I.

Ennustaja.

Oli vuoden 1867 talvi noin puolivälissä. Ankara talvi se oli, jopa niin

ankara, ettei se mene koskaan pois mielestäni. Ei muuta kuin pyryä ja

pakkasta, pakkasta ja pyryä. Parikin viikkoa kesti järkähtämättä

yhtämittaista neljänkymmenen asteen pakkasta, ja tavasta tuli taivaan

täydeltä myrskyn kanssa lunta, niin ettei eteensä nähnyt. Toisin aioin

itätuuli tuulla uilotti parisen viikkoa yhtämittaa, ajaen paksua ja

höllää lumikerrosta kauheoihin kinoksiin huoneitten ympärille ja metsän

laitoihin. Silloin oli paleltua ihmiset ja eläimet. Alinomaisten

pyryjen ja kinostamisien tähden oli kaikkialla niin paljon lunta, ettei

moniin vuorokausiin päässyt liikkeelle tarpeitakaan hankkimaan.

Metsässä hevoset eivät päässeet muuten kulkemaan kuin uimalla;

surkealta näytti, kun hevoset mähkivät eteenpäin ja lumi seljän yli

lainehti. Ei ollut silloin kulkeminen leikin tekoa. Usein piti miesten

rupeamittain pahimmissa paikoissa polkea ja pahnata tietä, jos mieli

oli vähänkään päästä liikkumaan.

Jos tällä tavalla saatiin teitä auki uratuksi, niin mitäpä siitä sitten

oli, huomenna olivat tiet useinkin taasen tukossa. Ei silloin voitu

suuria kuormia kotiin kuljettaa. Kaikki kujat ja talojen ympärystät

olivat niin korkeaksi kinostuneet, ettei niissä tavallisia teitä myöten

ollut ajattelemistakaan päästä kulkemaan. Senpä tähden täytyi niissä

kääntää tiet vainioiden seljille ja taipalilla aukeille niityille.

Tämän vuoksi tulivat tiet niin mutkikkaiksi ja kiukeroisiksi, että

oudon oli mahdoton osata oppaatta kulkea kylien läpi. Pahimmissa

kinospaikoissa piti alinomaisella luomisella pitää tietä auki ja näissä

paikoin oli huoneitten korkuiset kinokset, molemmin puolin tietä; niitä

läpi ajaessa tuntui siltä kuin olisi ajanut tunnelin läpi.

Usein aamulla ylös noustua oli huoneitten edessä niin korkeat kinokset,

ettei huoneesta ulos päästy. Semmoisissa tapauksissa riensivät

onnellisemmat naapurit avuksi, luomaan kinoksia ovein edestä pois.

Sitten alkoi ankara luominen navettain, tallein ja muiden

ulkohuoneitten edustalla, että päästiin eläinparkoja ruokkimaan ja

hoitamaan. Vaikka kuinkakin olisi koetettu huoneita lämmittää, tulivat

ne kuitenkin niin kylmiksi ja kalseoiksi, että tuntui siltä kuin

jotakin raskasta suolahärmää olisi ollut huone-ilmassakin. Kun meni

ulos, tarttui pakkanen heti kuin kissa kasvoihin, erittäinkin nenään ja

korviin; oli niinkuin olisi neuloilla pistelty ja pian täytyi käsin

tarttua niihin kiinni, suojataksensa, etteivät ne paikalla jäätyisi

koviksi kuin jääkynttilä.

Eläinten kanssa se kuitenkin surkeinta oli. Mitä täytyi toimilla ja

muilla peitteillä suojella, laittaa niille lämmintä ruokaa ja juomaa,

ja yhtäkaikki ne myötäänsä värisivät vilusta. -- Ei ollut elämä silloin

leikin tekoa.

* * * * *

Ankara pyry oli silloinkin kuin eräänä päivänä astui tupaan vanha mies,

sauva kourassa. Hän oli niin luminen huoneesen astuessaan,

ettei tiennyt kävelikö hän selkä edellä vai päinvastoin. Hän koitti

pudistaa lunta pois vaatteistansa, mutta onnistumatta, sillä ankara

lumivihuri oli pieksänyt lumen niin lujaan kiinni hänen hiuksiinsa,

karvalakkireuhkaansa ja muihin rikkinäisien nuttuinsa poimuihin, että

se tuntui olevan joka paikkaan ikäänkuin kiinni liimattuna. Hän näytti

kovin köntistyneeltä eikä jalka tahtonut jalan edelle päästä.

