katuseinineen,
yksin ja erikoisena uudenaikaisten asumusten keskellä, aivan
kuin salaperäinen, umpimielinen vanhus avokatseisessa, keveässä
lapsijoukossa. Kuten aallot kallion kylkeen loiskivat, niin pauhasi
suurkaupungin melu noiden jäykkien muurien ympärillä. Ihmisiä tuli
ja meni, mutta harvat edes katsettansakaan kohottivat harmaaseen
vanhukseen. Päivä päivältä he olivat sen siinä nähneet ja tottuneet
siihen. Joskus korkeintaan joku matkustavainen pysähtyi omituista
rakennustapaa ihmettelemään ja kysyi toveriltansa: -- Mikä tuo on? --
Ja toinen vastasi kuivasti: -- Se on juutalaisten synagooga. -- Sitte
he jälleen astuivat eteenpäin. Vanhuksen sydämen salaisuuksista tuskin
kukaan muu välitti, kuin se pieni tumma parvi, joka uskollisesti vaelsi
tänne sabbatin aamuina.
Tänään he jo kaikki olivat jykevien ovien taakse kadonneet. Kuinka
masentavan vähän heitä olikaan! Tilava, korkea sali näytti monille
sadoille aiotulta, mutta saapuvilla oli ainoastaan kourallinen
väkeä. Naiset hukkuivat laajoille sivuparville kuin pisarat mereen,
ja permanto alhaalla salissa, missä miehet valkoisiin taliseihinsa
[talis = rukousliina] verhottuina hartauttaan harjoittivat, muistutti
ruskeata maata, josta kaikki lumilaikat eivät vielä ole sulaneet pois.
Ainoastaan laululehterillä oli kuoro lukuisa ja täysiääninen.
Sävelet olivat juuri vaienneet, ja rabbiini nousi saarnatuoliin.
Kahisten nuottilehdet sulkeutuivat, laulajain nojautuessa mukavaan
lepoasentoon. Sitte oli kaikki hiljaista.
Jos ken olisi tällä hetkellä sattunut katsahtamaan laulajajoukkoon,
olisi hänen huomionsa epäilemättä kiintynyt nuoreen tyttöön, joka istui
keskikohdalla eturivissä. Päinvastoin kuin toverinsa hän kumartui
hiukan eteenpäin, painaen kyynärpäänsä kaidetta vastaan. Hänen kasvonsa
olivat harvinaisen kaunispiirteiset ja sielukkaat; ne eivät ilmaisseet
kevään puhkeavaa suloutta, vaan keskikesän kuumaa hehkua, joka aikaisin
kypsyttää. Tytön koko olento oli pelkkää jännitettyä odotusta. Silmät
päilyivät syvinä ja tutkimattomina kuin meri, ja niissä kuvastui
kysymysten määrättömyys, joka vastausta janoaa.
Se oli Haijele Poll.
Rabbiini alkoi saarnansa, jonka tekstinä oli: "Kenen minä heistä
valitsen, sen sauvan pitää viheriöitsemän." Hän kertoi, kuinka Israelin
kahdentoista sukukunnan edustajat toivat sauvansa Moosekselle, ja
Mooses pani ne todistuksen majaan. Toisena päivänä Aaronin sauva
viheriöitsi, kukat puhkesivat ja mantelit kypsyivät siinä.
Puhe oli kulkenut tyynesti kuin juokseva joki, mutta jänteret rabbiinin
laihoissa kasvoissa pingoittuivat yhä enemmän ja silmät alkoivat
sinkahuttaa kipinöitä. Yhä vuolaampana virtana sanat tulvivat, lopulta
kiihtyen kosken kuohuiksi.
-- Jokainen uskonto on vaellussauva, tuki matkalla, -- hän lausui.
-- Mutta ainoastaan se on Jumalan valitsema, joka kantaa kukkia
ja hedelmiä, luonteenlujuuden kukkia ja siveyden ja hurskauden
hedelmiä. Mikä uskonto on sellainen? Kristittyjen uskonto? Ei, sillä
se puhuu rauhasta, mutta heiluttaa riidan ja sodan soihtua, eivätkä
sen tunnustajat elä oppinsa mukaan. Israel on valittu sauva. Se on
tunnettava ja tunnustettava! Kunnianimi velvoittaa, ja Israel on oleva
kansojen siveydenopettaja. Sen tehtävä on täytetty vasta silloin, kun
maa on täynnä Herran tuntoa niinkuin meri vedellä peitetty. Pysyköön
vaan kansamme aina elävänä puuna, jossa ei ole kuivia oksia! Silloin
meille kerran kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän
Jumalan lapsiksi, totisen Jumalan palvelijoiksi!
Kuin käskystä nousi pieni seurakunta intomielin seisomaan, ja kuoro
lauloi riemuisan aamenen.
Haijelenkin silmät sinä hetkenä leimahtivat, mutta sitte niissä koko
jumalanpalveluksen loppuajan oli omituisen verhottu ilme, ja kun hän
nousi lähteäkseen, huokasi hän ikäänkuin pettymyksestä.
Seurasta erottuansa hän kulki syviin mietteisiin vaipuneena. Kolea
syystuuli hiveli hänen polttavia poskiansa. Taivaalla ajelehtivien
levottomien pilvien välistä aurinko silloin tällöin vilahti esiin,
mutta sen katse oli terävä ja kylmä. Ilmassa oli kuin vaimenevaa
taistelua, ja jotakin samankaltaista liikkui tytönkin povessa. Tuntui
kuin talven jäätävä viima olisi voittoisasti uhannut sitä, mikä hänessä
oli lämminnä elänyt ja sykkinyt.
