Köyhän kiitos.
Tuon kamalan halla-yön seuraukset tulivat pian näkyviin. Tuskin oli
rekikeli tullut, ennenkuin kerjäläisiä alkoi tunkeentua meidänkin
pieneen niemimaahamme. Niitä kulki jalan, hevosella ja toisia
reslakelkkaa perässään vetäen. Usein semmoisilla kelkkamiehillä oli
koko perhe mukana: isä, äiti ja lapsiliuta lisänä. Nuorempia isä ja
äiti heti kelkassa ryysyihin käärittyinä ja vanhimmat tallustelivat
jäljessä. Ei harvoinkaan tapahtunut, että jalan kulkevat perheet olivat
niin alastomia, sairaloisia ja kuihtuneita, että heitä täytyi hevosella
siirtää toiseen taloon ja kääriä heitä peitteillä, etteivät välille
paleltuisi.
Luultavasti oli noilla näljän kanssa taistelevilla se usko, että meren
rantamailla on kuitenkin saatu parempi vuodentuotos nytkin kuin
muualla. Siinä olivat he kuitenkin väärässä käsityksessä, sillä ankara
halla ei ollut säästänyt meren rantamaita enemmän kuin muitakaan
paikkakuntia. Kuitenkaan ei voi väittää, että täällä oli yhtä huonosti
asiat kuin muuallakin. Entiset vähemmät katovuodet eivät olleet täällä
meren niemessä niin tuntuvat kuin muissa paikkakunnissa; eipä niistä
kaikesti tietty niin mitään. Tällä paikkakunnalla oli väestö hyvin
säästäväistä ja ahkeraa. Sentähden oli useallakin säästössä useamman
vuotista viljaa ja vaikka kato veikin nyt kaikki, ei se tuntunut
kuitenkaan kovin rasittavalta, sillä olihan hyvät kulkuneuvot ja
kaupunki likellä, joita etuja useinkin muilta puuttui.
Niinkin ollen, oli kuitenkin mahdoton näin pienen paikkakunnan jaksaa
seisoa mokoman kerjäläistulvan edessä. Täytyi ruveta semmoisiin
toimiin, että heitä kyydittiin suurin joukoin kotipaikoilleen.
Armeliaammat ihmiset kokivat kuitenkin nykäistä heille mitä miltäkin
ulottui, ruokaa ja jotakin vaaterepaletta alastomampain suojaksi;
kokivatpa muutamat antaa evään-apuakin, kun heitä lähdettiin
kotipuoleensa viemään. Ei voinut paikkakuntalaisia tylyiksi sanoa, vaan
voimat eivät riittäneet.
Tämä kulkianten tulva oli niin jokapäiväistä, etteivät ne mitään
erinomaista huomiota kenessäkään herättäneet. Toisia tuli, toisia meni
ja kaikilla heillä oli yksi ja sama asia, nimittäin: pyytäminen
yösijaa, ruokaa tai vaatetta. Viimein tuo kaikki kävi niin
koneelliseksi, ikäänkuin se olisi pitänyt niin ollakin.
Mutta kuitenkin tuossa tulvivan joukon läpikulussa oli eräs kohtaus,
joka ei ole haihtunut mielestäni. Oltiin jo likempänä joulua ja vankka
rekikeli oli. Sattui olemaan taasenkin lumipyry. Vaivaloisesti ja
hitaasti vetää ponnisteli laiha ja kalpea nainen, horjuen, perässään
rekikelkkaa; kelkassa näytti olevan jotakin ryysyjen peitossa,
kerätyitä ruokavarojako vai mitä? Pari isonlaista lasta käydä
pahnusteli reslan perässä. He kääntyivät meille.
Satuin olemaan kartanolla. Aran silmäyksen loi hän minuun, kun havaitsi
minut. Hän ei sanonut mitään, ei hyvää päivääkään, loi vaan arasti
silmänsä maahan. Mitään sanomatta lähdin minä tupaan.
"Taaskin tuli kartanolle köyhiä useampi henkiä", sanoin vaimolleni.
Kului mielestäni jo pitkästi aikaa, eikä he vieläkään olleet tulleet
huoneesen; sentähden menin akkunasta katsomaan, miten heidän laitansa
oli, mutta he olivatkin jo porstuassa tulossa.
Nyt he juuri astuivat huoneesen. Tuolla kalpealla naisella oli pieni
lapsi sylissä, toista hän talutti kädestä ja kaksi isompaa lasta
tulivat omin neuvoinsa jäljessä. Noilla isoimmilla lapsilla oli niin
isot ja paksut töppöset jaloissa, jopa niin raskaat, että hädin tuskin
he jaksoivat niitä perässänsä vetää laahata.
