Seuraavan jutun kertoi meille Hossan nuori isäntä, kun Hossanjärvestä
pitäen laski meitä alas Yläjoen kymmeniä koskia. Hän oli mainio
kertoja, en osaa lähimaillekaan jälitellä hänen elävätä kuvaustaan,
vaan koetan kumminkin.
Suvannolla siinä, mistä vesi lähtee puristautumaan kapenevain ja
kohoavain äyrästen väliin ja virta kiihtyy Kirveskosken yläpuolella,
alkoi hän:
— Ei minua ole pitkiin aikoihin mikään niin pistellyt kuin se juoru,
jonka nuo tukkilaiset tässä keväämmällä nostivat tuosta Kirveskoskesta,
kun siinä muokkasivat tukkilautan laskussa. Juurikuin siitä heidän
juorustaan kukaan välittäisi. Olisi muka heidän puheittensa mukaan mies
nähty tuosta vasemmalta rannalta viskautuvan koskeen ja sinne häviävän,
— mutta usko sitä! Tuosta juuri kallion kielekkeeltä sen olisi pitänyt
heittäytyä koskeen, näkijät sanovat seisoneensa tässä aivan vastapäätä
toisella rannalla.
Se oli Kirveskosken kovimman korvan yläpuolella. Siinä keskeytti
laskumiehemme tuokioksi kertomuksensa pyöräyttääkseen parilla
voimakkaalla melankäännöksellä venheen kiertämään väylän tapaista
pitkin toiselle rannalle, jossa joki oli syvempi. Pari minuuttia
ääneti oltuaan kovimmin kohisevia korvia laskiessaan, joissa ei
ääni huutaenkaan olisi kuulunut, jatkoi hän taas veneen vieriessä
tyyneemmälle vedelle:
— Lauvantai-ilta se oli, eli yöllä vasten sunnuntaita, muistan minäkin
sen illan vielä hyvästi; ilma oli silloin lämmin vaan vähän sumua oli
taivaalla. Hossanjärvestä oli vasta päästetty suuri lautta joelle,
ja tukkilaiset olivat tässä Kirveskoskessa tehneet työtä yhteen asti
yöllä tukkeja päästellessään. Tällä paikalla olikin silloin työ jo
loppunut, ja tukkilaiset lähtivät tästä pari virstaa ylöspäin, jossa
niillä oli majapaikkansa. Mutta muuan kirves oli unehtunut kosken
rannalle, ja pari poikasta palasi vielä takasin sitä hakemaan, — niillä
kun on savotalta kirveetkin, niin pitää olla tarkempia kuin omasta
tavarastaan. Olivat tulleet siihen kosken partaalle, ja siinä ne oli
nähneet näkösensä, — eli sanovat nähneensä, kertoivathan nuo tuon
minunkin kuullen.
Laskumiehemme katkasi siinä puheensa hyvin välinpitämättömän näköisenä,
ikäänkuin miettien kannattaisiko tuota kertoakaan, siihen määrään hän
halveksi koko juorua. Kopisti piippunsa tyhjäksi, pisti uuden tupakan
ja näytti kiinnittävän koko huomionsa muutamaan poroon, joka siinä joen
hiekkaisella rannalla hajallasäärin ja pää pystössä ihmetteli meidän
kulkua. Mutta jatkoi hän kumminkin:
— Alaaltapäin kosken rantaa oli mies verkalleen astunut joen toisella
puolen. Oli ollut kuin tavallinen mies, se vain erotus, että mustiin
vaatteisiin oli puettu ja silmätkin sillä olivat olleet mustat ja
kiiluvat. Aivan selvään sen sanoivat pojat nähneensä, ja sanovat
vieläkin; olivat vielä toisilleen tuumailleet että mikähän kulkija
se tuokin on. Hiljalleen oli mies kävellyt, noussut siihen kallion
kielekkeelle ikäänkuin katsoakseen pääsisikö siitä mistään yli.
Kotvasen oli siinä seisonut ja niin yhtäkkiä lähättäytynyt koskeen.
Vesi oli vain pärskähtänyt, ja sinne se oli hävinnyt.
Kertomuksensa kuluessa oli laskumiehemme käynyt yhä vakavammaksi,
melkein juhlalliseksi, ja aivan kolakalla äänellä kuvasi hän miten
tuo outo mies oli heittäytynyt hyrskyihin. Hänen vakuutuksistaan ja
välinpitämättömyydestään huolimatta näytti kumminkin siltä, kuin
tuo Kirveskosken tarina olisi häneenkin syvemmin vaikuttanut, kuin
hän tahtoi ilmaista. Liekö itsekin sen huomannut, koska taas rupesi
leikillisemmäksi:
— Mutta lipetin ne oli siitä pojat ottaneet, jälkeensä katsomatta
olivat yhteen henkäykseen juosseet majapaikalle asti, ja siihen unehtui
heiltä kirveen haku ja muut asiat. Läähättäen olivat kertoneet kumman
näkemänsä toisille tukkilaisille ja sitä ne on täällä totena kertoneet
joka paikassa. Kertoivat kulkiessaan sitä tuonaan meilläkin. Ja
ihmiset, jotka tuntevat pojat lähemmin, — ne ovat tuolta Piispanjärven
kulmalta —, sanoivat, ettei ne pojat ennen ainakaan ole valehdelleet.
Vaan minä sanoin että valehtelevat kai nyt...
Hän vaikeni. Kyselimme häneltä, eikö ollut kuulunut että niihin
aikoihin kukaan, tukkilainen tai muu, olisi hukkunut tai hukuttanut
itsensä, — ehkä olisi juttu voinut siitä saada alkunsa.
— Ei ole kuulunut, eikä se ole ollut ihminen, liekö ollut mikään.
Mikäpä se sellainen mustasilmäinen olisi ollut, joka muitten nähden
olisi koskeen työntynyt, — ei. Pojat on panneet omiaan, eli minkä
lie nähneet. Mutta sen verran ne saivat juorullaan aikaan, ettei
tuokaan Pajuvaaran isäntä, joka tällä joella on uutterin kalamies,
ole sen koommin uskaltanut Kirveskoskea laskea. Ne näet hokevat, että
kun tuollainen ilme on näyttäytynyt kosken rannalla, niin se muka
merkitseisi, että koski tänä kesänä siitä osansa vaatii, ihmishengen
viepi. Vaan olen sen minä laskenut jälestäkinkäsin niinkuin ennenkin,
eikä ole tuon kummempaa tullut, ja lasken vielä vastakin. Mutta
muistuu se sentään aina tuo juoru mieleeni kun tulen siihen suvannolle
Kirveskosken korvalle.
Tätä kerrottaissa oli jo Kirveskoskesta kuljettu hyvä taival alaspäin,
ja oltiin jo toisen kosken niskassa, Kirveskoskea kovemman. Työnnyttiin
sen vetävään virtaan eikä muistettu enää koko matkalla Juntusenrantaan
asti tuota tukkimiesten nostamaa juorua.