Ihmislauma liikkui hänen ympärillänsä, mutta se ei häneen kuulunut.
Oh, kuinka häntä kyllästyttivät nuo vaaleat hiukset ja värittömät
naamat. Ei tosiaankaan kannattanut katsoa ylös, lukeakseen ilmeitä
eri kasvoista. Mitä niissä olisi muuta nähnyt kuin tyhmänylpeyttä,
teeskentelyä tai matelevaa surkeutta, vetelehtijän laiskuutta
tai työjuhdan hoppuista kiirettä? Niin, sen hän tiesi rabbiinin
sanomattakin -- noiden hallussa ei Aaronin kukoistava sauva ollut.
Kyllä se oli Israelille uskottu omaisuus, mutta yhtä varma oli, että se
nyt oli kadoksissa.
Häntä huvitti kääntyä Brühlille [Brühl on juutalaisten kauppakatu
Leipzigissä], vaikka se ei oikein matkaan soveltunutkaan. -- Niin,
tuossa ne olivat, ne joiden paikka synagoogassa oli tyhjänä! He
seisoskelivat pitkiin viittoihinsa puettuina puotiensa ovilla tai
tekivät kauppaa sisällä turkiskasojen ääressä. Olihan talvi tulossa,
täytyi takoa raudan kuumana ollessa. Ivallinen hymy värehti Haijelen
suupielissä. Entäpä sitte, vaikka laissa kaksitoista kertaa oli
kielletty työn tekeminen sabbattina ja kuusi kertaa ankarasti
varoitettu kieltoa rikkomasta! "Israel kansojen siveydenopettaja", --
niinhän rabbiini vakuutti, ja sitähän itsekin oli uskonut. Mutta minkä
hän sille voi, että oli saanut kehittyvän järjen ja avoimet silmät?
Hän kulki setänsä kaupan ohi. Se oli kiinni kuten tavallisesti
sabbattina. Samoin pieni kirjakauppa tuolla kadun toisella puolella.
Tietysti, kuuluivathan he synagoogan johtokuntaan, setä ja
kirjakauppias. Mutta ei yhtään muuta suljettua ovea, ei ainoaakaan koko
pitkällä kadulla!
Haijelen sydämessä suuttumus ja suru taistelivat. Hän oli niin väsynyt
ja rauhaton tänään -- muuten kenties ei suru olisikaan voittoa vienyt.
Mutta nyt se laskeusi kuin kivipaino rinnalle, ja hän tunsi sellaista
yksinäisyyden tarvetta, että hänen oli mahdoton vielä palata kotiin.
Kadun päässä oli tuuhea puistikko kaivettuine joutsenlampineen. Sinne
hän istuutui kirjavalehtisten lehmusten varjoon.
Saattoiko Ruuben kumminkin olla oikeassa? Siinäkö oli Israelin
tulevaisuus ja elämä, että se valistuisi, irtaantuisi entisyydestään
ja sulautuisi ympäristöönsä? -- Ei, tuhannesti ei! Sillä sulautuminen
kristittyihin vasta olisi syvintä alennusta, vaikkapa uskonto jäisikin
kunkin yksityisasiaksi. Tuli ja vesi eivät sovellu yhteen, ei ikinä! Ja
kansa menisi pirstaleiksi, hukkuisi vieraaseen lokaan...
Oi, miksi juuri Ruubenin piti ajatella tuolla tavalla? Ruubenin, hänen
armaansa, hänen lapsuutensa uskollisen ystävän ja nuoruutensa lemmityn?
Haijele muisti niin hyvin sen päivän, jona Ruuben yhdeksän vuotta
takaperin ensi kerran saapui Leipzigiin. Minkä riemun oli yhtyminen
tuottanut heille kummallekin! Ja sitte he olivat tovereina pysyneet
vuodesta vuoteen. Milloin he olivat toisillensa antaneet vielä
suuremman lahjan, nuoren rakkautensa, sitä he tuskin itsekään tiesivät,
mutta että se oli annettu, se oli heille molemmille yhtä varma ja selvä
asia kuin että aurinko maata valaisi.
Käsi kädessä he olivat totuuttakin etsineet. Haijele oli oppinut
hebreaa ja tutustunut Thoraan ja Talmudiin yhtä syvästi kuin kuka
juutalainen mies tahansa. Ennakkoluulojen panemien esteiden läpi hän
oli Ruubenin rinnalla tunkeutunut, eivätkä setä ja täti, hänen vanhat
kasvattivanhempansa, kovin jyrkkään vastarintaan asettuneetkaan. Hän
oli valistunut nainen, sen hän itsekin tiesi ja oli siitä ylpeä.
Ruubenkin hänestä ylpeili. Kuinka ihana se aika oli ollut!
Haijele hymyili itsekseen. Ne olivat niin rakkaita, nuo muistot.
Vaan sitte heidän henkiensä tiet alkoivat yhä selvemmin haaraantua
eri suuntiin. Arvattavasti siihen paljon vaikutti se ilmapiiri, jossa
Ruuben eli: hänen enonsa, joka täysin koetti sulautua saksalaisiin,
ja vierashenkinen toverijoukko. Sitäpaitsi Ruubenilla jo lapsuudesta
oli ollut taipumusta arvostella ankarasti isiensä kansaa. -- Ei tosin
tämä erimielisyyskään niin vaarallista ollut, ei ainakaan alussa.
