URMAS
Sinä...? _Tyyntyy, käy luo ja ottaa häntä kädestä, jonka vaimo ojentaa
suuresti hämillään:_ Se tapaus on minuun koskenut.--Istu, äiti parka!
VAIMO
_Hievahtamatta_: Kuulin että tyttöni turmioon saattaja aikoo käydä
luonasi. Että aijot ottaa hänet täällä vastaan niinkuin ystävän ja
vieraan--
URMAS
Tietäisit, vaimo, kuinka se itseänikin inhottaa! Ja kuitenkin--enhän voi
sulkea oveani ruhtinaan edusmieheltä.
VAIMO
_Värähtäen_: Rukoilen tyttäreni ruumiin kautta.--Kuulin muidenkin käyneen
siitä puhumassa.--Elleivät miehemme olisi luottaneet, ei olisi mitään
vastaan otettavaa.
URMAS
Ymmärrän--koettakaa tekin minua ymmärtää. Lupasin miehillenne että
sanon tästä asiasta ankarat sanat. Mutta voidakseni niin tehdä,
saattamatta maata vaaraan, minun täytyy ottaa hänet vastaan, koska hän
on ilmottanut tänne tulevansa.
VAIMO
Rukoilen: älä päästä häpäisijää kotiemme kynnyksen yli.
URMAS
Liikutettuna: Kun tämä on ainoastaan _minun_ kotini, eihän kellään
pitäisi olla valittamista.
VAIMO
_Hiljaa kuohahtaen_: Sinun kotisi, vanhimmainen, on Mervian ensimäinen!
--_Miltei tukahtuneesti_: Sinä siis et tahdo...?
URMAS
_Tuskastuneena_: Tahdo...? Minä en voi!
VAIMO
_Työntää huntunsa niskaan, jolloin mustat suortuvat tulevat näkyviin,
astuu askeleen, suoristautuu täyteen mittaansa. Muuttuneella äänellä_:
Urmas!
URMAS
_Peräytyy kauhistuneena taapäin, kohottaa torjuvasti kätensä_: Mitä...?
Nousevatko kuolleet haudoistaan...?
MERTSI
_Hiljaisen läpitunkevasti_: Ei, vaan elävät, jotka ovat yksinäisyydessä
odottaneet hetkeänsä.
URMAS
_Yhä kauhuissaan_: Mitä tahdot minusta, Mertsi...?
MERTSI
Tahdon sinut siirtää puoli ihmis-ikää takaperin. Minä, elämästä
irtileikattu, jäin eloon, koska Mervian tulevaisuus oli minulle liian
rakas. Tahdon sinua muistuttaa siitä nuoresta miehestä, joka kerran
lupasi tämän Mervian liittää lujaksi ja kokonaiseksi, mutta joka nyt
seisoo sekasorron ja hajaannuksen keskellä, horjuen oman itsensäkin
edessä.
URMAS
_Tyytyneempänä, mutta syvästi liikutettuna_: Silloin myöskin tiedät
miksi minun nuoruuteni unelma särkyi.
MERTSI
Tiedän. Siksi, että hylkäsit nuoruutesi uskon ja eksyit laskelmien
poluille. Siksi että horjahdit vihaan, silloin kun olisi enin rakkautta
kaivattu.
URMAS
_Sisäisestä kuohunnasta vavisten_: Mertsi! Jos tämä oli minun
hairahdukseni, mikä silloin on sinun heimosi osa tässä hajaannuksessa?
MERTSI
Minun heimoni...? _Pienen äänettömyyden jälkeen_: Olin jo unohtanut
kuuluneeni johonkin heimoon... Niin, »minun» heimoni syyt ovat monet
ja raskaat. Mutta pitikö sinun, jolle jumalat olivat uskoneet suuren
ajatuksen, painua niiden tasalle, joilla oli vain sirpaleajatus?
Pitikö sinun, joka rakensit kansakunnan suurta tulevaisuuden pirttiä,
kompastua ... matalaan arkkuun? Ja oletko sinä, joka nousit kiroja
poistamaan, koskaan ymmärtänyt _minun_ heimoni kiroja?
URMAS
_Hämmästyneenä_: Sinun heimosi kiroja...?
MERTSI
Niin. Juuristaan irtireväistyn sirpaleen epätoivoisuuden kiroja!
