Nousette aalloista kuin rautaryntäin
hehkussa päivän, henkiessä hyyn,
kun hyökkää hyrskyt kupeitanne kyntäin,
ja vaipuu vaahdon valkeen helmeilyyn.
Kohootte kuohuista kuin ylhät, ylväät
kaikkeutta kannattavat valtapylväät,
rakeita ette säiky, rajusäätä,
mi tammet taittaa, kaataa karikot,
yön valtaa uhmaten ja kuolon jäätä
rantainne kasvaa karut kalliot.
Kovinta ootte maanne paasipintaa,
juroa, jäykkää, jos ei järkyttää
merikään voi, mi raivokkaasti rintaa
vuortenne ruoskii, jäytää aallot, jää
vuostuhansia turhaan perustaanne.
Te seisotte kuin seisoo vahdit maanne,
jotk' kamppailleet on kautta vuosisatain,
ja vainolaisen aina torjuneet.
Milloinkaan tääll' ei käyty maassa matain,
parhaimmat tääll' ei koskaan horjuneet.
Nousette niinkuin muurit itään, länteen,
teit' ei voi koskaan kenkään lannistaa.
Virittää täällä kukin jousen jänteen
vuoksenne, teit' ei vieras riistää saa.
Seisotte niinkuin seisoo vuoret Suomen!
Harteita toisen syleilevi huomen,
huipuilla toisen hehkuu illan rusko,
teit' ei saa saartaa toivottomuuden yö.
Maan olkaa vuorenvankka, vakaa usko,
min ympärille yhtyy toivo, työ.
Muut meit' ei auta, itse auttakaamme
vain itseämme, niinkuin kalliot
seiskäämme, kerran vielä voiton jaamme!
Rajamme ovat jäiset rannikot,
joit' eivät vieraat meiltä koskaan riistä,
me veriin, henkiin taistelemme niistä.
Me iskemme kuin iskee ukkospilvet,
jotk' kohtaa voiman vieraan radoillaan.
Kalpoihin, kalliomme ovat kilvet,
joit' ei voi pirstaks lyödä milloinkaan.