Mitä nyt? Kelloko löi? Montako lyöntiä —?
Eeva hypähti vuoteestaan ja sytytti sähkövalon. Seinäkello oli kuusi.
Ihanaa! Hurjan ihanaa! Nyt sai maata vielä kauan. Parasta pitää silmät
oikein selkoselällään, muuten saattoi nukahtaa uudestaan. Ja silloin ei
nauttinut koko makaamisesta.
Caligulaa kyllä ehti katsoa vähän, ennenkuin läksi kouluun. Sen asian
vuoksi oli turhaa nousta kuudelta. Puoli seitsemän oli sopiva aika.
Hiukan täytyi sulkea silmät. Se oli niin suloista — niin suloista —
niin suloista...
Kun Eeva taas aukaisi ne, näki hän Essin seisovan keskellä huonetta
toinen sukka kädessään.
— Miksi sinä kömmit ylös keskellä yötä? mutisi Eeva.
— Kello on pian seitsemän, vastasi Essi.
Pian seitsemän! Eeva hypähti sängystä.
Hyi, miten kylmää! Minne sukat olivat joutuneet? Tuollahan toinen pisti
esiin sängyn alta.
Kuinka se oli joutunut sinne? Ja reikä kantapäässä, tietysti. Hyvä,
että oli korkeat kengät.
— Ole hyvä ja napita minut selästä, pyysi Essi.
Se vielä puuttui! Essin hameessa oli hirveä määrä nappeja. Kolme
minuuttia siinä kului hukkaan.
Eeva oli kiihtynyt ja hermostunut, kun hän vihdoin oli valmis menemään
puurolle. Eikä Caligula vielä ollut saanut ainoatakaan silmäystä.
Niin. Kaikki tietysti jo istuivat pöydässä. Lapset olivat virkkuja ja
hyvällä tuulella — sitä oli oikein ilkeää katsella. Ja äiti oli hieno
ja siisti kuten ainakin — valkea kaulus hänellä oli ja rintaneula ja
kaikki.
— Äiti, miksi sinä nouset, vaikka saisit nukkua? kysyi Eeva. —
Täysikasvuisena minä aion nukkua kello yhteentoista joka päivä.
— Silloin sinä pian olet yhtä paksu kuin Etta Penttilä! huusi Juho.
Mutta Eeva ei kuunnellut.
— Ja sitten sinä aina näytät niin puhtaalta, äiti, sanoi hän.
— Tiedätkö, minulla on tapana peseytyä! sanoi hänen äitinsä.
— Hyi, äiti. Mutta sinä olit varmaankin mainio koulutyttö. Aina valmis
ajoissa ja säntillinen ja sellainen. Etkö ollutkin, äiti?
— Sitä minä en ikinä usko, sanoi Essi, minä luulen, että äiti oli
oikein hauska nuorena.
— Kiitos! sanoi rouva Norma. — Sinä tarkotat, että aika muuttaa?
— Hyi, en! huusi Essi. — Mutta aikaihmishauska on toista kuin
tyttöhauska, ja aikaihmiset saavat mielellään olla säntillisiä, jos
heitä haluttaa, mutta tyttöjen ei pidä olla liian säntillisiä, sano,
Eeva?
Mutta Eeva ei kuullut. Hän oli syönyt puuronsa huimaa vauhtia ja istui
nyt nenä kiinni Caligulassa.
— Minä luulen, että on aika lähteä, Eeva, sanoi hänen äitinsä.
Eeva löi kirjan kiinni, tuijotti vielä hetken verran eteensä ja mutisi:
»Vuodesta 37 vuoteen 41.»
Sitten hän nousi, otti nopeasti kirjansa, huusi »hyvästi» ja juoksi
eteiseen. Essi ja Juho olivat jo portaissa.
— Odota, Essi! huusi Eeva ja kiskaisi päällysnutun ylleen.
Kirjat kainaloon. Ja sitten hurjaa menoa portaita alas.
Alhaalla Essi odotti häntä. Juho oli jo kadonnut.
— Tuossa on Etta, kuiskasi Essi.
Samassa Etta käänsi päätään ja keksi heidät.
— Halloo, tytöt! huusi hän ja pysähtyi.
Että oli lihava pieni tyttö, joka aina nauroi ja oli ystävällisen
näköinen.
— Tytöt, sanoi hän heti, teidän täytyy tulla minun luokseni ensi
lauantaina. Minä kutsun koko luokan.
Essin sydän oli vähällä pysähtyä. Tytöt, oli Etta sanonut. Ei kai hän
voinut tarkottaa, että...
— Essi, sinun pitää tulla mukaan! sanoi Etta.
— Kiitos, mutta enhän minä ole...
— Sinä olet Eevan sisko, ja koko luokka tuntee sinut, keskeytti Etta. —
Onko teistä jäätelö parempaa kuin kermahyytelö?
— Tietysti, sanoi Eeva.
Mutta Essi kulki kuin unessa. Hänen sydämensä tykytti, ja
ihastuksissaan hänen täytyi nipistää Eevaa käsivarteen.
Hän pääsisi mukaan Etta Penttilän suuriin kutsuihin. Hän saisi leikkiä
ja puhella Hertan ja kaikkien muitten kanssa.
