Eeva kastoi kynänsä mustepulloon. Ei, nyt hänen totisesti täytyi
kirjottaa.
Ja hän kirjotti: Helsingissä syysk. 10 p.
No, olihan siinäkin jotain. Mutta jatko? Tietysti hänen täytyi
kirjottaa jotakin hauskaa ja sukkelaa. Sen, mitä ensimmäiseksi
kirjottaa päiväkirjaansa, täytyy olla arvokasta.
Marja oli lahjottanut hänelle tämän päiväkirjan. Se oli niitä Marjan
ihmeellisiä keksintöjä. Eeva puolestaan oli sitä mieltä, että oli
_typerää_ pitää päiväkirjaa. Mutta eihän voinut olla kirjottamatta
siihen, kun nyt kerran oli saanut sen syntymäpäivälahjaksi. Marja
ehkä suuttuisi muuten. Ja Marja oli hirveän hyvä ja sitäpaitsi hänen
serkkunsa.
Eeva kumartui päättäväisesti pöydän yli ja kirjotti:
»On hauskaa käydä yhteiskoulua. Tyttökoulut tekevät ihmisen niin
tympäiseväksi. Minusta tulee yhteiskoulun opettajatar tai ehkä
musiikinopettajatar. Minä soitan jokseenkin hyvin ikäisekseni,
sanoo isä. (Isä on insinööri.) Äiti sanoo, etten minä ole tarpeeksi
säntillinen kelvatakseni opettajattareksi. Mutta joka kaikkeen on vähän
pätevä, ei missään ole ihan etevä, sanoo isä, kun äidillä on sanomista
hänen piironkilaatikoistaan.»
Eeva nojautui taapäin ja katseli sitä, minkä oli kirjottanut. Olihan
tuo hyvä alku. Ehkä päiväkirjan kirjottaminen ei ollut niinkään tyhmää.
Nyt hänen täytyi kirjottaa koulusta.
»Meidän luokkamme on koko koulun hauskin. Ossi Anger on priimus, ja
hän on äärettömän lahjakas. Marja rukka ei ole lahjakas, mutta kaikki
pitävät hänestä vain enemmän sen asian vuoksi.
Saara Turunen on hyvin etevä, mutta hän on niin olevinaan, ettei hän
näe omaa nenäänsä. Minä olen sitä mieltä, että vaikka onkin etevä,
pitää sittenkin nähdä oma nenänsä.
Luokan hauskin tyttö on Hertta Malmi. Mutta hänestä on vähän vaikeaa
istua hiljaa ja olla vaiti. Siksi hän aina saa muistutuksia. Hertta
sanoo, että hänen äitinsä joka päivä, kun Hertta tulee kotiin, kysyy,
eikö häntä vielä ole ajettu pois koulusta. Niin, jos se tapahtuisi,
kuolisi koko luokka. Minä ainakin kuolisin. Ei milloinkaan tapahdu
mitään hauskaa koulussa, jos Hertta on poissa päivän.»
— Eeva! huusi pieni ääni.
— Nisse, mutisi Eeva kääntämättä päätään.
— Eeeeva! kuului nyt kaksi ääntä.
— Molemmat, mutisi Eeva taas ja rypisti kulmakarvojaan.
Ovi lensi auki, ja kaksi pientä paksua olentoa ryntäsi sisään. Toinen
itki ääneensä.
— Uhuu — — Stiina tahtoo olla intiaani! huusi hän heittäytyen Eevan
syliin.
— Sinä olet tyhmä, Stiina! sanoi toinen pieni olento ylenkatseellisesti.
— Hiljaa, Nisse! sanoi Eeva ja puhdisti Stiinan nenää. — Miksi sinä
itket, Stiina?
— Juho on aina päällikkö — — aina, uhuu — — ja Nissekin on intiaani — —
eikä Stiina tahdo olla präärian ru-uusu...
Kyynelet valuivat virtoinaan pitkin Stiinan harmaa- ja punaraitaisia
poskia.
— Tytöt ne on aina tuollaisia! äyhkäisi Nisse.
— Mutta Stiina tahtoo olla _intiaani_! huusi Stiina ja polki lattiaan.
— Stiina ei ole mikään ruusu — uhuu... Ruusulla on vain shaali päällään
— — eikä mitään höyheniä — — uu — — uhuu...
— Stiina saa höyhenen, sanoi Eeva ja syleili häntä. — Tule tänne nyt,
niin saat ison punaisen höyhenen...
Stiinan kasvot kirkastuivat, ja hän kääntyi voitonriemuisena Nisseen
päin. Nisse oli nyrpeän näköinen.