URMAS
_Kuin itsekseen_: Niitä kiroja minä totisesti en ole tullut
ajatelleeksi... _Äänettömyys_.
MERTSI
Menneet menneinä. _Astuu askeleen lähemmäksi_: Urmas! Sirpaleet
huutavat ympärilläsi. Se rakennus, jonka rakkaudellesi kohotit, on
sortumaisillaan. Se kansa, jonka korpien hajanaisista joukoista liitit
ja nostit, on epätoivoon painumaisillaan. Anna sille tänään uskonsa
takaisin, anna sille merkki!
URMAS
Merkki...? Ja se olisi...?
MERTSI
_Kuohahtaen_: Miksi kysyt? Kyselitkö silloin, kun uhrikivellä
annoit merkin?
URMAS
_Liikutuksesta vavisten_: Ajat ovat nyt toiset, Mertsi.
MERTSI
Ajat ovat samat! Minä tulen suoraan uhrikiveltä, uhrikiven usko
sielussani!
URMAS
_Katsoo häneen hämmästyneenä_: _Sinä_...? Uhrikiveltä...?
MERTSI
_Nyökäyttää hiljaa_.
URMAS
_Tuskaisena_: Mutta etkö ymmärrä että hänellä voi olla ruhtinaan asia?
MERTSI
Hän käyköön vanhimpain pirttiin. Mutta Mervian kodeissa, _sinun_
kodissasi ei sen tytärten raastajalla ja miesten telottajalla pidä
oleman jalan sijaa!
URMAS
_Levottomasti_: Miksi tämä päähänpisto? Olen noista kaikista sanova.
MERTSI
Sanat ovat ilmaa. Ainoastaan teot seisovat. Anna merkki!
URMAS
_Käy käsiään väännellen edestakaisin_: Miksi kiusaatte minua? Miksi
vaaditte tekoa, josta ei ole maalle mitään hyötyä, vaan varmasti
turmiota?
MERTSI
_Astuu aivan hänen eteensä. Hiljaa_: Minä tulen uhrikiveltä ... minäkin
kohotin silloin käteni. _Kansan häpeällä ja alennuksella on joku raja,
josta se joko painuu ainiaaksi taikka alkaa taas nousta_. Se raja on nyt
meillä. Anna merkki!
URMAS
_Sitä_ merkkiä minä en voi antaa.
MERTSI
_Mitään muuta ei ole_. _Äänettömyys.--Rukoillen_: Urmas! Sinä tiedät
mitä Laudussa oli vähällä tapahtua... Tämä on viimeinen säije, josta
pidämme yhteisesti kiinni--älä anna sen katketa! _Jää eteenpäin
kurottuneena, jännittyneenä odottamaan_.
URMAS
_Lyhyen ankaran mielenliikutuksen jälkeen_: Minä rukoilen jumalilta sitä
armoa, ettei minun tarvitsisi häntä koskaan nähdä. Mutta jos hän tulee--
minä en ole oikeutettu saattamaan maata vaaraan.
MERTSI
_Lyyhistyy takaperin, kalpeana_: Onko se sinun viimeinen sanasi,
Urmas...?
URMAS
Sen _täytyy_ olla--ymmärrä minua.
MERTSI
_Suoristautuu ja katsoo häneen hetkisen ääneti. Jäykistyy sitten
kalmankarvaiseksi, silmät sulkeutuvat._
URMAS
_Hätääntyneenä_: Mitä...? Mikä sinun tuli, Mertsi?
MERTSI
_Avaa silmänsä, tuskin kuuluvasti_: Ei .,. mikään. _Kohottaa
hunnun päähänsä, nyökäyttää vitkaan--poistuu sanaa sanomatta._
URMAS
_Joka on seisonut hetkisen paikkaansa jähmettyneenä, rientää muutamia
askeleita hänen jälkeensä_: Mertsi, Mertsi! Miksi sinä noin menit...?
_Pysähtyy, kääntyy takaisin_: Sinä tulet kuin haudan takaa, etkä minua
ymmärrä... Mutta sinun pitää vielä kuuleman ja ymmärtämän!
_Rientää jäntevästi korokesillalle kylkeissuojan oven luo ja huutaa.
Sisääntulevalle Heljälle: _En vaadi sinua enää, Heljä. Jos hänellä on
siitä jotain sanomista, hän on saapa vastauksen!
