(Pekka Ervastille 26.XII.1919 hänen täyttäessään 44 vuotta)
Sen herkin hengessämme luo,
pystyttää sielun pyhin kaipuu,
ylhäisin usko pohjan suo,
maan uumeniin mi alas vaipuu,
vahvuuteen nousee välkkyvään
sen kimmeltävä kurkihirsi,
öin, päivin pyhään hämärään
kohoaa hengen korkein virsi.
Ylhäällä säteet auringon
kutovat liekehtivän katon,
sen seinät tähtitulta on,
sen loisto syvä, sammumaton,
sen alttarilla kuultava
ylhäinen ikiliekki palaa,
kajastus valon taivaista,
mi alas hengen hehkun valaa.
Keskellä aineen säteilee
se niinkuin öinen linnunrata,
siell' laulut hengen
kuin tiima kiitää vuosisata,
nykyinen, mennyt, tuleva
siell' liittyy yhteen joka hetki,
siell' yht' on suuri, korkea
niin kuoleman kuin elon retki.
Ei aika sitä hajota,
ei koske siihen kalma, kato,
ken hengessänsä vajota
voi siihen, hälle kypsyy sato,
mi kautta aikakausien
vain korkeampaa heelmää kantaa,
mi kautta luomismyrskyjen
ikuista etsii elon rantaa.
Loi henkesi tään temppelin,
sen tulta pyhää vartioit sa,
yö missä oli synkehin,
säkenen sinne aina toit sa
sen sytyttäen valtavaan
puhtaaseen, pyhään hengen paloon,
näin valaisten sa ihmismaan
taivaiseen nostit ikivaloon.
Tietäjä hangen temppelin,
palakoon aina sielus soihtu,
säkenin suurin, siintävin
kohotkoon niinkuin luote, loihtu,
levitköön yli päivein, yön
laill' loistavaisten tähtitarhain,
teit, suuri tietäjämme, työn,
mi seisoo kautta maisten harhain!