— Kenen me sitten ryöstämme, jos ei kukaan ole präärian ruusu? hän
kysyi. — Juho sanoi, että päällikkö aina ryöstää präärian ruusun.
— Ryöstäkää Stiinan iso nukke! sanoi Eeva.
Hän pisti juuri vanhan hattusulkansa Stiinan pieneen keltaiseen
letintynkään.
— No, hävitkää nyt, sanoi hän, ja intiaanit katosivat.
Eeva huoahti ja istuutui kirjottamaan.
»Siskot ja veljet ovat hyvät olemassa, mutta ei aina. Minulla on neljä:
Nisse ja Stiina ja Juho ja Essi. Essi on kahdentoista vanha ja hyvin
hauska, vaikka hän vasta on lapsi. Minä olen neljäntoista. Juho on
kahdeksan.»
Mitä nyt? Eikö ovikello soinut?
— Marja! Marja! huusi joku,
Eeva löi päiväkirjan kiinni ja nousi paikaltaan, Marja astui huoneeseen
hiljaiseen tapaansa. Marja oli punainen ja valkea ja pehmeä. Hänellä
oli pyöreät siniset silmät, pyöreät posket ja pyöreä pieni suu. Hertan
oli tapana sanoa, että hänen sielunsa varmaan oli pallon näköinen.
— Osaatko sinä Caligulan? kysyi Marja ja kiipesi sohvannurkkaan.
— En, sanoi Eeva. — Ja turhaa häntä on osatakaan. Neitihän itse sanoi,
että Caligula oli hirviö.
Marja mietti hetkisen.
— Niin, mutta suuttuu se sittenkin, jos sinä et osaa häntä.
— Minun kai täytyy katsella häntä sitten vähän, sanoi Eeva huoaten.
— Eikö Hertta tule tänään? kysyi Marja.
— Tulee, mutta vähän myöhemmin.
— Silloin minä kerron sinulle jotain, sanoi Marja. — Tule tänne sohvaan.
— Mitä kertomista sinulla on? kysyi Eeva uteliaasti.
Marjahan oli oikein salaperäisen näköinen.
Mutta juuri kun hän oli kiivennyt sohvaan Marjan viereen, avautui ovi,
ja sisään tuli iloisen näköinen ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen
tyttö.
— Ei, Essi! huusi Eeva häntä vastaan. — Et sinä nyt saa tulla.
— Minun täytyy, sanoi Essi. — He ovat kaivaneet esiin taistelukirveen
liinakaapista ja Nisse maalaa sotamaalauksen Stiinan kasvoihin ja Juho
on mennyt keittiöön tomahawkia etsimään, niin että minun täytyi lähteä —
— Voit sinä jäädä tänne, sanoi Marja, Hertta vain ei saa kuulla. Hän
nauraa aina.
Essi kiipesi sohvaan Marjan toiselle puolelle.
— Onko sinulla salaisuus? kysyi hän ihastuneena.
Marja ei vastannut, veti vain esille vihkosen vyönsä alta.
— Nähkääs, tytöt, hän sanoi punastuen, minä olen — — minä olen — —
alkanut kirjottaa _romaania_.
— Romaania! huusivat sisarukset.
— Niin. Minä olen aikonut jo kauan, mutta en voinut keksiä alkua. Nyt
ensimmäinen luku on valmis.
Essin silmät olivat pyöreinä hämmästyksestä.
— Tuleeko sinusta kirjailijatar? Sellainen kuin — — kuin Runeberg? hän
kysyi.
— Eihän sitä vielä tiedä, miten minä onnistun, sanoi Marja
vaatimattomasti.
Hän avasi vihkosen ja osotti ensimmäistä sivua.
— Sen nimi on »Ilsenburgin linnassa», hän sanoi.
— Juho kirjotti viime kesänä kertomuksen, jonka nimi oli »Ihmeellinen
pelastus», sanoi Essi. — Siinä kerrottiin pojasta, joka joutui
ryövärien käsiin. Kertomus loppui näin: »Sitten hän pelastui
ihmeellisellä tavalla, josta nyt en ehdi puhua.»
— Hiljaa, Essi! sanoi Eeva. — Kerro nyt, Marja.
Marja lensi vielä punaisemmaksi, hän yskäisi, nielaisi ja alkoi:
— »Yö laskeutui Ilsenburgin linnan yli. Linnan nuori neiti oli
vetäytynyt makuuhuoneeseensa. Hän istui peilin edessä ja kampasi
sysimustaa tukkaansa. Hänellä oli ihanat mustat silmät, ja hän oli
tummaverinen ja kalpea. Yhtäkkiä hän nousi paikaltaan ja meni levolle.