"Käykää, ukko, peremmäksi istumaan, että vähänkin lämpenisitte, koska

näytätte niin kovin vilustuneelta", kehoitin häntä.

Ukko rupesi napuloimaan takkikuluaan auki, mutta kädet olivat niin

kontassa, ettei siitä tullutkaan mitään; menin siis ja autin häntä.

"Voi, voi", sanoi ukko ja köntti peremmäksi lavitsalle istumaan. Siihen

hän sanatonna vaipui sauvansa nojalle kumaraan.

"Mistäs tää vanhus on kotoisin?" kysäsin häneltä.

"Tuoltahan, tuota, olen H----n pitäjästä", sanoi ukko, päätänsäkään

nostamatta.

"Kuinkas te olette näin kauvas sortunut?" kysyin taasenkin.

"'Hätä käskee härän juosta, pakko paimenen paeta'. Onhan tuo

henki-pahanen vanhallakin siksi kallis, että tekee mieli sitä jollakin

tavalla eteenpäin viedä, vaikkeihan minun elämisestäni ole enään

kenellekään mitään hyötyä. 'Elohon on elävän mieli, vielä haudan

partaallakin'", tuumaili ukko.

Asuntoni oli silloin muutamassa pitkälle mereen pistävässä niemimaassa.

Vaikka jonkunmoisia katovuosia oli ollut, jo vuodesta 1862 saakka, ei

täällä niemimaassa niistä niin suuresti oltu kärsitty kuin ylempänä

maaseuduilla.

"Mutta eikös teidän pitäjään vaivaishoito pidä huolta vanhoista ja

vaivaisista, kun ovat teidät päästäneet liikkeelle lähtemään?" sanoin

melkein virallisesti.

"Kyllä kaiketi, vaan mistäs ihmiset antavat, kun ei heillä

itselläänkään ole mitä suuhun panna?" sanoi ukko ja katsoa vilautti

minua nuhtelevasti silmiin.

"Mutta eihän nyt niin kovia katovuosia ole ollut, että semmoinen hätä

olisi", väittelin vastaan.

"Niinhän sen outo luulisi, mutta te ette näy tietävän maakunnan oloista

kotinurkkianne etemmäksi... Täällä merenrantamaissa on toki jotakin

saatu, mutta muualla ei moneen vuoteen paljon mitään. Silti tänne

kääntyvät nälkäiset joukot, saadaksensa henkensä pitimiksi jotakin

suuhunsa pantavaa. 'Urpaseen puuhunhan lintukin lentää'", selitti ukko.

"Taitaapa niin olla", sanoin vähän häpeissäni.

Toimitin eukolleni, että hän antaisi ukolle ruokaa. Nöyrästi meni hän

syömään ja söikin kelpo lailla.

"Milloin olette viimeksi saanut ruokaa?" kysyin ukolta, kun hän oli

syömästä päässyt.

"Eilen iltapäivällä", sanoi hän.

"Hyvänen aika, ja nyt oli jo sivu puolenpäivän!" sanoin kauhistuksissani.

"Siinäpä sen nyt näette, ettei tätä lystikseen tee; ei ole tiheässä,

jotka nykyään tuntemattomalle, vanhalle ja vaivaiselle palan suuhun

pistäisivät... Te näette olevan armeliaita ihmisiä köyhääkin kohtaan...

Kiitos suuri ruoasta!" sanoi ukko pöydästä noustuaan, suutansa

pyhiskellen.

"Kun saisin vähän levätä, sillä tuntuu niin raukaisevan, eikä tuo

kylmäkään tunnu vanhasta ruumista erkanevan", jatkoi hän sitten.

Osotettiin hänelle vuode, jossa hän saisi levätä.

Siihen hän oihkaten köykyssään kömpi ja laskeutui pitkäksensä.