Olihan Israelin paras heille molemmille omaa elämääkin kalliimpi, siitä
Haijele oli vakuutettu, ja mielipiteiden ristiriita koski vaan keinoja,
jotka tehokkaimmin veisivät perille. He väittelivät, kiihtyivätkin --
ja taas sopivat, aivan kuin ennen lapsena. Ikävää se oli, taistelua
se tuotti, että syntyi tuollainen juopa, joka viikko viikolta tuntui
levenevän; mutta Haijele ei ollut sitä pelännyt, sillä vakaumuksensa
hehkuvalla tulella hän uskoi ajan pitkään taivuttavansa kovempiakin
rautoja kuin rakastavan sydämen.
Mutta nyt, nyt, kun hänen omatkin tukensa horjuivat...
Uskollisuus isien säädyille, lähetystoimi Gojimin keskellä -- se oli
hänen ohjelmansa ollut. Mutta kansa ei tahtonut enää isien säädyistä
mitään tietää: ne olivat vanhentuneet, käyneet kuristavaksi puvuksi,
jota oli mahdoton kantaa... Ja olihan hän itsekin jo monessa suhteessa
luopunut niistä. Niin, luisuvaa rinnettä alaspäin yhä vaan, huimaa
vauhtia... Haijele naurahti katkerasti. Ei tosiaankaan sellaisesta
väestä "lähetystyöhön" ollut. Mitä tarjota toisille, kun ei itsekään
omistanut mitään?
Minne, oi minne Israel oli hukannut Aaronin kukoistavan sauvan? Ainakin
hän oli sitä väärältä taholta etsinyt. Se oli suuri ja katkera pettymys.
Entä Ruuben? Rohkeniko Haijele toivoa, että hänkin omalla tavallaan
alkoi huomata erehtyneensä? Hän oli ollut hyvin omituinen viime
aikoina, hermostunut ja epäselvä puheissaan. Jos Israelin
etevämmyydestä ja kristittyjen tyhmästä uskosta nousi kysymys, käänsi
hän heti keskustelun toisaalle. Haijele oli nauranut ja sanonut
että hänellä oli tutkintokuumetta. Kohtahan Ruubenin piti valmistua
lääkäriksi. Mutta sydämessään Haijele oli levoton, sillä hänestä tuntui
kuin Ruubeniin olisi tullut jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt.
Oi, hän ei enää tietänyt mitään, ei ymmärtänyt ystäväänsä eikä omaa
itseänsä, ei edes kansaansakaan. Mitä tästä vihdoin tulisi?...
Kylmä tuulenpuuska puistatti häntä, ja lehmuksesta taittunut kuiva
oksa riipaisi hänen hattuansa. Hän heräsi mietteistään ja katsoi
kelloa. Todellakin, jo oli aika mennä kotiin. Ruubenhan oli luvannut
aamupäivällä tulla kertomaan jotakin oikein hauskaa. Kerrankin hän taas
oli näyttänyt iloiselta, jopa oikein veitikkamaiseltakin. Mitä hän nyt
lienee keksinyt? --
Äkkiä Haijele nousi reippaasti ja päättäväisesti.
No niin, tässä sitä siis oltiin -- tyhjin tuumin he kumpikin, sekä
hän että Ruuben. Mutta ei saanut masentua, ei! Ehkä tämä olikin
parasta, ehkä onneksi heillekin molemmille. Käsi kädessä he alkaisivat
uudestaan. Ja heidän täytyisi löytää. He löytäisivät sen tien, joka oli
Israelin johtava kadotetun Aaroninsauvan kätkölle, ja he taistelisivat
ja tekisivät työtä, kunnes suuri päämäärä oli saavutettu -- se
josta rabbiini niin hehkuvalla innolla oli puhunut: "Silloin meille
kunniaseppeleitä solmitaan ja meitä nimitetään elävän Jumalan lapsiksi,
totisen Jumalan palvelijoiksi! Ja meidän kauttamme on maa kerran
täyttyvä Herran tunnolla kuin vetten peittämä meri..."
Siinä työssä he myöskin löytäisivät toinen toisensa, siinä heidän
henkiensä tiet ijäiseksi yhtyisivät.
Kun Haijele kääntyi puistotieltä kotiin päin, oli hänen mielensä
jälleen keventynyt ja raitis. Hän pyyhki syrjään kiharoitansa, joita
tuuli lennätteli, ja asteli oikein ripeästi, korvataksensa menetetyn
ajan. Muuten voisi Ruuben ehtiä ennen häntä.
Mutta eikö hän tullutkin tuolla -- tuli varmaan! Mistä päin sieltä?
Ah, niin -- eihän Haijele taas sitä muistanut. Tietysti Augustinumista
[Leipzigin yliopisto]. Ruubenhan ei voinut sabbattia viettää -- eikä
kenties tahtonutkaan. -- Jälleen kohosi huokaus Haijelen rinnasta, ja
hänen heräävä ilonsa peittihe piiloon kuin linnunpoika siiven alle. Ei
hän itsekään tietänyt miksi, sillä ei hän muuta menettelyä saattanut
odottaakaan Ruubenilta.
Tulijakin jo huomasi Haijelen ja nosti lakkiansa, samalla hiukan
heilahuttaen sitä, ikäänkuin iloisemmaksi tervehdykseksi kaukaa.
Kuinka hänellä oli suuri kantamus kirjoja -- näin sabbattina...
Siinä hän jo olikin. Hän oli solakka nuori mies, miellyttävä
muodoltaan, vaikka jokseenkin karkearakenteinen -- päästä kantapäähän
hienossa, kuosikkaassa asussa. Nenälle, joka oli ehkä vähän liian
iso, oli nipistetty pincenez, ja ruskeissa silmissä oli likinäköisen
tähystävä ilme. Mutta ne pienet puutteet unohti helposti, varsinkin
sellaisena hetkenä kuin tämä, jolloin nuo silmät ikäänkuin näyttivät
suurenevan ja riemusta välähtelevän siellä lasiensa takana.