Olihan hän usein ollut heidän kanssaan kotona, mutta usein hänet myös
lähetettiin ulos, eikä hän koskaan, _koskaan_ ollut päässyt heidän
kutsuihinsa.
Tämä pistäisi Anna Helmiselle kateeksi. Essi päätti, ettei hän kertoisi
sitä ensimmäisellä välitunnilla. Sitten, toisella, hän sivumennen
sanoisi:
— Olenko minä kertonut, että minut on kutsuttu Etta Penttilän luo ensi
lauantaina? —
Essi lensi kouluportaita ylös.
Eeva ja Etta tulivat hitaammin perässä.
— Tiedätkö, Eeva, sanoi Etta, äiti sanoi, että minä kutsuisin pojatkin.
— _Sanoiko_ hän?
— Niin, katso, vanhat ihmiset ovat niin kummallisia. Minä tietysti
sanoin, ettei ikimaailmassa. Eivätkö sinun luokkasi pojat ole hauskoja?
kysyi äiti. Ovat, sanoin minä, paitsi Aarne Linturi, mutta ei kukaan
_milloinkaan_ ole kutsunut poikia. Sinähän voit olla ensimmäinen, sanoi
äiti. Eikö se ole tavatonta?
Eeva oli hiukan miettiväisen näköinen. Olihan kummallista, oikeastaan,
ettei kukaan kutsunut poikia. Aarnehan oli kamala, tietysti, ja Rolle,
mutta Ossi Anger ja Harri Neva ja muut olivat hirveän hauskoja, kun
oikein ajatteli.
Mutta tietysti olisi ollut kauheaa Etalle olla ensimmäinen. Kaikki
tytöt olisivat huutaneet hyi.
Kun Eeva tuli luokkahuoneeseen, seisoi Harri Neva opettajapöydän luona
osotinpuikko kädessään ja piti puhetta. Tietysti, Harri Neva piti aina
puheita.
— Mitä hän nyt taas? kysyi Eeva ja istuutui pulpettinsa ääreen.
Hertalla oli pää pulpetin sisässä. Hän etsi vihkoa.
— Hän hommailee syntymäpäivälahjaa Bamssille, vastasi hän ja sukelsi
esiin kuumana ja hengästyneenä. — Bamssi täyttää jonkun tasaluvun —
minä luulen sata — ja häntä pitää juhlia.
— Harri Nevahan on piinannut Bamssin melkein kuoliaaksi, sanoi Eeva. —
Olet sinäkin muuten ollut hyvänä apuna.
Hertta nauroi. Samassa kello soi. Harri Neva päätti puheensa pyytämällä
kaikkia panemaan roponsa laatikkoon, jonka hän asetti ikkunalaudalle.
— Anna sinä hänelle valokuvasi, Harri Neva! huusi Hertta.
— Sen hän jo varmasti on hankkinut, vastasi Harri.
— Tule pian, Hertta, sanoi Eeva.
Asetuttiin parittain riviin. Eeva ja Hertta seisoivat Etta Penttilän
ja Saara Turusen takana. Saara Turunen oli vakavan ja päättäväisen
näköinen tyttö. Koko matkalla rukoussaliin ja sieltä pois kuiskaili ja
puheli Hertta lakkaamatta.
— Hertta, Bamssi ja Moppe katsovat meitä molemmatkin! sanoi Eeva
vihdoin epätoivoissaan.
— Moppe! Ai ai! sanoi Hertta. — Bamssi katsokoon mielellään, mutta
Mopen mieltä en henno pahottaa. Oletko sinä nähnyt hänen silmiään, kun
hän laskee päässä? Silloin hän on vähintään kuin enkeli.
— Minä en pidä Mopesta, sanoi Saara Turunen äkkiä.
— Sanohan se vielä kerran, niin olet kuoleman oma! sanoi Hertta.
— Hän on puolueellinen, sanoi Saara. — Hän on ankara kaikille muille,
mutta hän ei milloinkaan sano pahaa sanaa Hertalle.
— Siksi ettei Hertta milloinkaan ansaitse pahaa sanaa hänen
tunneillaan! sanoi Eeva harmistuneena.
Saara kohautti olkapäitään, ja sitten jokainen meni paikalleen.
Hertta vain nauroi, mutta Eevaa suututti. Hän tiesi jo vanhastaan, että
Saara Turunen kadehti Herttaa. Kaikki pitivät Hertasta, mutta Saarasta
ei pitänyt kukaan. Etta Penttilä, joka istui Saaran vieressä, sanoi,
että yhtä mielellään voisi istua rehtorin vieressä.
Tunnin kuluessa Eeva unohti harminsa. Marja sai kertoa Caligulasta
ja osasi koko läksyn ulkoa niinkuin ainakin. Eeva suoriutui myös
jokseenkin hyvin. Mutta Ossi Anger himmensi heidät tietysti kaikki
loistollaan.
Eevan täytyi joskus katsella häntä, kun hän vastasi. Hän oli niin
vakava ja puhui niin selvästi ja varmasti kuin täysikasvuinen. Harri
Neva oli hirveä hätikkö. Hän puhui ja puhui, kunnes oli sotkenut
yksinkertaisimmankin asian ja opettaja suuttui ja käski hänet istumaan.