HELJÄ
_Katsoo ihmeissään hänen silmiinsä, sitten riemuisesti_: Niinkö...?
Ja sinä olet sanova hänelle rohkeasti totuuden?
URMAS
Olen sanova niin, että hän sen kerrankin kuulee!
HELJÄ
_Yhä riemuisemmin_: Ja minä riennän koko tanhualta kuin pahaa unta
pakoon!
SÄTENE
_Tulee_: Rouka- ja Hallo-vanhimmat ovat tulleet!
URMAS
Joko? Pyydä sisään!--Juuri niin, Heljä! On kyllin, kun minun täytyy
olla hänen kanssaan samojen ortten alla.
_Heljä ojentaa hänelle molemmat kätensä, nyökäyttää kevein mielin,
menee.
Rouka ja Hallo tulevat_.
ROUKA
Terve! Tulimme varalta hyvissä ajoin. Kattelevat.
URMAS
Kunpa pian tulisikin, että hänestä pääsisimme! _Nousevat sillanteelle._
Minä olen päättänyt tänä päivänä sanoa vakavat sanat. Tästä on kerran
tehtävä loppu!
ROUKA
Tuiki välttämätöntä, ystävä. Jo on aika!
HALLO
Tuosta naisjutustakin...?
URMAS
_Lujasti_: Niin.
HALLO
_Olkapäätään kohauttaen_: No, tapaus oli ikävä. Mutta enpä totisesti
tiedä kannattaako muutamien tyttösten tähden panna koko neuvottelua
alttiiksi--ja soveltuuko se ylipäätään meidän asemassamme olevien
miesten puheitten pasmoihin. Naisjuttu ... yksityisluontoinen asia--
URMAS
_Kiivaasti riehahtaen_: Vaikene! Ellet halua kuulla, ummista korvasi!
HALLO
_Katsoo pitkään kylmäntutkivin silmäyksin_: Neuvon sinua joka
tapauksessa punnitsemaan mitä sanot.
_Ulkoa kuuluu voimakas torventoitotus._
URMAS
Nytkö jo...? _Rientää seuralaisineen ovelle_.
VERONHALTIJA
_Tulee. Hän on kookas, miltei hyllyvän lihava mies, turkisreunaisessa
viitassa, miekka veltosti vyöllä riippuen. Murtavalla soinnulla_:
Tervehdän ruhtinaan nimessä! Hupa tavata, nimi tuttu, mieli tuttu,
vaikkei mies nähty. Kaikki ruhtinaani tiedossa, muistossa--hyvä muisto!
_Kättelee Urmasta, joka on karahtanut ohauksiltaan punaiseksi. Sitten
Roukaa ja Halloa._
URMAS
_Väkinäisen kohteliaasti_: Pyydän istumaan. _Nousevat sillanteelle_.
VERONHALTIJA
_Istuutuu mukavaan noja-asentoon pöydänpään noja-istuimeen_: Istukaa,
ystävät, myös! _Toiset istuutuvat, paitsi Urmas, joka jää omituisen
jännittyneenä lähelle seisomaan_.
Minä olen paljo kulkenut. Minä olen hyvin mielistynyt teidän maahan.
Hyvä maa, rikas maa, paljo nahkaa, paljo kalaa, paljo viljaa, oikein
hyvä maa--ihana matka!
URMAS
Toivon ettette pidä outona, että minun heti tämän yhteydessä täytyy
koskettaa asiaan, joka on meitä syvästi loukannut. Ehkä ette tunne
tapojamme, ehkä teidän maassanne kohdellaan naista toisin--
VERONHALTIJA
Ah se--ah tytöt, Mervian tytöt! Sangen sievät, oikein sievät! _Huomaa
Urmaan silmissä harmin välkähdyksen, kääntyy puoleen_: Eikö ymmärrä
Mervian mies vaimon, raton päälle...? Luulin minä. Tyttö-ihminen
ovenvartijana--hyvä maku, aattelin, oikein hyvä maku! Nyt näen: ei
ymmärrä. Liian vakava, liian vakava--elämä ikävä. No, me jätetään se
asia.
URMAS
_Painokkaasti_: Mutta me puolestamme emme missään tapauksessa--
VERONHALTIJA
_Heilauttaa huolettomasti kättään, ilkkuvan painokkaasti_: Me jätetään
se, hyvä ystävä! Ei ymmärrä raton päälle, ei kannata haastella.