Hän puristi Haijelen kättä melkein vallattoman sydämellisesti.
-- No, tyttöseni, sano, oletko utelias?
-- Tietysti, kuinkas muuten! -- Haijeleenkin vastustamattomasti tarttui
tämä uhkuva hilpeys, ja hän loi kysyjään katseen, josta onnellinen
rakkaus säihkyi.
-- Etkö arvaa? Koetappa! Edes puolet sinun pitää arvata itse. Minulla
on kaksinkertainen salaisuus!
-- Olet tehnyt onnistuneen leikkauksen...
-- Enemmän, enemmän.
-- Sitte sinä olet jostakin keksinyt aistikkaan turkinkauluksen, joka
vaatettaa sinua paremmin kuin --
-- Häijy tyttö! -- Ruuben heristi sormeansa nauravalle Haijelelle.
-- Kuulehan, kyllä minäkin osaan loukkaantua, jos tahdon. Mutta sinä
veitikka tiedät, että minä en tahdo -- niinkö? Taidatpa olla oikeassa.
-- Ei, vaan totta puhuen, kerro nyt, Ruuben.
-- Huono arvaaja! Etkö käsitä, että tulen tutkinnosta, nyt juuri
suoraan. Loistavasti sen suoritin; sain paremmat arvosanat kuin
rohkenin toivoakaan. Mitä sanot siihen, Haijele?
Tytön silmiin tuli kostea kiilto, ja hän tarttui hellästi molemmin
käsin Ruubenin käteen, liikutettuna lausuen:
-- Ylistetty olkoon Israelin Jumala! Sinä tuotat kunniaa kansallemme ja
hänen nimellensä...
Vaan samassa varjo kulki yli Haijelen kasvojen ja hänen kätensä
vaipuivat alas. Ruuben katsoi häntä tutkivasti, hämmästyneenä. Hän oli
tottunut tarkastamaan tuota lakkaamatonta ilmevaihtelua kuin avointa
kirjaa, joka yhäti tarjoo uusia yllätyksiä ja selvästä kielestään
huolimatta kuitenkin pohjaltaan jää arvoitukseksi.
-- Mikä sinulle nyt tuli? -- hän kysyi.
-- Minä en pääse irti siitä... en voi... Täytyikö tämän juuri
sabbattina tapahtua? Se on huono enne tiesi onnelle...
Suonet Ruubenin otsalla kohosivat. Näytti kuin hän todellakin olisi
äsken sanonut oikein: hänkin osasi pahastua.
-- Ja tuon sinä minulle sanot, sinä viisas Haijele, valistunut tyttö!
Minäkö tutkintoajan määrään?
-- Anna anteeksi, -- kuiskasi Haijele värähtävin huulin. -- Niin, minä
ymmärrän sen... Vaan ethän olisi tahtonut, sinä itse... sano, ethän?
Ruuben käänsi päänsä pois. Hetken vaiettuaan hän vastasi: -- Miksi
kysyt ja raskautat mieltäni? Kyllähän sinä kantani tiedät.
-- Niin, tiedänhän.
Voi häntä houkkiota, joka oli kuvitellut Ruubenin mielipiteitten
horjuvan! Ja hän itse oli niin avuton, niin epävarma ja pohjaa vailla.
Kuinka hän nyt jaksaisi yksin pimeässä hapuillen kurottautua tuota
uneksittua uutta kohti?...
Ääneti kulkien he olivat saapuneet Humboldt-kadulle, Efraim Pollin
talon luo. Siinä Haijele kääntyi Ruubenin puoleen, kysyen: -- Tottahan
tulet sisälle? -- Mutta ääni oli väsynyt, melkein välinpitämätön.
Ruuben katsoi häntä terävästi silmiin.
-- Se riippuu siitä, aiotko tehdä tämän juhlapäiväni iloiseksi vai
katkeraksi.
Kyyneleet rupesivat äkkiä pirahtelemaan pitkien silmäripsien alta, ja
tyttö lähti juoksemaan ylös portaita.
-- Sinä ihmeellinen Haijele, täytyyhän minun tulla, -- huudahti Ruuben,
rientäen hänen jäljissään.
Kodissa, johon he astuivat, oli jotakin tyyntä ja patriarkaalista,
joka heti vaikutti hilliten ja rauhoittaen. Yleinen sävy oli tumma,
huonekalut kalliit ja raskaat. Raamatullisia tauluja, joiden kullatut
kehykset näyttivät ijästä mustuneilta, riippui runsaasti seinillä.
Yksinkertaisen arvokkaisuuden leima lepäsi yli kaiken.
Tätä vaikutusta ei suinkaan vähentänyt ijäkäs pariskunta, joka
seurusteluhuoneessa otti nuoret tulijat vastaan. Efraim Poll oli oikea
Aabrahamin tyyppi tuuheine harmaine hiuksineen ja täyspartoineen,
ja hänen Saaransa olisi varsin hyvin soveltunut Vanhan Testamentin
aikaisen kaimansa malliksi jollekulle raamatun kuvittajalle.
Emäntä soitti palvelijatarta, joka toi sisälle teetarjottimen. Haijele
leikkasi veteenleivottua leipää ja nouti kaapista suuren hopeisen
sokeriastian. Täytyi kieltäytyä kahvista, koska se vaati kermaa, eikä
vielä ollut kuutta tuntia kulunut siitä kuin aamulla syötiin lihaa
leivän mukana. Saara Poll kyllä piti huolen, ettei ruokasääntöjä hänen
kodissaan rikottu. --
-- Luuvaloni ei tänään ole antanut minulle rauhaa, -- puheli ukko,
ottaessaan teetä. -- En jaksanut mennä edes synagoogaan.
