Ei kesän nuori nurmi peitä pintaani,
luo lämpöään ei tunteet herkät rintaani.
Korista kukkakentät eivät juurtain,
jäät vyöryvät vain paasiani uurtain.
Ei tulvi tuoksut, käy ei tuuli lauha,
ei lepää liepeilläni kevään rauha.
Ikuiset hanget harteitani peittää,
rautaiset rakeet pilvet päällein heittää.
On olemuksein synkkä alku-yö,
kuiluissain ainainen käy luova työ.
Rintaani lämpöä ei hyvyys luo,
siell' leimuaa vain tulivirtain vuo.
Jään halki sinkoon sinisalamoita,
ei niiden voimaa aurinkokaan voita.
Pimeimpään yöhön sytytän ma soihtuni,
kuin halki kuoleman ma laulan loihtuni.
Mun voimallain ei äärtä eikä rajaa,
maan syämen lieskat kuumentaa sen pajaa.
Maan uumenet se ristiin rastiin vakoo.
Sen syvyyksissä jumalvoimat takoo.
Sen tulta ihminen ei koskaan ryöstä,
kuin valkeus luomisen se puhkee yöstä.