Huoneesen astuessaan loi äiti aran silmäyksen ympäri hnonetta,
erittäinkin minuun ja vaimooni. Siihen he lumisina seisattuivat
ovipieleen, eivätkä näyttäneet uskaltavan siitä liikahtaa.
"Käykää nyt peremmäksi ja riisukaa noiden lasten päältä pois
vaateriepuja, että lämpenisivät", kehoitti vaimoni.
Eipä he sittenkään näyttäneet uskaltavan liikkua. Lienevätkö minua
peljänneet. Vasta sitten kun minäkin kehoitin, alkoivat he hitaasti
solua peremmäksi. Näin selvästi, että vaimon silmissä kiilsi kyynel ja
että hänen ruuminsa tärisi. Hitaasti alkoi hän päästellä lastensa
ympäriltä ryysyisiä verhoja, sanomatta ainoatakaan sanaa.
Vaimoni oli hyväsydäminen ja lempeä ihminen, ja aina säälitteli noiden
kurjien surkeata tilaa. Hän antoi kullekin jonkun hyvän sanan ja
nykäisi heille mitä milloinkin ulottui. Hän oli juuri keittänyt omalle
perheelle puoliseksi lihavelliä ja jakanut sen kuppeihin. Kun hän
huomasi tuon heikon perheen kurjan tilan, otti hän kuukin kupista
vähäsen pois ja sai niin kootuksi melkein kaksi kupillista noita
kulkioita varten. Sitten hän rupesi ilman anomatta hommaamaan heille
ruokaa. Vellin lisäksi toi hän pari leipää, silakka-kaukalon ja
piimätuopin.
"Tulkaa tuohon syömään, koska näytätte niin uupuneilta; lienettekö
mihin aikaan saaneet ruokaa", sanoi vaimoni kehoittavasti.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat menneet syömään, pillahti vaimo
katkeraan itkuun. Se oli niin hillimätöntä ja sydämestä lähtevää, että
oikein selkäpiitä luisteli. Äidin itku näytti tarttuvan lapsiinkin,
niin että hekin rupesivat itkemään.
"Älkää nyt itkekö -- mikä teille Jumalan tähden tuli? -- Syökää nyt,
kun velli on vielä lämmintä", koki vaimoni lohdutella, mutta mikään ei
auttanut.
Tuntui niinkuin ei itkulle päätä olisi tullutkaan ja hyvinkin sitä
kesti puoli tuntia.
Vähitellen tyyntyivät he äänekkäästä itkusta, mutta kauvan se vielä
jälkimaininkina niskotuksella repeli sydämenpohjasta.
Vihdoin he tyyntyivät sen verran, että voivat ruveta syömään ja kerran
vertyneenä, söivätkin he hyvällä halulla.
Vaimoni älysi, ettei noin murtuneen mielen ollessa ole sovelias mennä
mitään kyselemään, mikä oli syynä tuohon ankaraan mielenliikutukseen.
Vasta sitten kuin he olivat päässeet syömästä ja lopen tyyntyneet,
uskalsi hän sen tehdä.
"Mikä oli syynä teidän katkeraan suruunne, kun niin kauvan sydämen
pohjasta itkitte?" kysyi vaimoni, samassa läheten tuota surullista
vaimoa.
"Kun minua niin kovin paljon haukuttiin", sanoi vaimo lyhyesti.
"Missä teitä haukuttiin?" kysyi taasenkin vaimoni.
"Tuossa likimmäisessä, isossa talossa", selitti vaimo.
"Ja senkötähden te itkitte?" kysyi vaimoni.
"Ei, en minä sen vuoksi itkenyt, minun sydämeni vaan murtui; se murtui
niin etten voinut itkeäkään. Koko ruumiini tärisi ja vapisi niinkuin
haavan lehti ja viimeinenkin voiman hitunen tuntui luopuvan
jäsenistäni; en ollut voida päästä tänne teille, niin heikoksi kävin",
selitti vaimo.
"Mutta sanoittehan tuon haukkumisen olleen itkuunne syynä", muistutti
vaimoni.
"Olen niin kummallisella mielellä, etten osaa tunteitani oikein
selittää. Kun tulin tänne teille, huomasin heti, kuinka ystävällisiä
olitte turvattomalle köyhälle joukolle. Silloin jo väkisinkin pakkausi
itku pääsemään valtaan, mutta kuitenkin jaksoin sen vielä niellä. Mutta
sitten kuin laititte vielä niin avullisen ateriankin ja kehoititte
ystävällisesti syömään, en jaksanut enään itseäni pidättää. Semmoinen
ristiriitainen tunne kuohui mielessäni, etten osaa sitä sanoa: kovuus,
haukkuminen ja ylönkatse sekä sydämellinen sääliväisyys kurjaa,
puutosta kärsivää, turvatonta perhettä kohtaan mylleröihtivät sekaisin
molemmista syistä murtuneessa sydämessäni. -- Se oli siis teidän
hyvyytenne tähden kuin minä itkin, eikä suinkaan noiden haukkumisien
vuoksi", selitteli vaimo.