-- Vanhoiksi tullaan, -- säesti hänen vaimonsa. -- Niin se on, me
jätämme vähitellen sijan teille nuorille.
-- Jumala suokoon, että Israelin nuoriso olisi kuin istutettu puu
vesiojan tykönä, jonka lehdet eivät varise ja joka hedelmän kantaa
ajallansa, -- lausui vanhus juhlallisesti. -- Kerro nyt, Haijele, mitä
rabbiini puhui.
-- Hänkin puhui lehdistä ja hedelmistä, -- vastasi tyttö, kohottaen
katseensa, joka itsepäisesti oli pysynyt teetarjottimessa. -- Aaronin
viheröitsevä sauva oli hänen tekstinänsä.
-- Se on ihana kertomus, lapseni, ja se toteutuu kerran meidän
kansallemme. Silloin autio maa on iloinen oleva ja niinkuin kukkanen
kukoistava. Jospa jo apu tulisi Siionista! Messias viipyy, viipyy...
Ruuben istui äänettömänä, liikutellen itseään tuolilla sinne ja tänne.
Tietysti hänen olisi pitänyt ilmoittaa valmistumisensa lääkäriksi,
mutta ei tullut tilaisuutta. Lisäksi tässä talossa, jos missä, tuntui
vastenmieliseltä kertoa sabbattitutkinnosta. Miksi hän olisi loukannut
noita vanhuksia, joita hän niin syvästi kunnioitti? Varmaan oli paras
tulla varta vasten jonakin päivänä seuraavalla viikolla.
Mutta Haijelen sydämeen sedän sanat omituisesti pistivät.
Teenjuonnin jälkeen vanhukset vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Silloin
Ruuben pyysi, että hekin siirtyisivät Haijelen kamariin, saadaksensa
olla häiritsemättä kahdenkesken.
Tämä huone poikkesi kokonaan toisista. Värit olivat kirkkaat ja
lämpimät, kalustus uudenaikainen, verhot keveissä poimuissa ikkunan
ja ovien ympärillä. Uusia olivat siellä taideteoksetkin, ja korkeassa
kaapissa kauniskantiset kirjat seisoivat pitkissä riveissä. Nuori
asukas oli luonut henkensä leiman lähimpään ympäristöönsä. Olihan hän
tässä oleillut jo kymmenen vuotta, siitä asti kuin lapseton setä isän
kuoleman jälkeen otti orvon omaksi tyttäreksensä.
-- Haijele, -- sanoi Ruuben hetken vaitiolon jälkeen.
Yksi sana vaan, mutta siinä väreili niin paljon, että tyttö
ehdottomasti loi häneen kysyvän, odottavan katseen.
-- Tule tänne, istu viereeni! -- hän pyysi hellällä äänellä.
Haijele tuli.
-- Nyt tahtoisin ilmaista sinulle sen toisen asian.
Ruuben otti povitaskustansa pienen rasian, avasi kannen ja nosti
pumpulin sisältä kiiltävän kultasormuksen. Tarttuen Haijelen käteen hän
kysyi: -- Saanko?
Ruusunpuna peitti tytön posket. Hän antoi sormuksen luistaa sormeensa,
kietoi käsivartensa Ruubenin kaulan ympärille ja painoi päänsä hänen
olallensa. Onnellisena Ruuben suuteli hänen kiharoitansa.
-- Sinä olet siis minun, nyt ja aina, ihmistenkin edessä, niinkuin jo
kauvan sydämessäni.
-- Niin, Ruuben, me kuulumme toisillemme -- ja Israelin tulevaisuudelle.
-- Me perustamme hyvän kodin. Minun työhuoneestani virtaa apua ja
tuskien lievitystä ulos kärsivään ihmiskuntaan, ja sinä olet minun ja
sairaitteni hyvä enkeli. Siten me täytämme tehtävämme ihmisinä. Ja se
on jotakin vielä ylevämpää kuin määrätyn kansan jäsenenä toimiminen --
vai kuinka, Haijeleni?
-- Voimme olla jaloja ihmisiä ja palavasydämisiä kansalaisia samalla
kertaa...
-- Niinpä yhdistä sinä ne ominaisuudet! Tiedäthän, kuinka kallis olet
minulle. Ei se koskaan ole rakkauttamme häiritsevä, että totuutta
etsiessä joudumme eri johtopäätöksiin. Milloin kaksi itsenäistä ihmistä
ajattelisi ihan samalla tavalla? Vaan jätetään nyt tämä. Toiste,
rakkaani, ei tänään!
-- Voi Ruuben, jos tietäisit, kuinka nämä kysymykset juuri tänään ovat
mielessäni liikkuneet! Minusta tuntuu, että meidän nyt jos koskaan on
selvitettävä toisillemme, mihin pyrimme. -- Haijele pysähtyi, viivähti,
tarttui sitte kiihkeästi sulhasensa käteen. -- Katso, minä annan käteni
sinulle ja sinä minulle. Me lähdemme pitkälle taipaleelle. Meidän
täytyy tietää, minne se vie!
-- Se vie onneen, -- vastasi Ruuben, painaen ensi suudelman tytön
punaisille huulille. Haijele ei ehtinyt sitä vastata eikä myöskään
vastustaa. Mutta hän peräytyi askeleen, posket kuumina, mieli
myrskyisenä.
-- Ei, Ruuben, ei sillä lailla! Minä en ole tavallinen tyttö, sen olet
monasti sanonut ja siis kaiketi kokenutkin. Suutele minua vaan! Mutta
ei se riitä meidän, saatikka Israelin onnen perustaksi!
Hänen silmänsä leimusivat, ja Ruuben tunsi, että täytyi väistyä sen
tulen voimaa.