Kerran hän oli vastannut väärin moneen kysymykseen, ja silloin Moppe
viimein raivostui ja sanoi: »Osaako Harri Neva sanoa, mikä minun nimeni
on?» »Moppe», sanoi Harri Neva kauhistuneena. Mutta siitä hän ei saanut
mitään, niin jalo Moppe oli.
Moppe oli tavattoman hauska opettaja. Mutta kuka tahansa saattoi kyllä
huomata, ettei hän pitänyt Saara Turusesta. Ja Saara oli kuitenkin niin
etevä matematiikassa. Mutta Saara käyttäytyikin niin tyhmästi.
Joskus hän saattoi istua koko tunnin happamen näköisenä, ilman että
kukaan tiesi, miksi hän oli sellainen. Silloin hän katsoi seinään,
kun hän vastasi, ja hänen äänensä oli niin kärsivä, että Hertta oli
ristinyt sen »Saaran marttyyriääneksi».
No, nyt kello soi. Hertta huoahti ihastuneena ja kuiskasi:
— Minä olin jo vähällä tulla hulluksi. Minun jalkani ja sieluni ovat
puutuneet.
Tunnit kuluivat tavalliseen tapaan. Mutta sitten, iltapäivällä, sattui
se kauhea tapaus.
Eeva tuli päivällispöytään itkettynein silmin.
— Mikä sinua vaivaa, lapsi kulta? kysyi hänen isänsä, insinööri Norma.
— Ei mikään, isä.
— Niin, niin, minä ymmärrän, sanoi insinööri ja nyökäytti vakavasti
päätään. — Minäkin usein itken vain huvikseni, noin ajan kuluksi.
Eevan täytyi nauraa.
— Pojat ovat niin kamalia, isä.
— Mitkä pojat?
— Meidän luokkamme pojat. Miksi ihmisiä pannaan yhteiskouluihin? Minä
uskon varmasti, että tyttökouluissa on paljon hauskempaa.
Insinööri kohotti kulmakarvojaan.
— Eilen sinä sanoit halveksivasi tyttökouluja, Eeva.
— Minä olin tyhmä. Hyi, että aina pitää olla poikien kanssa. Minä en
kärsi poikia.
— Vai niin, vain niin, sanoi insinööri.
— Etkö sinä kärsi Nisseä? kysyi epäselvä ääni, ja Nissen silmät
loistivat kummastuneina voileivän yli, jonka hän oli työntänyt
puolitiehen suuhunsa.
— Kärsin, sanoi Eeva. — Nisseä ja Juhoa ja isää, mutta en ketään muuta
poikaa.
— Mitä nyt sitten on tapahtunut? kysyi rouva Norma.
— Mitäkö on tapahtunut? Rolle Eerola sai käsiinsä Marjan päiväkirjan!
Koko luokan ilkein poika — koko kaupungin — koko maailman, tarkotan
minä. _Rolle Eerola_! Ymmärrättekö?
— Jaa-a, minä luulen, että ymmärrän, sanoi insinööri. — Nisse ja
Stiina, voitteko ajatella — Rolle Eerola itse!
— Hyi, isä! huusi Eeva.
— Mitä siinä päiväkirjassa sitten on? kysyi insinööri.
— Minä en tiedä oikein, sanoi Eeva. — Marja sanoi, että siinä on
kaikki hänen salaisuutensa ja sitäpaitsi Hertan ja minunkin. Minulla
ei ole mitään salaisuuksia, mutta on kuitenkin hirveää, että hän on
kirjottanut ne siihen. Ja kun vain ajattelee, että Rolle nyt paraikaa
lukee niitä! Huomenna koko kaupunki tietää ne!
— Aivan varmaan, sanoi hänen isänsä.
— Ja sitten siinä vielä on — — niin, siinä on _kaikki_.
Eeva alkoi räpyttää silmiään ja joi nopeasti kulauksen maitoa.
— Mistä Rolle löysi sen? kysyi hänen äitinsä.
— Marjan pulpetista. Ei mikään gentlemanni mene nuuskimaan toisten
ihmisten pulpetteihin. Eikö totta, isä?
— Ei tietystikään. Siitä gentlemannin tuntee, ettei hän mene nuuskimaan
toisten ihmisten pulpetteihin.
— Eikö Marja voi saada sitä takaisin? kysyi Juho.
— Silloinhan Rolle joka tapauksessa on lukenut sen, sanoi Eeva ja
kohautti olkapäitään. — Äiti, saanko vähän lientä lisää.
Nisse alkoi kertoa kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut päivän
kuluessa. Leikkikoulussa hän oli saanut muistutuksen, siksi että hän
puheli.
— Eikä Nisse yhtään hävennyt! sanoi Stiina ihaillen.
Nisse punastui ja oli ylpeän näköinen.
— Ei, minä en hävennyt! sanoi hän.
— Pitää hävetä, kun saa muistutuksen, sanoi Eeva.
Nisse katsoi häneen, ja alahuuli alkoi vapista. Eeva hypähti paikaltaan
ja juoksi hänen luokseen.
— Kultamuru! Rakas! Älä itke! huusi hän ja painoi poskensa Nissen
lihavaa poskea vastaan, mutta peräytyi samassa. — Sinulla on voita
poskella, sinä pieni rosmo.