Hän oli silloin kuusitoistavuotias.»
— Sinähän kirjotat ihan kuin täysikasvuinen! huusi Essi.
Marja säteili ja jatkoi:
— »Kuun kelmeä valo leijaili purppuranvärisillä ikkunaverhoilla. Kaikki
oli hiljaista. Fanny von Ilsenburg oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän
tunsi otsallaan jotakin kylmää...»
Marjan ääni muuttui kuiskaukseksi.
— »Fanny koetti liikahtaa, mutta hänen hienot valkeat kätensä, joita
koristi yksi sormus, missä oli neljä rubiinia, kaksi briljanttisormusta
ja kolme huokeampaa sormusta, olivat kuin herpautuneet. Jäätävä tunne
valtasi hänen sydämensä...»
— Kello soi! huusi Essi.
— Hertta tulee, sanoi Eeva.
Marja kätki nopeasti vihkosen vyönsä alle.
— Ette saa hiiskua, tytöt! sanoi hän hehkuvin poskin.
— Emme hiisku! vakuuttivat tytöt.
— Halloo, halloo, halloo! kaikui huoneiden läpi.
Ovi lensi auki, ja kaunis tummatukkainen tyttö ryntäsi sisään.
— Tässä minä olen, vaikka vähän myöhään! huusi hän. — Hillitkää minua,
tytöt, rauhottakaa minua, etten tee hullutuksia. Minä olen hurjalla
tuulella.
— Mitä on tapahtunut? kysyi Eeva.
— Tapahtunut! Minä olen istunut hiljaa puolitoista tuntia ja lukenut
läksyjäni. Eeva! Marja! Essi! Se on totta, kunniasanallani.
— Puolitoista tuntia! sanoi Eeva. — Hertta Malmi, sinä et puhu totta.
— Etkö sinä kuullut, että minä sanoin kunniasanallani? kysyi Hertta
pudistellen pitkiä kiharoitaan.
— Kuulin, sanoi Eeva.
— No niin, sanoi Hertta kohottaen kulmakarvojaan, että minä en lukenut
aivan _täyttä_ puoltatoista. Ehkä siitä tuli vain yksi tunti — tai
kolme neljännestä...
— Tai puoli, sanoi Eeva.
— Tai puoli, myönsi Hertta ja heittäytyi nauraen nojatuoliin istumaan.
— Minun täytyy aina lukea jankuttaa niin hirveän kauan, sanoi Marja ja
huokasi.
— Sitten sinä osaatkin niinkuin minä en tiedä mikä, sanoi Hertta. —
Mutta mikä sinua vaivaa, kultamuru? Sinä olet punainen kuin ruusu —
koko tyttö on aivan kuin salaisuus!
Marja tuijotti häneen avuttoman näköisenä, mutta Eeva sanoi nopeasti:
— Tässä saat karamellin, Hertta. Ota vastaan, kun heitän!
— Kiitos! sanoi Hertta. — Ja mitä nyt teemme?
— Jos leikkisimme sitä uutta leikkiä, ehdotti Essi kainosti.
— Mikä leikki se on? kysyi Hertta.
— Yksi meistä käy istumaan piirin keskelle, ja sitten jokaisen pitää
kuvailla häntä kolmella sanalla. Me leikimme sitä eilen, ja Juho sanoi
minusta, että minä olen laiska, typerä ja tyttö. Eikö se ollut kamalaa?
— Marja, mars piiriin! huusi Hertta.
— Miksi juuri minä? kysyi Marja.
— Sinä et milloinkaan suutu, sanoi Hertta. —
Sinusta voi niin hyvin puhua pahaa. Hiljaa nyt kaikki. Meidän pitää
ajatella.
Hän painoi etusormellaan nenäänsä ja istui hetken verran vaiti.
— Nyt minä tiedän! huusi hän yhtäkkiä.
— Odota, odota! pyysi Eeva.
Hän pisti sormensa korviin ja rypisti miettiväisen näköisenä
kulmakarvojaan. Vihdoin hänkin oli valmis.
— No, nyt lysti alkaa! sanoi Hertta ja asettui mukavaan asentoon. —
Essi, sinä olet nuorin ja saat alottaa.
— Minusta Marja on lahjakas ja runollinen ja nerokas, sanoi Essi
innokkaasti ja iski silmää Marja raukalle, joka lensi tulipunaiseksi.
— Hyvä, hyvä! huusi Hertta. — Runollinen, nerokas! Eeva, me emme aina
ole osottaneet Marjalle niin syvää kunnioitusta kuin olisi pitänyt.