-- Mitä siis vaadit minulta? -- hän kysyi.
-- Rakkautta Israeliin!
Syntyi äänettömyys, syvä kuin kuolema. Vihdoin Ruuben lausui värähtävin
äänin:
-- Rehellisyys on miehen korkein hyve. Tuomitse minua sen mukaan...
-- Ja rehellisyys on naisenkin korkein hyve, -- virkkoi Haijele, käyden
kalpeaksi kuin valkea vaate. Hän tarttui sohvan laitaan; hetkeksi
maailma näytti mustenevan hänen ympärillänsä. Hetkeksi vain. Sitte hän
äkkinäisellä liikkeellä tempasi sormuksen sormestansa ja ojensi sen
Ruubenille.
-- Ota se takaisin...
-- Haijele, Haijele, mitä sinä aiot?
-- Aion käydä totuuden ja velvollisuuden tietä! Aion etsiä ja löytää
Aaronin sauvan...
Hän koetti riistäytyä irti Ruubenista, joka piteli hänen kättänsä,
mutta tämä pysähdytti hänet tuskallisella ponnistuksella.
-- Mutta ajattele, punnitse toki, ennenkuin murskaat tulevaisuutemme
onnen! Voitko vaatia minulta, kahdennenkymmenennen vuosisadan
sivistyneeltä nuorukaiselta, että uskoisin noita Messias-unelmia, joita
setäsi tänään selitti meille?
Haijele hymyili surullisesti.
-- Onnellinen setä, joka odottaa ja toivoo -- niin ajattelin hänen
puhuessansa. Kuinka voisin pyytää sinulta sellaista, jota en usko
itsekään? Israelin kansa kokonaisuudessaan on oma Messiaansa -- siinä
oli minun uskoni. Eikä minulla ole enää sitäkään.
-- Mitä siis tarkoitat?
-- Sitä mitä jo sanoin. Joku filosoofi on lausunut: "Nyt pysyvät usko,
toivo, rakkaus, nämä kolme, vaan rakkaus on suurin niistä." Kun en
tiedä, mihin uskoa, mitä toivoa, on minulla kuitenkin selvänä, mitä
minun ijäti tulee rakastaa. Ja silloin saan uskoni ja toivonikin vielä
takaisin. Mutta sinä et rakasta kansaasi enää, ja silloin on kaikki
hukassa. Meidän henkemme eivät voi yhtyä.
Hän oli nyt tyyni ainakin näennäisesti. Vaan Ruuben huudahti
voimakkaassa mielenkuohussa:
-- Mikä arvo on kansallisrakkaudella, jos se tappaa läheisemmän lemmen?
Oli jotakin pohjatonta, kertomatonta siinä katseessa, jonka Haijele loi
Ruubeniin. Hiljaa hän lausui:
-- Ja sinä saatat siis luulla, että koskaan lakkaisin sinua
rakastamasta?
Samassa hän liukui ovesta ulos keveästi kuin hengähdys. Minne hän
katosikaan?
-- Haijele, Haijele, sinä teet minut hulluksi! -- huudahti Ruuben,
yrittäen syöksyä hänen jälkeensä. Mutta hän pysähtyi kynnykselle, sillä
Saara emäntä pisti päänsä vastakkaisesta ovesta.
-- Mikä teillä nyt on, lapset?
Ruuben malttoi mielensä silmänräpäyksessä. Hän teki kohteliaan
kumarruksen ja virkkoi: -- Pyydän anteeksi. Me nuoret emme aina huomaa
hillitä vilkkauttamme. Olemmeko paljon häirinneet?
-- Ette suinkaan -- mutta minä luulin kuulleeni... Saara täti vaikeni
ja katsoi kysyvästi ympärillensä. Mutta Ruuben ei antanut hänen kauvan
aprikoida.
-- Olen lähdössä juuri. Pyydän tätiä sanomaan kunnioittavan
tervehdykseni sedälle.
-- Etkö jää päivälliselle luoksemme?
-- Kiitän sulimmasti. Mutta enoni odottaa minua. Anteeksi, kyllä minun
on aika mennä.
Hän kumarsi jälleen, poistui eteiseen ja lähti.
-- Mikä häntä vaivasi? -- kysyi täti Haijelelta, joka tuli esille vasta
pitkän hetken jälkeen, silmät suurina ja posket yhä kalpeina.
Silloin sulku purkautui, ja tyttö heittäysi nyyhkyttäen tätinsä syliin.
-- Meidän tiemme ovat eronneet, minä olen niin tahtonut...
Täti silitti lempeästi Haijelen hienoja hiuksia. Hän ei mitään puhunut,
antoi vaan tytön itkeä povellansa pienen lapsen lailla.
-- Minä luulin, että häntä rakastit, -- virkkoi hän viimein.
-- Mutta hän ei rakastanut minun kansaani, -- kuiskasi Haijele.
Tädin silmät kyyneltyivät. Sitte hän huokasi, suuteli tyttöä,
irroittihe hellästi hänen syleilystään ja vetäytyi miehensä huoneeseen.
Haijelekin palasi omaan kamariinsa, ja kauvan, kauvan hän siellä itki,
kasvot käsiin kätkettyinä. --
Sinä iltana ajoi pitkä vaunujono Connewitzia [Leipzigin esikaupunki,
jonka ympärillä on laaja metsä ulkoravintoloineen] kohti. Kaikissa
ajoneuvoissa oli nuoria, iloisia herroja, jotka lähtivät ulos juhlimaan
toveriensa, muutamien aamupäivällä valmistuneitten lääkärien kanssa.