— Puh, sanoi Nisse, ota pois hiuksesi.
Hän aivasti ja viuhtoi pois pari kutkuttavaa hiuskarvaa.
— Eeva, ei sovi juosta pöydästä noin, sanoi rouva Norma.
Eeva meni takaisin paikalleen, mutta samassa päivällinen oli lopussa,
ja kaikki nousivat.
— Äiti, saanko minä mennä Marjan luo tänään? kysyi Eeva.
— Ehditkö sinä silloin lukea läksysi? kysyi hänen äitinsä.
— Minä luen ne ensin, sanoi Eeva.
— Mene sitten, mutta tule ajoissa kotiin.
Eeva istui huoneessaan sormet korvissa ja luki innokkaasti.
Voi, oli niin vaikeaa lukea, kun koko ajan täytyi ajatella sitä
päiväkirjaa!
Hän läimäytti kirjan kiinni.
Geometrian hän saattoi jättää pitkäksi välitunniksi. Niin mutta hänhän
lupasi lukea kaikki läksyt tänään.
Neljännestunnin ajan hän nyt koetti unohtaa, että maailmassa oli
olemassa muuta kuin kolmioita. Sitten häneltä pääsi helpotuksen
huoahdus, hän heitti kirjan hyllylle ja nousi paikaltaan.
Samassa Nisse ja Stiina pyörähtivät sisään ovesta. Stiina itki taas.
— Nisse otti sen, Nisse otti sen! nyyhkytti hän ja kätki kasvonsa Eevan
hameeseen.
— Minkä hän otti? kysyi Eeva.
— Stiinan pä-häiväkirjan! ulvoi Stiina.
— Päiväkirja! sanoi Nisse halveksivasti. — Eevan vanha vihko.
Stiina pui nyrkkiä hänelle, mutta itki yhä kasvot Eevan hameessa.
— Hän kuuli, mitä sinä sanoit siitä päiväkirjasta, sanoi Nisse, ja
tahtoi samanlaisen — hahaa!
— Ole vaiti, Nisse! sanoi Eeva. — Sinä saat sen takaisin, Stiina.
— Mutta silloin hän on jo lukenut sen, nyyhkytti Stiina.
— Mitä siinä sitten oli? kysyi Eeva.
— Kaikki! sanoi Stiina. — Kaikki — — — sinusta ja Hertasta ja kaikki...
— Nisse, anna vihko tänne! sanoi Eeva.
Nisse oli synkän näköinen.
— No?
Nisse ojensi sen hitaasti hänelle.
— Tässä on päiväkirja, Stiina. Ja pois nyt, minä lähden ulos.
Hän juoksi huoneesta molemmat lapset kintereillään. Eteisessä he
riippuivat kiinni hänessä.
— Älä mene, Eeva! Älä mene! Älä mene!
— Hyvästi, huusi Eeva ja sulki oven.
Nyt pian portaita alas. Oli jo myöhäistä.
Eläköön, tuossa tuli raitiovaunu. Se oli täynnä, mutta pääsi kai sinne
kuitenkin tunkeutumaan.
— Halloo, Eeva, täällä on paikka.
— Hertta! Oletko sinäkin myöhästynyt?
— Minulla on äiti, joka sekaantuu läksyihini sanoi Hertta.
— Kuule. Eikö se ole kamalaa?
— Mikä niin? Se päiväkirjajuttu?
— Sss! älä huuda.
— Miksei? kysyi Hertta pudistellen mustia kiharoitaan. — Koko maailma
kuulkoon mielellään sen skandaalin.
— Niin, eikö se ole hirveää? Marja itki.
— Tietysti Marja itki, sanoi Hertta, miksi hän ei olisi itkenyt? Onko
milloinkaan tapahtunut mitään, jota Marja ei olisi itkenyt? Ulos nyt,
Eeva!
He hyppäsivät alas vaunusta ja kääntyivät ensi poikkikadulle. Äkkiä
Hertta alkoi nauraa.
— Tiedätkö sinä, että Marja on kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan?
Niin ainakin Rolle sanoi.
Eeva pysähtyi.
— Sanoiko Rolle niin?
— Sanoi kyllä.
— Se ilkimys. Hyi, hyi, hyi! Jos minä saan lapsia, niin minä panen
jok'ainoan tyttökouluun.
— Mutta jos ne ovat poikia? kysyi Hertta.
— Ne _eivät_ ole poikia! huusi Eeva harmistuneena. — Soita sinä
ovikelloa! Minä soitan liian kovaan, jos teen sen nyt juuri.
Marja aukaisi itse oven. Hän nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.
— Terve tuloa, tytöt! sanoi Hertta kohteliaasti.
— Ole vaiti, Hertta, kuiskasi Eeva, etkö sinä näe, että hän itkee.
Kyynelet vierivät todella pitkin Marjan poskia.
— Käykää sisään, sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.
Eeva pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja he menivät kaikki kolme Marjan
isoon, hienoon huoneeseen. Siellä Hertta pysähtyi ja pyörähytti Marjan
kerran ympäri.
— Voi sinua! huudahti hän. — Kuka nyt itkee Rolle Eerolan tähden!
