Vain korkeempina ajan aallot käy,
kuin tuhotulva kasvaa valta vihan.
Yö uhkaa, pelastust' ei missään näy,
nyt hukkuako täytyy kaiken lihan?
Inehmo pedon lailla toistaan raastaa,
Salamoin taivaat päänsä päällä
jumalten äänet sille puhuu turhaan,
ken kasvanut on väkivaltaan, murhaan.
Viel' ummessa ei haavat meilläkään,
ei kedot kuki, joita hurme kasti.
Povessa meill' on jäljet roudan, jään,
silmämme säteile ei valoisasti.
Mieltämme jäytää kirveltävä oka,
ei unhon lumi kentillä, vaan loka,
pimeys seutuamme yhä saartaa,
saalista sielussamme kalma kaartaa.
Muualla vaikk' ois kuinka tumma yö,
sytytä, Suomi, tulet päivän uuden,
ja ylles kaarra tähtikirkas vyö,
väkevät soihdut valon, vastaisuuden.
Ei sopu ole merkki miehen heikon,
väkevä rinnallensa nostaa veikon,
mi eksyi tieltä velvoituksen, vaiston,
ml omaa kansaa vastaan alkoi taiston.
On aika auroiks säilät takoa,
kädestä hellitä sa miekan kahva.
Laajoiksi vainiosi vakoa,
rauhassa niinkuin taistoss' ole vahva!
Luo uusi usko inehmojen kotiin,
parhaamme sortuu surman teille, sotiin.
Hulmutkoon päämme päällä rauhan viiri;
näin kirkastetaan maailmoiden piiri!
Vuoden vaihteessa 1920.