"Jospa nämät kovat ajat loppuisivat tähän, mutta pahimmat ja koivimmat

ovat edessä", sanoi ukko pitkällensä päästyään.

"Mistä sen tietää?" sanoin, ikäänkuin säpsähtäen.

"Kaikki merkit viittaavat siihen", sanoi ukko.

"Minkälaiset merkit?"

"Esimerkiksi nämät ankarat pyryt ja pakkaset".

"Mutta olen kuullut sanottavan, että kun on talvi kylmä, niin tulee

lämmin kesä", väittelin ukkoa vastaan.

"'Karhulla on karhun pojatkin'", sanoi vaan ukko.

"No mitä muita merkkejä teillä sitten vielä on?" kysyin.

"Nuot aidatkihan ovat niin lumen sisässä, ettei aidan seipäitäkään näe

ja hanget ovat niin laajat aitojen piirteillä, että näyttää siltä kuin

ne olisivat vartta varten lumella muuratut; eikä ole pienintäkään koloa

aidan ja hangen välillä", selitti ukko.

"Ettäkö sekin on köyhän vuoden merkki, kun aitojen ja hangen välillä ei

ole mitään koloa?"

"Niinpä se on".

"Mutta eihän se ole mikään kumma, jos niin on, kun on paljon lunta

ja se tuulella kulkeentuu suojapaikkoihin, täytyyhän silloin

aitoviertenkin täyttyä", inttelin.

"Siinäpä se nyt on. Mutta eipäs kaikkina talvina aitovieret sillä

lailla täyty lumella, vaikka kuinkakin tuulisi ja huiluttaisi;

jyrkkinäpäs pysyvät vaan kinokset ja erillään aidoista -- ja noita

rottiakin on ilmestynyt maaseuduille, eikä sekään ole mikään hyvä

merkki", selitteli ukko.

"Niin, mutta sanotaanhan sananlaskussa, että vanhat 'profeetat ovat

kuolleet ja nuoria ei uskota'", sanoin siihen vastaukseksi.

"Jospa se niin olisikin, olisin varsin hyvilläni, mutta niin ei ole.

Minulla on paljon elämän kokemusta. Olen vanha mies ja elämässäni olen

ottanut vaaria kaikellaisista asioista ja olen havainnut yhtä ja

toista. Te olette vielä nuori, painakaapa nämät minun sanani mieleenne,

niin tulette huomaamaan, että uudet profeetatkin jotakin tietävät.

Jospa olisin tilaisuudessa tulevatta syksynä teille muistuttamaan

näistä asioista, mutta niin ei käy, sillä voimani heikkenevät päivä

päivältä ja minä tunnen selvästi, ettei minun tarvitse olla kokemassa

tulevan kesän seurauksia", puheli ukko surullisen raskasmielisenä.

Sitten hän vaipui levolliseen uneen.

Kun hän heräsi, nousi hän ylös ja rupesi tukkimaan takkiresuaan ylleen.

Käskimme hänet jäämään yöksi.

"Ei tokikaan, ei tokikaan, enhän niin kiittämätön kuitenkaan ole.

Koetan mennä toiseen taloon ja jospa en saisikaan ruokaa, tulen hyvästi

toimeen huomiseen asti. Ehkäpä silloin tapaan jonkun armeliaan ihmisen

taasenkin. Minä näen, ettei teilläkään kovin iso eläminen ole; paljon

on noita lapsukaisiakin"; puheli ukko, samassa koetellen takkiaan

kiinni. "Kiitos vaan avustanne, kun autitte ruoka-aterialla vanhaa,

vaivasta, kulunutta ukkoa", tuumaili hän.

Kädestä pitäen jätteli hän hyvästi joka henkilön, kiitellen ja

kostellen jokaista erikseen. Sitten hän sauvansa nojalla alkoi kävellä

kalkutella ovea kohden. Ovessa mennessään kuulin hänen sanovan: "Jumala

meitä kaikkia armahtakoon! Kovat ajat ovat edessämme". Sitten

tukkeentui hän tuohon sakeaan pyryyn ja alkoi pahnustaa lähimmäistä

taloa kohden. Kauvan katselimme ukon jälkeen ja vanhimman poikamme

laitimme suksilla hänen jälkeensä luovimaan ja katsomaan perään, että

ukko todellakin vaaratta pääsi ihmisten ilmoihin.