— Minä en itke hänen tähtensä, sanoi Marja nyyhkyttäen, mutta huomenna
koko koulu tietää tämän asian.
— Istukaa nyt, tytöt, sanoi Hertta, ja puhutaan asiasta. — Marja,
ensiksikin minun täytyy kysyä sinulta: miksi sinä pidät päiväkirjaa?
Marja katsoi häneen avuttomasti sinisine silmineen.
— Hertta kulta, sanoi hän, täytyyhän minun kirjottaa ajatukseni — ja
tunteeni — — ja niin poispäin, ymmärräthän sinä.
— En, lapsi kulta, minä en totisesti ymmärrä. Minä en milloinkaan
ajattele, paitsi laskentotunneilla.
— Mutta kyllä kai sinä kuitenkin ajattelet elämää ja, — — kaikkea muuta?
— En. En koskaan. Ajatteletko sinä, Eeva?
Eeva oli miettiväisen näköinen.
— En tiedä oikein, sanoi hän, ehkä minä ajattelen joskus, vaikken
huomaa sitä.
— Älä ole tyhmä, sanoi Hertta, tietystikään sinä et ajattele. Marja!
— Mitä niin? kysyi Marja nöyrästi.
— Tästälähin sinä et enää milloinkaan ajattele. Ymmärrätkö? Mutta sano
nyt, mitä sinä olit kirjottanut siihen päiväkirjaan?
— Kaikenlaista, sanoi Marja epätoivoissaan, muun muassa, että sinä
vihaat maisteri Panua...
— Mitä? huusi Hertta.
— Että sinä vihaat maisteri Panua...
— Miksi se oli kirjotettava, jos saan kysyä? Marja raukka oli
onnettoman näköinen.
— Minä tulin ajatelleeksi sitä tässä yhtenä päivänä, sanoi hän.
— Ah voi! sanoi Hertta ja nosti katseensa kattoon.
— Ja sitten minä olin kirjottanut Eevasta, ettei hän usko että Joona
oli valaskalan vatsassa, tai uskotko sinä ehkä nyt jo, Eeva?
— Marja _kulta_! huudahti Eeva. — Eikö sinulla ollut muuta
kirjottamista?
— Oli, sanoi Marja, minä kirjotin sinun sisarestasi, Hertta, hänen
kihlauksestaan ja kihlajaispäivällisistä ja että hänen täytyi työntää
toinen kenkänsä jalasta pöydän alle sen liikavarpaan tähden ja...
— Eeva, sanoi Hertta juhlallisesti, se päiväkirja on Rolle Eerolan
käsissä.
— ... ja sitten minä kirjotin itsestäni...
— Niinkö todella? kysyi Hertta ivallisesti.
— ... että minä nyttemmin pidän enemmän mantelikaramelleista kuin
marmelaadista ja että minulla oikeastaan on kylmä ja julma luonne ja...
— Seis! sanoi Hertta. — Anna minun miettiä.
Hän asettui istumaan sohvan nurkkaan, niin että hänen pieni hento
vartalonsa melkein hävisi sohvatyynyjen taa, jotka hän oli pinonnut
ympärilleen. Hän pudisti päätään, niin että pitkät kiharat valuivat
kasvojen yli, ja istui hetken ajan aivan hiljaa. Sitten hän katsahti
tyttöihin naurukuopat poskissa.
— Etkö sinä voisi puhella asiasta Rollen kanssa, Marja? kysyi hän.
Marja hätkähti.
— Oletko sinä hullu? kysyi hän.
— Sinä voisit itkeä ja koettaa pehmittää hänen sydäntään...
— Ei, sanoi Marja lujasti, ennemmin minä kuolen.
— Puhu sinä Rollen kanssa, Hertta! sanoi Eeva.
Mutta Hertta pudisti päätään.
— Minä aavistan, että Rollella on kylmä ja julma luonne — aivan
niinkuin Marjallakin. Rollella ei ole mitään sydäntä. Ei, kyllä meidän
pitää sulattaa tämä juttu niin hyvin kuin voimme, ei siinä auta mikään.
Marja, älä välitä siitä, mitä pojat sanovat tai tekevät huomenna. Kuka
välittää pojista?
— Ei kukaan! sanoi Eeva. — Sitäpaitsi ainakin Aarne varmasti jää
luokalle tänäkin keväänä, ja silloin me pääsemme hänestä ikipäiviksi.
Ajatelkaa, hän on jäänyt luokalle kolme kertaa.
— Hän onkin aivan rutivanha, sanoi Hertta, seitsemäntoista, luulen minä.
— Kolme vuotta vanhempi kuin minä, huudahti Marja. — Ja hän on paljon
lyhyempi minua.
— Kuka ei olisi lyhyempi sinua, Marja kulta, sanoi Hertta, sinä kai
olet päätä pitempi rehtoria?
— Ei, kyllä hän on paljon pitempi, sanoi Marja viattomasti.
Eeva oli hetken verran ollut hajamielisen näköinen.
— Kuule, Marja! sanoi hän.
Marja käänsi pyöreät kasvonsa häneen päin.
— Mitä niin?
Eeva näytti olevan hiukan hämillään.
— Olitko sinä — olitko sinä — — kirjottanut runoja siihen päiväkirjaan?
kysyi hän ja katsoi maahan.