Ajattele, hänhän on meidän kanssamme ja sanoo meille hyvää päivää
kadulla aivan kuin tavallinen ihminen. Nöyrästi ja vaatimattomasti.
Marja, koeta varoa, ettei maailman ihailu pane päätäsi pyörälle!
— Niin, mutta sinä et tiedä, Hertta... alotti Essi, mutta Eeva
keskeytti hänet.
— Minusta Marja on maailman paras tyttö, sanoi Eeva.
— Maailman — paras — tyttö, sanoi Hertta. — Siinä oli kolme sanaa,
mutta minä luulin, että piti sanoa kolme ominaisuutta. No niin.
Minusta, Marja kulta, sinä olet haaveellinen ja herttainen ja
vaaleatukkainen.
— Vaaleatukkainen? huusi Eeva. — Ei kai tässä pidä ulkonäöstä puhua!
— Niin, mutta Marja on vaaleatukkainen sielultaan, sanoi Hertta. —
Kaikki hänen ajatuksensa ovat vaaleatukkaisia, ja kaikki mitä hän
tuntee ja tahtoo on niin kilttiä ja vaaleatukkaista — eikö olekin,
Marja?
— Ei nyt puhuta minusta enää! sanoi Marja. — Nyt on Hertan vuoro. Häntä
varten minä en tarvitse kolmea sanaa. Yhdessä on tarpeeksi. Hän on
hassu ja hassu ja hassu.
Hertta hypähti seisomaan, juoksi Marjan luo ja syleili häntä.
— Et kai sinä suuttunut? hän kysyi.
Naurukuopat ilmestyivät hänen poskiinsa, ja hänen äänensä oli niin
mielistelevä, että Marjan täytyi nauraa.
— Ei, en minä suuttunut, hän sanoi.
— Mitä sinä sanot minusta, Essi? kysyi Hertta ja päästi irti Marjan.
Essi tuijotti häneen. Niin, mitä saattoi sanoa Hertasta, koulun
ihmeellisimmästä tytöstä? Marja oli tietysti nerokas. Ymmärsihän
jokainen, että se, joka osasi kirjottaa romaanin, oli nerokas. Mutta
mitä Hertta sitten oli? Essi ei voinut keksiä yhtäkään tarpeeksi
suurenmoista sanaa, saatikka sitten kolmea.
— Missä karamellit ovat? kysyi Hertta. —
Kiitos. Eeva, sinä olet iloinen ja herttainen ja vakava.
— Kuinka voi olla iloinen ja vakava samalla kertaa? kysyi Eeva.
— Niin, sanohan muuta, sanoi Hertta, sinun pitäisi se tietää, sillä
sitä sinä olet.
— Minä en koskaan elämässäni ole ollut vakava, sanoi Eeva
loukkaantuneena.
— Vai etkö? No mitä sinä sitten olet koulussa? Tiedättekö, tytöt,
tänään, kun Bamssin valeletti leijaili vapaasti ilmassa ja minä melkein
itkin naurusta ja koko luokka oli aivan katketa — niin, tiedättekö,
silloin Eeva ei huomannut mitään, vaan kuunteli koko ajan sitä, mitä
Bamssi puhui. Voitteko käsittää — hän kuunteli, mitä Bamssi puhui! Jos
sellainen ihminen ei ole vakava, silloin — niin, silloin ei edes itse
Ossi Angerkaan ole vakava.
— Bamssi on oikein hauska opettaja, sanoi Eeva.
Hertta aivan hätkähti.
— Oletko sinä hullu? — Onko kukaan koskaan kuullut kenenkään sanovan,
että Bamssi on hauska opettaja?
— Ei, sanoivat Marja ja Essi.
— Puolustaudu, Eeva! sanoi Hertta.
— Sinä et milloinkaan kuuntele häntä, sanoi Eeva. — Kuinka sinä silloin
voit sanoa, onko hän hauska vai eikö?
— Minä yritin kerran kuunnella, sanoi Hertta, mutta se teki minut
kipeäksi.
— Kipeäksi? huudahti Essi.
— Niin. Jalkaani rupesi pakottamaan.
Essi tuijotti häneen suu auki.
— Tai ihotaudinhan minä taisin saada, sanoi Hertta.
Eeva heitti kuminsa häntä kohti, ja, Essi nauroi, kunnes kyynelet
tulivat hänelle silmiin. Essi ei parempaa huvia tiennyt kuin olla Eevan
ja Eevan toverien seurassa. Kaikki Essin luokkatoverit kadehtivat
häntä, kun hän kertoi, mitä Hertta oli sanonut ja tehnyt. Anna Helminen
sanoi tässä äskettäin, ettei ainoakaan tyttö koko koulussa kelvannut
solmimaan Hertan kengännauhoja. Ja Anna Helminen koetti aina tulla
käymään silloin, kun hän tiesi Hertan tulevan.