Seuraava kevät tuli tavattoman pitkä ja kylmä. Ei juhannussakaan ollut

niittylatoin ympäristöiltä ja metsän rinteiltä vielä lumihanget lopen

kaikki sulanneet. Toukokuun kahdentenatoista päivänä lähdin

viidentoista penikulman pituiselle matkalle hevosella meren jäätä

myöten ja neljä penikulmaa ajoin K----a jokea ylöspäin niin hyvällä

jääkelillä, etten kertaakaan käynyt maalla. Jyrkimmät kosket olivat

tavallisina talvina olleet aina sulina, mutta nyt ne olivat vahvassa

kristallikirkkaassa jäässä. Semmoista en ollut koskaan ennen nähnyt

kovimpinakaan talvina. Saman kuun seitsemäntenätoista päivänä palasin

samoja teitä matkaltani ja keli oli yhtä hyvä kuin mennessäkin.

Kotitarpeen viinanpoltto oli niinä aikoina lakkautettu. Vanhan tapansa

mukaan kokivat jotkut siveellisesti vajouneet ihmiset korven

loukeroissa keittää vielä tuota mielijuomaansa. Eräs salaviinan

keittäjä oli yöllä Erkinpäivää vasten kantamassa viinakonttia kotiinsa

salapolttimostaan. Välillä maisteli hän tuota ilolientään niin suuressa

määrin, että hän kellistyi tielle nukkumaan. Silloin paleltui hänen

jalkansa niin pahoin, että kaikki varpaat liukesivat jalvoista irti.

Kahdeksantena päivänä kesäkuuta ajettiin penikulman pituisia meren

lahtia jäätä myöten kaupunkiin ja sanan kuun kymmenentenä päivänä

vetivät nuottamiehet jäänuottaa meren lahdelmilla.

Oikealla ajalla ei ollut ajattelemistakaan ruveta kylvön tekoon. Kovat

yöpakkaset vallitsivat vaan katkeamatta, niin että maa oli aamusin niin

kovassa roudassa, että se oikein halki paukahteli.

Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon

siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani

tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä

niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen

verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin

peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet;

he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä

Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja

juhannuksen jälkeenkin.

Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli

siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa

rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan

kylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta

siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan

tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen.

Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika

tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt

touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan

meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein

sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani.

Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä

suhteista.

"'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä

tiedä, kuka meistä lopulta voittaa", sanoin minä.

"Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä", inttelivät

he.

"Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä

odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika", puolustelin

periaatteitani.

Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät

pois, ilvehymy huulillansa!

Elokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja

alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon

leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä

olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin

vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin

toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika

epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan

Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta

herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan

tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului

iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun

erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi

tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.

"Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte

antaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä

kaalina hakkaamaan?" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu

pilkallisen-voittoisessa hymyssä.

"Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni

paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on

verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä

valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä

vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille", koin

puolustella itseäni ja työtäni.

"Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet;

sirppihallaa tulee, se on vissi se", sanoi mies vähän masentuneena ja

lähti pois.

Kylmän ja kolkon näköisiä karapilvi-tönkäleitä kiiti taivaalla ankaran

pohjatuulen mukana. Niitä kulki niin tiheästi, ettei aurinko päässyt

monasti taivaalta pilkistämäänkään. Oli niin kylmä, että vaikka

ahkerasti koettiin työtä tehdä, tulivat kädet kuitenkin konttaan.

Tämän tähden hommasi eukko kahvia ja laitti minut sitä leikkuuväelle

pellolle viemään. Minun tieni kulki, niin että tulin takapuolelta

heidän luokseen. He eivät huomanneet siis tuloani. Eräs vaimo oli

paapattamassa, että:

"Mitähän se Jumalakin ajattelee tuommoisesta epätoivoisesta miehestä

kuin tämänkin talon isäntä on, joka väkirynnäköllä pakkaa Jumalan

edelle?"

