Ikiliekki ihmisen henki on,
se on syttynyt säteistä auringon,
ja päivän puoleen se halaa.
Vaikk' kuiluiss' se kulkee, ja helmassa yön,
tuvat sille on tuttuja tähtien vyön,
ja tähtiin se takaisin palaa.
Koti henkemme aurinko ainainen on,
vain hetkeksi vaivumme varjohon,
ja kahleihin maan sekä aineen.
Lyhyt täällä on toivioretkemme vain,
tääll' liekkiä henkemme kirkastain
me kestämme kahleiden paineen.
Rajat ainehen meitä vaikk' kammitsoi,
ne hekekskään meitä ei kytkeä voi,
tulen lailla on sielumme vapaa.
Maan uumeniin vaikka se vangitaan,
pian kahleet se pirstoo ja pinnalta maan
kohoten pihat pilvien tapaa.
Pyhä liekki henkemme iäinen on,
se Poika ainut on auringon,
vaikk' kahleissa maisten harhoin.
Mut harhoin kun tuskat sen kirkastaa,
kotihin ylös jälleen se kohoaa
yli tähtien siintäväin tarhain.
Helluntaina 1920.