— Osaatko sinä kaikki läksyt, Hertta? kysyi Marja, joka huolissaan
mietti Caligulaa.
— Kutakuinkin. Mitä hyötyä niiden osaamisesta muuten onkaan? Ossi Anger
osaa kuitenkin aina paremmin. Se poika osaa kuin hevonen.
— Hertta, sinun äitisi sanoo, ettei sinun pidä sanoa kuin hevonen,
sanoi Marja.
— No, kuin veijari sitten, sanoi Hertta. — Hän pilaa meiltä kaikki
opettajat. Kuulitteko, miten Bamssi tänään sanoi: »Eikö kukaan osaa
vastata? Eikö Ossi Angerkaan?»
— Ossi on niin lystillisen näköinen, kun hän kävelee isänsä kanssa,
sanoi Eeva. — Hän on paljon vakavampi kuin isä.
— Minä luulen, että professori Anger olisikin paljon hauskempi luokalla
kuin hänen mahtava poikansa, sanoi Hertta.
Essi kuunteli hartaasti. Ajatella vain, että he uskalsivat puhua noin
Ossi Angerista, joka oli niin pitkä ja kaunis!
— Ossi on paras kaikista pojista, sanoi Marja. — Hän ei milloinkaan tee
kiusaa eikä ole sellainen ilkeä kuin muut pojat.
— Ei mutta _rakkaat_ tytöt! huudahti Hertta ja hypähti seisomaan. —
Minähän olin unohtaa hirveän tärkeän asian.
— No? kysyivät Eeva ja Marja.
— Etta kutsuu koko luokan syntymäpäivilleen ensi lauantaina.
— Kutsuuko hän pojatkin? kysyi Eeva.
— Oletko sinä hullu? _Minä_ en ikimaailmassa menisi sellaisiin
pitoihin, missä Aarne Linturi ja Rolle olisivat!
— Enkä minä! sanoi Marja.
— Enkä minä! sanoi Eeva.
Essi oli syyllisen näköinen. Hänen luokallaan pojat usein olivat mukana
syntymäpäiväkutsuissa.
Hertta kertoi Etan kutsuista. He saisivat voileipiä ja jäätelöä, ja
Liisa Marttila oli luvannut laulaa, mutta ajatelkaa, kaikkien piti
mennä kotiin kello kymmenen, Etan isä oli niin uninen iltaisin!
Essin sydän oli hiukan raskas. Tuossa kaikessa hän ei saanut olla
mukana. Onnelliset Eeva ja Hertta ja Marja!
Mutta Marja ei näyttänyt onnelliselta. Hän tuskin kuunteli Hertan
puhetta.
— Minun täytyy mennä lukemaan, tytöt! sanoi hän huoahtaen ja nousi. —
Algebra on niin kamalaa.
— Minä tulen sinun luoksesi muutamaksi minuutiksi, sanoi Hertta. —
Äiti selitti minulle läksyn — se ei ole ollenkaan vaikea, kun joku sen
selittää.
Eeva tiesi, että Hertta usein auttoi Marjaa. »Se on oikein hauskaa»,
oli Hertan tapana sanoa, »jos vain hänen äitinsä ei uskoisi, että Marja
auttaa minua. Hän tulee aina taputtelemaan minua ja kysyy, tuntuiko
kovin vaikealta tänään ja onko Marja esittänyt asian oikein selvästi.
Ja kun Marja sanoo miten asia on, niin hän vain hymyilee ja luulee,
että Marja on jalo eikä tahdo kerskailla. Kaikista todistuksista
huolimatta hän uskoo, että Marja on nero.»
Eeva saattoi tytöt eteiseen.
— Lue vielä vähän Caligulaa! muistutti Marja mennessään.
Mutta Eeva ei ehtinyt lukea Caligulaa. Lapset kerjäsivät häneltä satua,
ja kun se oli lopussa, oli illallinen pöydässä. Ja illallisen jälkeen
Eeva oli niin unissaan, että hän tuskin ymmärsi sanaakaan siitä, mitä
luki.
— Pane maata, Eeva! sanoi hänen äitinsä. — Sinähän nukut siihen kirjan
ääreen.
Oli suloista vetää peite ylleen ja antaa silmien vapaasti sulkeutua.
Caligulan laita sai olla miten tahansa, Eeva tahtoi nukkua.