Marja lensi tulipunaiseksi ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Eeva
hypähti paikaltaan ja juoksi syleilemään häntä.
— Älä välitä siitä! sanoi Eeva. — Mitä se tekee? Hertta, mitä se tekee?
Ei se tee _mitään_! Ja sitäpaitsi — — sitäpaitsi — — on vain — — sievää
kirjottaa runoja. Kaikki suuret runoilijat kirjottavat runoja, sano,
Hertta?
— Niin tekevät, sanoi Hertta.
Marja nyyhkytti taas hiljalleen.
— Siinä oli vain kolme runoa, sanoi hän surkean näköisenä. —
Ensimmäisen nimi oli »Tähtiyö», ja toisen »Usvaleikkiä» — se oli oikein
hyvä, tiedättekö — ja kolmas, sen nimi oli »Sydämelleni». Se alkoi
näin: nuku, sydän kurja, surusi on hurja.
Eeva olisi tahtonut ravistella Marjaa. Vähemmästäkin saattoi raivostua!
Ei ollut vaikeaa arvata, mitä Aarne ja Rolle ja Ossi Anger ajattelivat
tästä.
Eeva ja Hertta neuvottelivat kauan asiasta. Marja istui vaiti
masentuneen näköisenä.
— Tule nyt, Eeva, sanoi Hertta vihdoin ja nousi. — Emme me kuitenkaan
keksi mitään.
— Ei, älkää menkö, pyysi Marja.
Hertta syleili häntä ja taputti häntä selkään.
— Älä pelkää, Marja, sanoi hän. — Eeva ja minä olemme sinun puolellasi,
vaikka tapahtuisi mitä. Emmekö olekin, Eeva?
— Tietysti, sanoi Eeva.
Portaissa Hertta purskahti nauruun.
— Tästä tulee hauskaa! sanoi hän. -—- Minä arvaan, että Rollella on
ollut lysti iltapäivä. Voi Marja raukkaa huomenna!
Hän pisti kätensä Eevan kainaloon ja veti hänet portaita alas.
— Trallalaa — a-aa! lauloi hän.
— Kuinka sinä voit olla noin iloinen? kysyi Eeva. — Minä olen hirveällä
tuulella.
— Etpä olekaan, sanoi Hertta. — Sinä olet ainoa ihminen, jonka minä
tunnen, joka ymmärtää, että voi olla hyvällä tuulella, vaikka on
hirveän pahoillaan jostakin. Hiljaa! Tuossa tulee Bamssi.
Neiti Ellman oli pieni ja harmaankalpea ja vaalea. Hän nyökäytti
lyhyesti päätään ja meni nopeasti heidän ohitseen.
— Hän näytti oikein sairaalta, Bamssi rukka, sanoi Eeva.
— Minä uskon varmasti, että hän valvoo kaiket yöt ja ajattelee
huomispäivän tunteja ja pelkää niitä, sanoi Hertta. — Harri Neva on
vähän liian ilkeä.
— Ja sinä!
— Niin, mutta minä kadun aina perästäpäin.
— Se ei auta Bamssi raukkaa.
— Kuule, Eeva, jos perustaisimme yhdistyksen Bamssin puolustukseksi?
Minä rupean puheenjohtajaksi. Ensimmäinen pykälä kuuluisi näin:
Muistakaa, että Bamssikin on ihminen! Ja toinen: Älkää riemuitko
ääneenne, kun Bamssi on sairas ja poissa koulusta! Ja kolmas —
— Kuule, Hertta, keskeytti Eeva. — Jos me puhuisimme Ossi Angerin
kanssa siitä päiväkirjasta.
Hertta mietti hetkisen.
— Niin, sanoi hän vihdoin, ehkä se auttaisi.
— Tule meille, niin soitamme hänelle, sanoi Eeva.
— Miksei. Mutta sinä saat puhua.
— Ei kiitos, huudahti Eeva.
— Tietysti, sinä olet Marjan serkku. Pian nyt, kello on paljon.
Loppumatkan he kulkivat melkein juosten.
Rouva Norma aukaisi itse oven.
— Äiti, meidän pitää soittaa. Se on äärettömän tärkeää. Sinun täytyy
mennä niin kauas kuin suinkin — ulos keittiöön — niin ettet kuule. Ja
äiti hyvä, älä päästä lapsia tänne.
Rouva Norma katosi tottelevaisesti, kaikki ovet suljettiin, ja Hertta
pakotti Eevan ottamaan kuulotorven.
— Halloo. Onko Ossi Anger kotona? — Vai niin, kiitos.
Eeva asetti torven paikoilleen.
— Hän syö illallista isoäitinsä luona tänään! sanoi hän.
He tuijottivat pettyneinä toisiinsa.
— Niin, silloin ei mikään auta, sanoi Hertta.
— Kamalinta siinä ovat runot, sanoi Eeva huoahtaen. — Ei, täytyykö
sinun lähteä nyt jo?
— Täytyy, minä lupasin olla kotona kello puoli kahdeksan.
— Silloin sinun pitää joutua, nauroi Eeva, se on kahdeksan nyt.
— Niin, nyt äiti pian alkaa odottaa minua. Hyvästi, Eeva. Huomenna
saadaan nähdä!
