Aurinko suur, elonantaja ainut,
öin joka nouset, ja hetkeksi painut
vain hämyn kuulahan varjojen kultaan!
Suot iki-antisi, uottavaan multaan
voiman oot kätkenyt, jok' idun antaa
varttua, versoa, puhjeta kukkaan,
hehkua, heiliä, heelmänsä kantaa.
Voimista ei vähinkään mene hukkaan,
pakko on pinnalle kaikkien nousta,
jännität koin puna-purppurajousta,
yö-unestaan heti linnut ne havaa,
kukkaset kaikk' terälehtensä avaa.
Täytät sa, ah, elon lämpimin lainein
puut, kukat, yrtit, kuin elpyvin ainein
maass' ylennät joka kasvin ja korren.
Nostatat kuin pyhän, kultaisen orren
temppelin korkeuteen, joka alleen
maailman sulkee; se hellitsijälleen,
Aurinko-Luojalle, uhrinsa parhaan
suitsuta suo ylös tähtien tarhaan.
Suitsuttaa pyhint' uhrien tulta:
Aurinko-Luoja, kaikk', kaikki on sulta,
yö, joka valkeuteen valon haihtuu,
ah, elontuska, mi riemuksi vaihtuu.
Luot pedon, mut kesyks taltutat hurjan,
murrat ja lyöt alas, mutta ain kurjan
nousta sa suot. Ylin ihmisyys sulle.
Eedenist' ain olet karkoitetulle
lempeä, orjantappurat poistat
tieltä, min päässä sa siunaten loistat.
Juhannuksena 1920.