Kevätsalama lyö!
Välähtää lomi valkeiden koivunvarsien
kultainen vyö.
Sähisten sinikäärmeet
kohoaa avaruuksihin, pilvien päärmeet
tulenlieskoissa hohtaa.
Jylisee, ukonvaaja
välähtää, kipinöi, jalon hongan kohtaa,
tyvehen alas kiireestä asti sen karsien.
pilvien lauma
leviää yli taivahan, tumma ja taaja
kude kulkevi ilmojen ääristä ääriin.
Tihenee, hajallaan
pian jälleen on, sauma
kutehen repeää tulivirtoja syytäin
jylistään. Ajallaan
taas yhtyen yksihin määriin
kohisten avaruuksien kenttiä kiitää.
jäless' siivin raudan-raskain liitää
raekuuro, mi lyö kedot härmäksi hyytäin.
Kohisee purot, virrat, jääkahlehet katkee,
vedet kuohuen käy, side viimeinen ratkee,
tylyn talven on murtunut valta.
Ujo kukkanen turpeesta tirkistää,
sade lauhkea lankee ja virkistää
elohon joka silmun pälvien alta.
Nyt päivän on valta!
Tulisoihdut auringon pilvistä puhkee
ylväs ja uhkee
sädevaljakko Päivän Herran ajaa
laell' laajan, selkeän, siintävän taivaan.
Ilovirret kajaa,
pimeään sekä vaivaan
ei tuomittu maa ole, kirvoittaa
tuli kahlehet, särkee ja virvoittaa,
alas lohtua valaa.
Avaruuksissa soihdut auringon palaa.