Hän livahti ulos.
Eeva meni hitaasti ruokasalin läpi omaan huoneeseensa. Hän ei voinut
auttaa, että Marja suututti häntä vähän.
Nyt sai hävetä, aivan niinkuin itse olisi kirjottanut runoja.
Eeva huokasi. Samassa hänen silmänsä sattuivat hänen päiväkirjaansa.
Hän aukaisi nopeasti kirjotuspöydän laatikon ja heitti kirjan niin
syvälle kuin saattoi.
* * * * *
Luokassa oli harvinaisen hiljaista, kun Eeva astui sisään.
Pojat istuivat kirjojensa ääressä ja lukivat kiihkeästi. Kaikki oli
tyyntä ja rauhallista.
Hertta iski hänelle silmää.
— Tästä tulee pahempaa kuin luulin, kuiskasi hän.
— Kuinka niin? kysyi Eeva.
— Minä näen sen Rollesta. En kaskaan ennen ole nähnyt hänen
katsovankaan kirjaan ennen rukousta.
Eeva katsoi Rolle Eerolaan päin. Rolle istui aivan syventyneenä
lukemiseen eikä kuullut eikä nähnyt mitään.
Marja koetti piiloutua hänen edessään istuvien tyttöjen taakse, mutta
hän oli niin pitkä, että hänen arat siniset silmänsä alituisesti
vilahtivat esiin.
Mutta mitään ei tapahtunut. Tunti alkoi. Oli rehtorin tunti — suomea.
— No, nyt me olemme pelastetut vähäksi aikaa, kuiskasi Eeva.
Kun läksy oli kuulusteltu ja uusi läksy valmistettu, sai joku
oppilaista tavallisesti lausua runon, jonka hän itse oli valinnut.
Tänään oli Rolle Eerolan vuoro.
Rolle Eerola seisoi mustan taulun edessä punainen tukka pystyssä ja
kädet selän takana.
— No? sanoi rehtori, joka oli mennyt ikkunan luo ja seisoi siinä
katsellen pihalle. Tuossa portaiden luona oli iso lumikasa. Se täytyi
vahtimestarin hankkia pois, ajatteli hän.
Rolle Eerola yskäisi ja alkoi:
Sydämelleni.
Nuku, sydän kurja,
Surusi on hurja!
Joku tirskui. Rehtori kääntyi luokkaan päin, ja kaikki oli taas
hiljaista. Rolle Eerola jatkoi:
Tuuli kuiskaa: Marja raukka!
Sitten taas se poies laukkaa.
Hertta syöksyi säkenöivin silmin paikaltaan, lensi Rollen luo ja
tempasi kirjan hänen käsistään huutaen:
— Että sinä ilkeät!
Luokka istui kauhistuksesta aivan jäykkänä.
Eevan koko ruumis vapisi. Mitä nyt tapahtuu? Rehtori oli ottanut lasit
silmiltään ja katseli Herttaa. Se oli kamalaa.
— Hertta Malmi antaa kirjan minulle, sanoi rehtori tyynesti.
Hertta mietti hetkisen. Sittenhän meni rehtorin luo ja antoi hänelle
kirjan.
— Mutta rehtori ei saa lukea sitä, sanoi hän. — Se on Marja Norman
päiväkirja.
Ei saa! Oliko Hertta hullu! Eevan kädet olivat kylmät säikähdyksestä.
Rehtori katsoi Hertasta Rolle Eerolaan ja Rolle Eerolasta kirjaan.
— Kuinka Rolf Eerola on saanut kirjan käsiinsä? kysyi hän.
— Minä — löysin sen.
— Marja Norma tulee tänne! sanoi rehtori.
Marja nousi. Kyynelet syöksyivät hänen silmistään. Hän kulki hapuillen
pulpettien lomitse. Rehtori antoi kirjan hänelle.
Samassa kello soi.
— Hertta Malmi ja Rolf Eerola jäävät tänne.
Te muut saatte mennä, sanoi rehtori.
Käytävässä Eeva seisoi tyttöparven keskellä.
— Sitä minä en koskaan anna Rolle Eerolalle anteeksi! sanoi hän. — Hyi,
minä halveksin häntä!
— Hertta raukka! sanoi Etta Penttilä.
— Eikö hän ollut suurenmoinen? huusi Eeva.
— Ajatelkaa, että hän uskalsi!
Marja kulki itsekseen ja nyyhkytteli hiljaa. Eeva pisti kätensä hänen
kainaloonsa ja koetti lohdutella häntä, mutta hän vain pudisti päätään.
Välitunnin päätyttyä rehtori tuli ulos luokasta. Eeva hyökkäsi heti
Hertan luo, joka oli kiihtyneen ja itkettyneen näköinen.
— No?
— Ei mitään.
— Etkö sinä saa mitään rangaistusta?
— En. Mutta hän piti pienen kiltin puheen ja sanoi, että minun täytyy
oppia hillitsemään mieltäni. Hän oli suurenmoinen.
— Kuka olisi uskonut, että hän voi olla sellainen!
— Mutta Rolle sai läksytyksen. Ja oikein isän kädestä. Minua melkein
säälitti.
Samassa neiti Ellman tuli sisään, ja tunti alkoi.
