Löi länsi meidät kerran,
puut pyhät, alttarimme kaatoi,
toi meille oudon herran,
poikamme ikeen alla raatoi,
silvottiin Suomi, kahleisihin lyötiin,
maa, muinoin vapaa, orjuutehen myötiin,
vallassa vieraan vaipui miesten mieli,
sai kaiun karun Kalevalan kieli.
Ei kannel Väinämöisen
vapaana, voimakkaana soinut,
se synkän, sydänöisen
sai soinnun, valtavana voinut
kaiuttaa ei se hengen-mahtiamme,
sous purret vieraat merten lahtiamme,
ei tapparamme lyöneet enää tulta,
himmentyi päivänkehrän kirkkain kulta.
Min sentään länsi säästi,
sen itä raastoi, surmaan syöksi,
valloille väen päästi,
mi päivän muutti Manan yöksi,
se hallaa henki, huokui hyhmää, hyytä,
valhetta haastoi, synkkää sydän-syytä,
se kulki hävitystä, turmaa kylväin,
sen eessä vaipui usko urhein, ylväin.
Mut silloin Suomi nousi,
se päältään vieraan ikeen puisti,
sen jälteen kaartui jousi,
se surmaan sortajansa suisti,
kohotti jälleen Kalevalan kielen,
nostatti maasta miesten menneen mielen,
se ääntä kuuli oman hengen Herran,
taas vapaa, voimakas se oli kerran.
Taas alttarisi tulta
suitsuta, kuule pyhää puutas!
Sun, Suomi, maas on multa,
ei tuki vieras enää suutas.
Virität, suuri, jälleen jousen jänteen,
luot katseen ylvään itään sekä länteen,
ei orjuuta sua asees eikä aika,
povessas palaa Väinämöisen taika!