Siinä oli rajua hilpeyttä runsain määrin, niin että elähtyneet,
välinpitämättömät suurkaupunkilaisetkin päätänsä käänsivät, ja lapset
töllistelivät porttien pielissä, ihmetellen, mitä nyt oli tekeillä.
Eteläkadun päässä vielä yhdet vaunut liittyivät seurueeseen. Niissä
istui yksinäinen tumma nuorukainen.
-- Katsoppas, Niemann, -- virkkoi eräs herroista sivutoverilleen, --
tuossahan on Ruuben Rain, jos silmäni totta puhuvat.
-- Mikä mieheen on tullut? Eihän hän tahtonut kuulla mainittavankaan
koko kekkereitä.
-- Juutalaisen saituutta... Mutta kävi katumoiksi, kuinkas muuten.
Täytyyhän tällaisena päivänä vähän lystiä pitää.
-- Lyönpä vetoa, että hänen päänsä nuokkuu jo kolmannen seidelin
jälkeen! Ei hän saita ole, mutta oikea maitosuu. Hyvä että tuli, niin
vähän miehistyy.
Vaunut pysähtyivät puiden varjostamalle ravintolapihalle. Sorjana ja
notkeana Ruuben hyppäsi alas ja maksoi ajurinsa.
-- Näetkös noita jalkoja! -- sanoi yksi joukosta puoliääneen toiselle.
-- Niin ne ovat kuin leipälapiot. Kyllä huomaa, että esi-isät ovat
neljäkymmentä vuotta korpea marssineet!
He vilkaisivat Ruubeniin, nauraa hekotellen. Puheen esine käänsi päänsä
heitä kohden, ja paikalla he vaikenivat.
-- Saan toivottaa onnea, tohtori Rain, -- lausui toinen kohteliaalla,
hiukan ivallisella äänellä. -- Sehän oli loistava kaappaus.
Mutta toinen käänsi selkänsä ja heitti vielä mennessäänkin
vastenmielisyyttä sinkovan syrjäsilmäyksen juutalalaisnuorukaiseen.
Raivo kuohui Ruubenin povessa. Ne kadehtivat häntä, nuo herrasmiehet,
joita hän tovereiksensa nimitti. Taas juutalainen kilpailija lisää!
Olihan siinä muka oikeutetun harmin syytä. Ah, jospa hän olisi voinut
pestä pois kasvojensa piirteet ja sukuperänsä! Taikka... taikka...
olivatko puhuneet totta ne mustat silmät, joiden tuomio hänet tänne
karkoitti? Oliko hän hyvän hylännyt ja valinnut väärin?
Kuinka onneton hän oli, kuinka pohjattoman onneton! Niin juuri,
pohjattoman. Haijele oli kuohujen keskellä ollut hänen ainoa
ankkuriköytensä, ainoa kestävä ja luotettava -- ja nyt...
Miksi sen täytyi tapahtua?
Koska hän ei rakastanut kansaansa.
Oliko se niin varma? Ah, ken lie kaikki syvyydet tutkinut! Mitä hän
siis rakasti? Näitäkö ihmisiä, joiden sydän oli haljeta ylenkatseesta
häntä kohtaan, koska hän oli juutalainen, ja kateudesta, koska hän oli
heitä etevämpi? Kaukana, kaukana siitä.
Niin, mitä siis? Eikö hän mitään rakastanut?
Sitä yhtä, omaa armastansa, jonka katse yhä tuntui polttavan sydämen
pohjaan asti. Ja jotain muuta vieläkin enemmän: totuutta...
Mikä on totuus?
Niin, ken sen tietäisi.
Kansansa aatepiiristä hän ei ollut tyydytystä löytänyt. Pelkkä se
tosiasia, että hän tähän kansaan kuului, näytti sulkevan häneltä
totuuden etsimisenkin. Ahtautta kaikkialla, epäilystä sydämessä, hengen
siipiin kiinnitetty kivipaino, joka vapaata lentoa ehkäisi... Ja sitte
lisäksi tuo ulkonaisen alennuksen kurjuus, joka oli niin vastenmielistä
ylöspäin pyrkivälle. Mutta se olikin vain välitön seuraus sisäisestä.
Hän oli heittäytynyt tieteen helmaan ja aluksi tyytynyt. Vaan se
oli ainoastaan ajan kysymys. Pian oli tiedekin hänelle pelkkiä
totuuden pirstaleita, ja henki janosi eheyttä, elämää. Haijele, hänen
rakkaimpansa, viittasi aina uskontoon. Ja mitä kummallisia kysymyksiä
olikaan hänen omassa mielessään viime aikoina herännyt...
Kaikki oli niin epätoivoisen sekavaa. -- Oi Haijele, Haijele, miksi
hylkäsit? -- huokasi hänen sydämensä. -- Sinä olisit ollut yhdyssiteenä
minun ja kansani -- ja Jumalani välillä. Nyt on kaikki lopussa.
Rehellisyys, totuus vaati minulta raskaimman uhrin.
Totuus -- niin, mikä on totuus?
Ei, tätä oli mahdoton kestää enää. Hänen täytyi tappaa ajatukset. Hänen
täytyi tukahuttaa rintansa kirvelevä, vihlova tuska ja päästä pakoon
mustilta silmiltä, jotka seurasivat ja ajoivat takaa...
Hän hämmästytti tovereitaan sinä iltana. Lasi heilui hänen kädessään
kuten toistenkin, hän puhui, nauroi ja yltyi viimein sihisevällä
juutalaiskielellä laulamaan:
"Mir wellen damals gar nischt haben zu sorgen,
mir wellen nischt dürfen leihen un borgen,
was Chasidim wellen darfen, wellen sie bekummen,
wenn Maschiach werd kummen!