"Onko teillä miestä?" kysyi vaimoni arastellen.
"On minulla ollut mies -- kuinkas muutoin, koska kerran näin paljon
lapsia on -- mutta hän kuoli viime marraskuussa ja jätti tämmöisen
turvattoman joukon jälkeensä näin kovana aikana. Ei ollut muuta neuvoa,
kun lähteä kelkka perässä lastensa kanssa mierolle. Kova tehtävä oli
se, mutta muuta neuvoa ei ollut. Jospa mieheni olisi elänyt ja
tavalliset ajat olleet, olisimme jotenkuten toimeen tulleet, sillä
vaikka olikin jo useita lapsia, emme kuitenkaan koskaan vielä
tarvinneet turvata armoleipään. -- Monta vuorokautta itkin ennen
mierolle lähtemistä", puheli hän.
"Mitenkä he teitä haukkuivat tuolla talossa?" utasi vaimoni.
"Sanoivat, että laiskusillani kerjään, kun en viitsi tehdä työtä. Hyvä
Jumala! -- Mitähän työtä tämmöinenkin näljän tähden uupunut ja
kuihtunut raiska voisi tehdä, varsinkin semmoista, jolla saisin lapseni
elätetyksi. Kukaan ei anna minkäänlaista työtä, eipä vaikka ruokansa
edestä tekisi. Kyllä minä työtä olen tehnyt ja tekisin nytkin vielä,
kun vaan olisi työtä ja voimia, mutta niitä ei ole kumpiakaan, täytyy
vaan turvata mieroon, niin katkerata kuin se vielä onkin, sillä en voi
nähdä lapseni nälkään kuolevan. -- Sitten he sanoivat vielä, että
syydetään kakaroita maailmaan ihmisten vastuksiksi niin paljon, että
aivan silmä-munalta paistaa. Tuo tuntui kaikkein kovimmalta
solvaukselta, sillä tuntui siltä, etteivät lapset ole omassa
ottamisessaan, vaan ne ovat Herran lahjat", puheli vaimo.
Tuo talo, jossa häntä oli haukuttu, oli paikkakunnan varakkaampia.
Tuhansia oli heillä arkkunsa pohjalla ja vielä mokomampi määrä
lainassa. Monivuotista viljaa oli aitat täynnä ja lukuisa, hyvästi
ruokittu karja antoi ylön määrin karjan-antimia. Laaja kalanpyynti toi
runsaasti Vellamon karjaa. Ei siinä talossa siis tiedetty katovuodesta
ja kovasta ajasta niin mitään.
"Antoivatko nuot teille haukkumisensa päälle mitään?" kysyi eukkoni.
"Antoivathan nuot hyvän palasen leipää, mutta sangen katkeralta se
tuntui; oli niinkuin olisin vastaanottanut kirouksen palan", sanoi
vaimo ja purskahti taasenkin itkemään.
Kyynel herahti minunkin silmääni ja minä pyörähdin kamariini ja samassa
tuokiossa kirjoitin seuraavan runopätkän, joka on näihin saakka
säilynyt paperi-puluissani:
Tuli köyhä käypäläinen,
Näljän kanssa nääntyväinen,
Luokse rikkahan,
Apuu hältä anomahan,
Puutettansa sanomahan,
Kautta taivahan.
Rikas kyllä avun antoi,
Kiukkumiellä hän sen kantoi,
Köyhä paralle.
Kyynel köyhän silmän täytti,
Nöyrältähän se nyt näytti,
Sekä aralle.
Mutta niinhän se ei ollut,
Eikä kyynel silti tullut,
Että kiitokseen
Ylettyneet olisivat,
Köyhyydestä tulisivat.
Ne oil -- murtuneen.
Tuli köyhä kulkevainen,
Itkuansa sulkevainen,
Luokse köyhemmän.
Hänkin hälle palan antoi,
Surkumiellä hän sen kantoi,
Vaikka vähemmän.
Kyynel silloin vuosi kanssa,
Kuihtuneita kasvojansa,
Alas valuen.
Ne ei olleet huokauksen,
Eikä mielen murtumuksen,
Ne oli kiitoksen.