Mutta kun heidän sinä päivänä piti mennä kotiin, auttoi Ossi Anger
Marjaa pukemaan päällysnutun ylleen. Kaikki tuijottivat Ossiin, mutta
hän ei sanonut mitään, otti vain tyynesti kirjansa ja meni tiehensä.
Marja oli tulipunainen ja hämillään. Hertta nauroi ja taputti käsiään.
— Eläköön! Pian rehtori tulee auttamaan nutun sinun yllesi. Nyt minua
ei enää hämmästytä mikään.
Kotimatkalla Etta Penttilä saavutti Eevan. Etan lihavat pienet kasvot
näyttivät huolestuneilta.
— Minä olen joutunut niin hirveään pulaan, sanoi hän. — Isä on niin
mahdoton.
— Kuinka niin?
— Hän sanoi, että niinä saisin kutsua yksitoista tyttöä, mutta minä en
luullut, että se oli niin vaarallista, ja sitten — sitten minä kutsuin
kaksitoista...
Eeva punastui.
— Sinä tarkotat, että kutsuit Essin?
— Voitko arvata, tänään hän kysyi, olinko minä kutsunut yksitoista! Ja
minä sanoin en, isä, mutta Essi Norma on niin pieni, että häntä tuskin
voi laskea mukaan.
Etta oli onnettoman näköinen ja katseli sivultapäin Eevaa. Mutta Eeva
ei sanonut mitään.
— Ja sitten hän sanoi, että kun minä olen sanonut yksitoista, niin minä
olen sanonut yksitoista. Eikö se ole kauheaa? Mutta toivottavasti joku
tytöistä sairastuu.
Eeva kulki yhä vaiti. Hän ajatteli, miten surkeilta Essin kasvot
näyttäisivät, kun hän saisi kuulla tämän.
— Suutuitko sinä? kysyi Etta parka.
— En, sanoi Eeva. — Mutta kuule — älä kerro tätä kellekään. Minä kyllä
keksin jotakin.
Erottuaan Etasta hän alkoi miettiä asiaa.
— Ei, hän ei mitenkään voinut sanoa sitä Essille. Essi oli ollut kuin
kuumeessa siitä päivästä asti, jolloin hän kuuli että pääsisi mukaan.
Entä jos hän, Eeva, jäisi kotiin!
Mutta Etan luona oli aina niin hauskaa. Siellä sai ihanaa ruokaa, ja
tällä kertaa Liisa Marttila oli luvannut laulaa.
Eeva huokasi. Hän ei ollut syntynyt jaloksi, ajatteli hän.
Joskus, kirjallisuustunneilla, hän kyllä tahtoi uhrautua, niinkuin
esimerkiksi Pilven veikko. Mutta ei ollut sanottu, että Pilven veikko
olisi jäänyt kotiin kutsuista, jos sellaista olisi vaadittu.
Kun Eeva tuli kotiin, istui rouva Norma Essin pyhähame helmassaan ja
korjasi napinreikää.
— Luuletko sinä, että se kelpaa? kysyi Essi innokkaasti. Hän seisoi
vieressä ja katseli.
— Se on kyllä hyvä, sanoi Eeva laimeasti.
Hän työnsi syrjään Nissen, joka oli takertunut kiinni häneen.
— Anna minun olla rauhassa, sanoi hän.
Nissen lihava leuka alkoi vapista, mutta Eeva meni hänen ohitseen
huoneeseensa.
Siellä hän istuutui pöydän ääreen ja alkoi piirtää kuvioita ja viivoja
imupaperille.
Oli ikävää jäädä kotiin, ja oli ikävää mennä.
Hän tahtoi kyllä aina mielellään tehdä oikein. Sehän oli selvä. Ja
joskus se onnistuikin oikein hyvin. Joskus hän luki läksynsä mainiosti
ja koetti olla tekemättä syntiä.
Melkein joka sunnuntai hän koetti olla tekemättä syntiä.
Mutta joskus, kun hän kauan oli ollut oikein hyvä, alkoi hänessä aivan
kuin kiehua. Hän ei voinut istua hiljaa, ja hän leikki ja peuhasi
Nissen ja Stiinan kanssa, niin ettei viimein mikään voinut pitää heitä
aisoissa. Ja sitten hän juoksi Hertan luo. Hertassa kiehui aina. Ja
Hertta kysyi:
— Onko puuska nyt mennyt ohi?
Hertta puhui aina hänen »jalouspuuskistaan».
Hohhoo. Eeva varjosti kuviota, jonka hän oli piirustanut imupaperille.
— Eeva!
Nisse töytäsi sisään. Hän oli jo unohtanut, että Eeva oli huonolla
tuulella.
— Mitä nyt?
— Tule pian. Stiina ja minä leikimme rautatietä. Minä olen veturina ja
Stiina on ensimmäisenä vaununa. Sinun pitää olla kolmantena vaununa.
— Kuka on toisena vaununa? kysyi Eeva.
Nisse mietti. Laskento ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Viimein hänen
kasvonsa kirkastuivat.
— Toista vaunua minä en tahdokaan, sanoi hän.
Eeva purskahti nauruun ja hypähti seisomaan.
— Tule sitten!
Ja he juoksivat lastenhuoneeseen.