Mit Wein un Branntwein werd gehn der Regen,
un nur vun die Chasidims wegen -- --"
["Silloin ei ole huolia meillä eikä enää tarvitse lainailla; hurskaat
juutalaiset saavat mitä tahtovat, kun Messias tulee. Sataa viiniä ja
paloviinaa, ja ainoastaan hurskaitten tähden -- --".]
Naurunremakka ja kättentaputukset säestivät laulua, Niemann keikkui
käsi kaulalla Ruubenin kanssa, ja oli hauskaa, hauskaa... Laulaja
riehui kuin poissa suunniltaan; -- mutta kesken riemun hän yhtäkkiä
syöksyi ulos yöhön, viskautui vaunuihin ja hoputti ajuria rientämään
pois, pian, pian... Tähdet tanssivat ympärillä, mustat silmät
muuttuivat tulikipunoiksi... Laupias Jumala...
Efraim Pollin kodissa pidettiin tällä välin vakavaa neuvottelua.
Haijele oli kasvattivanhemmillensa luottamuksella kertonut kaikki, ja
setä oli uljaasta tytöstänsä iloinnut. Ei hän koskaan ollut täysin
voinut hyväksyä sellaista "epikoresta" [= vapaa-ajattelija] kuin
Ruuben. Mutta tämä hänen oma Haijelensa, kas hän oli kuin olikin oikea
Israelin tytär!
-- Kyllä sinun jo olisi aika mennä naimisiin, -- oli täti sanonut. --
En minä ymmärrä teidän korkeita tuumianne; onhan Ruuben kelpo poika.
Itse Haijele kuitenkin tietää, mitä tekee. Lapsi raukka, Jumala sinua
siunatkoon ja korvatkoon uhrauksesi tuhatkertaisesti!
Sitte tuli toinen kysymys. Se oli vastustamattomalla voimalla Haijelen
mielessä herännyt, kun hän yksin itki sortuneita tuulentupiansa.
Kasvattivanhemmat olivat aina katsoneet luonnolliseksi, että hän
joskus kävisi syntymämaassaan tervehtimässä äitiänsä ja sisartansa --
ja milloin olisi parempi tehdä tuumasta tosi kuin juuri nyt? Haijele
tunsi tarvitsevansa nopeata paikanmuutosta, uutta ympäristöä, uusia
vaikutelmia. Ja niin ollen ei hän omasta puolestaan kauvan miettinyt.
Setä tuumi, että sopisihan kirjoittaa ja kysyä, mitä kotona Helsingissä
tästä arveltiin. Ei suinkaan Rebekka-kälyllä juuri mukavuuksia ollut
tarjottavana -- mutta tietysti hän ikävöi vuosikausia poissa ollutta
lastansa, ja varmaankin Haijele saattoi asettua olojen mukaan. Voisihan
ottaa runsaammin rahaa myötä, niin oli helpompi sovitella.
-- Ikävä meidän vanhusten tulee sinua. Mutta kyllä minä kuitenkin olen
hyvin myöntyväinen matkaasi, -- hän lisäsi hymyillen. -- Pitäähän oman
äitisikin kerran saada nähdä komea tyttärensä.
-- Minulle ei ole kohdun hedelmää suotu, -- virkkoi Saara täti
alakuloisesti, -- ja sinä olet sentähden tullut kuin omakseni.
-- Haijele on meille lahja ja laina, -- sanoi setä, taputtaen vaimonsa
polvea. -- Sallikaamme hänen siis mennä Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin
Jumalan nimessä. Kyllä enkeli, joka Tobiasta saattoi, tuo hänet meille
takaisin. --
Myöhään yön suussa, samaan aikaan, jolloin Ruuben esitti pilalaulua
Israelin Messiaasta, istui Haijele kamarissaan uneksivana, pää käden
varassa, hyräillen surunvoittoista säveltä. Se kierteli yhden ainoan
sanan ympärillä:
"Aheem, aheem..." [Aheem = kotiin.]
Sielläkö siis hänen kotinsa oikeastaan olikin, tuolla kaukaisessa
Suomessa? Vai oliko hän kuin häälyvä lehti, oksasta irrallaan, yhtä
vieras, yhtä tuttu siellä kuin täälläkin?
Hänen mieleensä johtui eräs juutalaissaksalainen laulu, mistä lie
tullutkaan:
"Ich muss noch wandern
vun ein Land zum andern,
ich bin bald da, bald dort.
Jeruschalajim,
Jeruschalajim,
mein teuerer, heiliger Ort!"
["Minun täytyy vielä vaeltaa maasta toiseen; olen milloin siellä,
milloin täällä. Jerusalem, Jerusalem, kallis pyhä paikkani!"]
Kuin salama iski uusi ajatus hänen mieleensä. Hän kohotti päänsä,
itseksensä hämmästyen, miten ei hän ennen ollut sitä huomannut.
Sionistit!
He olivat toimineet hänen ympärillänsä, nuo israelilaiset, joiden
ohjelmana oli kansan kokoaminen takaisin entiseen isänmaahan, kotiin
Jerusalemiin -- mutta hän oli pysynyt liikkeelle vieraana. Setä ja
täti, vanhan polven ihmiset, katselivat epäillen koko uutta puuhaa,
Ruuben oli kylmä sille, ja hän itse oli haaveillen rakentanut
toisenlaisia suunnitelmia. Mutta juuri heidän, heidänhän täytyi olla
oikeassa!
Gojimiin sulautuminen oli onnettomuus, isien säädyissä pysyminen
hajoituksen maissa mahdoton, lähetystoimi muukalaisten keskellä turha.
Ainoa pelastus oli Israelin täysi erkaneminen muista.