(Isälleni omistettu 21.VII.1920, hänen täyttäessään 63 vuotta)
Taru tietää: aikahan muinaiseen
pyhän uskon urhoa seitsemän
sylihin syvän luolan suljettiin.
Mut luolan aukko kun ummessa, niin
valo voimakas syttyi pimeyteen,
nous nurmi nuori, ja välkehtivän
puron kirkkahan siimeessä puistikon
näkivät pyhät miehet nuo. Varjon loi
ihanan ikipuut, sävel lintujen soi,
valo lempee kuin Luojan auringon
pimeässä paistoi päivin ja öin.
Jumalaa urohot siell' aattein ja töin
monet vuossadat hartaina palvoivat;
rukouksissa milloin he valvoivat,
lepäs toisinaan lehvien alla he taas.
Hedelmät pyhän tarhan soi ravinnon
nälän tullessa heille, mut kerran paas
jylisten ovi-aukolta vieritettiin.
Sätehet Jumalan iki-auringon
levis luolahan, pois katos kukkaset, puut,
puro kuivi, ja vaikeni lintujen suut.
Urohot ulos luolasta astuivat niin,
ylös katseensa nostaen taivaisiin
he Luojan ihmettä ilmoittivat:
"Syvät hengen ihmehet on ihanat.
Vaikk' alhaalla vangiks' sen sulkea voi,
iät sentään sen vapausvirret soi,
vaikk' yöhön se syöstään ja kahleisiin,
kohoaa avaruuksiin se siintäviin.
purot raikkahat puhkeevat hetteistä sen,
sen laulu on voimakas, voitollinen.
Se vaikka ainehen vankina on,
yhä yhtyy se tähtien karkelohon,
pyhät, valkeat puistot maan päälle se luo,
Elävän Jumalan tulimaljasta juo.
Olemusta se auringon heijastaa,
pyhän liiton kaarena seijastaa,
välisiltana kulkee se taivaan ja maan,
kohottaa tomun: ihmisen ain Jumalaan.
Sadat vuodet se toivioretkeään käy,
mut sittenkään ei tomun jälkeä näy
sädevaatteissa sen. Salass' suurta se luo,
ja luomansa Luojan jalkoihin tuo
tuhatvuosien kätköstä aurinkohon,
sitehet kun vankilan särjetyt on."