Samassa huomasivat he minut, kun yhä kävellessäni sänki rapisi

jaloissani. Vähän häpeissään kääntyivät he kaikin minuun päin.

"Ei niin pidä tehdä kuin hyvä tulee, vaan niinkuin isäntä tahtoo.

Samahan se sinullekin, Pirko, on mitä sinä teet, kun minä palkan

maksan. Minulla on täällä aika mummu täynnä kuumaa kahvia.

Kääreennytäämpäs kaikin sen ympärille ojan partaalle, juomaan lämmin

kuppi viluiseen sydämeemme", sanoin minä kehottavaisesti ja pian oli

väki härppimässä kuumaa kahvia.

Seuraavana yönä ei vielä tullut pakkasta, vaikka oli niin hirveän kylmä

ilma. Tuuleskeli koko yön ja taivaskaan ei täydelleen se'estynyt.

Saimme siis seuraavankin päivän pitkittää leikkaamista. Niin ahkerasti

tehtiin työtä, ettei joudettu ruokalepoakaan pitämään, vaan joka sai

viimeisen palansa niellyksi, tormasi pellolle; väki oli nyt oikein

innostuksissaan, koska hekin rupesivat älyämään, että nyt kiire on

tarpeesen; vieläpä sekin saatti innostuttaa, kun lupasin heille hyvän

päiväpalkan.

Lauvantai-iltaan saimme leikkuun niin leikatuksi, ettei jäljelle jäänyt

kuin pari peltotilkkua. -- 'Pianhan se lyhyt virsi on veisattu'.

Jo iltapäivällä alkoi tuuli heiketä ja taivas se'estyä. Kymmenen

ajoissa illalla oli niin tyyni, ettei haavan lehti värähtänyt. Taivas

oli niin selkeä, että tähdet näkyivät taivaalla niinkuin talvisydännä

ja kuu paistaa kaljotti niin kirkkaasti, että oikein varjonsa näki.

Silloin osoitti lämpömittari jo yhden asteen kylmää.

Aamulla oli surkea näky nähtävänä. Niin paksusti oli kuuraa maassa,

että olisi lunta luullut sataneen. Kaivolla olevissa astioissa ja

muissa mataloissa vesipaikoissa oli melkein tuumaa paksu jää. Harmaa

kaasu täytti ilman ja paksu pilvenjänkä oli korkealla auringon nousun

edessä. Se nousi auringon edellä taivaalle, ettei aurinko voinut näkyä

ennenkuin yhdentoista aikana aamulla. Kun aurinko ehti jängän edelle,

ei se paksun huurun lävitse voinut valaista eikä lämmittää; huumottihan

vaan niinkuin valju kuu olisi noussut taivaalle ohuen härmäpilven läpi

vaalottamaan.

Oli niin tyyni, ettei koko luonnossa kuulunut väräystäkään, ei linnun

ääntä eikä ihmistenkään toiminnasta syntynyttä liikkeen kahinaa. Kasvit

seisoa töröttivät läpi jäätyneenä, suorana, peitettynä paksulla

kuurakerroksella. Vahvat perunan varsikot olivat lupsauttaneet lehtensä

pitkin vahvaa vartta ja varsi oli niin jäässä, että kun sitä taittoi,

taittui se niinkuin jääkynttilä. Lyijyharmaa sumu tuntui raskaalta

hengittää; oli niinkuin joku tukeuttava raskaus olisi painanut ja

oikein tuntui rintaa karvastelevan, kun sitä hengitti keuhkoihinsa.

Kun ankara kuura ja jää vihdoinkin sulasi, huomattiin silloin, että

kaikki oli mennyt, niin meren sisälle pistävässä niemimaassakin kuin

paikkakuntamme olikin. -- Niin täälläkin, mitä sitten muualla.

Halla oli vienyt kaikki, eikä ihmettä tapahtunutkaan, että syksystä

olisi lämmintä ilmaa piisannut pitemmästi kuin tavallisina vuosina.

Viime talvisen ennustaja-ukon ennustukset olivat toteentuneet!

-- -- -- Kovat ajat olivat tosiaankin edessä.