URMAS
_Katsahtaa neuvotonna Roukaan. Lujasti_: Meillä on itse veronkannonkin
suhteen vakavan muistutuksen syytä. Veromme ruhtinaalle on tarkoin
määrätty. Nyt kuitenkin kuuluu joka taholta että kannetaan isot erät
liikoja, niinkuin ei--
VERONHALTIJA
_Naurahtaen_: Eikö ymmärrä sitäkään...? Määrävero ruhtinaalle, oma
vaivanpalkka päälle. Ei ymmärrä? No, saapi oppia ymmärtämään! _Nauraen_:
Kansa ymmärtää. Tuopi enempi, aina enempi--rikas kansa. Ei kelpaa tämä!
Muronnia köyhä maa, suuri vero. Tämä rikas maa, lämmin pirtti, hyvä
ruoka, vähä työ, vähä vero--ei kelpaa, ei kelpaa! Ei tarvis miekkaa
kantaa, ei maata puolustaa--tarvis maksaa, paljon maksaa. Puhun
ruhtinaalle, ruhtinas käskee. Puhun teille: itse tarjota--olis somempi
itsellenne--
SÄTENE
_Tulee_: Kirjeentuoja--arvoisalle veron haltijalle!
URMAS
_Katsoo kysyvästi veronhaltijaan._
VERONHALTIJA
Saapi tulla. Jatkamme sitten.
KIRJEENTUOJA
_Vaaleatukkainen, sorjavartinen nuorukainen tulee. Kumartaa syvään
oven luona._
VERONHALTIJA
_Viittaa kädellään luokseen. Urmaalle, joka seisoo syrjempänä_: Uljaat
nuorukaiset teillä--minä kaikesta kauniista pidän!
NUORUKAINEN
_Ojentaa hänelle kumartaen kirjeen. Jää odottamaan_.
VERONHALTIJA
_Murtaa sinetit ja avaa siteet, lukee. Kohoutuu äkkiä lepoasennostaan_:
Mitä...? Mitä tämä...?
NUORUKAINEN
_Kohottaa oikean kätensä ylös_:
Jumalain tuomio, jonka alle kansa ... painaa sinettinsä!
_Iskee povestaan tempaamansa tikarin kahvaa myöten veronhaltijan
rintaan. Tämä vetää muutamia kertoja kiivaasti ilmaa, vaipuu hengetönnä
taapäin.
Nuorukainen peräytyy kiireesti pari askelta, suoristautuu, syvän
värähtävästi_: Urmas! Kansalla on taas uskonsa! _Urmas, joka tuntee
nuorukaisen Mertsiksi, huudahtaa tukahtuneen »ah», Hallo aikoo rynnätä
ovea kohti. Nuorukainen astuu tielle_: Säästä vaivasi, kurja! _Osottaa
tikarin kärellä rintaansa_: Olen oma tuomitsijani, niinkuin tuon
toisenkin. _Astuu Urmaaseen päin, kohottaa tikarin rintaansa kohti_:
Urmas! Elämän polut yhtyvät ja eroovat... _Kuuristautuu hämmästyneenä ja
katsoo syvälle Urmaan pelokkaisiin silmiin, tikari vaipuu_: Mitä...?
Etkö vieläkään ymmärrä, etkö vieläkään usko? _Kohoutuu vitkalleen
suoraksi_: Minun tehtäväni siis ei ole vielä lopussa... _Työntää tikarin
poveensa, lähtee kiireisesti sillanteelta ovea kohti._
HALLO
_On hiipinyt patsaan luo, lyö rajusti kurikalla kilpeen ja huutaa_: Apua!
Apua! Murha!
_Urmas rientää hätääntyneenä Halloa kohti, sitten sillanteen reunalle.
Ovesta ryntää sisään veronhaltijan asestettuja sotamiehiä. Nuorukainen
katsahtaa neuvotonna ympärilleen. Hallo osottaa, huutaa_: Murhaaja
kiinni! _Urmas vääntelee tuskaisena käsiään, syöksyy kuin apuun
rientääkseen sillanteen askelmille. Nuorukainen ryntää ikkunaa kohti,
survasee kätensä rakkoruutujen läpi--sotamiehet tointuvat, syöksähtävät
päin--nuorukainen riuhtasee ikkunan puitteet ja heittää ne
lattialle--hyppää ikkunasta ulos._