Niiden sydämmellisten ja hauskojen muistojen rinnalle, joita
tällaiselta matkalta tuo mukanaan, jää matkailijan mieleen joskus joku
ikävämpikin ja tylympi kuva jostakin kulkemastaan kulmakunnasta. Siltä
ei ole sanottu, että ihmiset siellä yleensä olisivat olleet tylympiä,
epäkohteliaampia tai itsekkäämpiä kuin muualla, — pelkkä sattuma,
kenen pariin on joutunut, voi olla koko vikana — mutta siitä on kerran
tarttunut kylmempi ja vieraampi vaikutus mieleen, ja semmoiseksi se
sinne jää.
Minulle on matka Alakitkasta Oulankojoelle jäänyt tuollaiseksi
muistoksi mieleeni. Siellä sattui monta seikkaa, jotka olivat omiaan
synnyttämään tylynlaista tunnetta.
Oli saatava soutaja Oulangonjokea alas, ja kun koko Oulangonjoen
rannalla ei ole yhtään ihmisasuntoa eikä koko taipaleellakaan
Alakitkasta asti — sitä on matkaa kaksi peninkulmaa — kuin pari taloa
tai mökkiä, joilla vielä kaikilla ei ole venettäkään Oulangon rannalla,
piti jo ajoissa Alakitkan taloista ruveta tiedustelemaan saattajia.
Jo kirkolla oli se meille varalta sanottu, ja sanottu myös, että
kohtuullinen saattopalkka Paanajärvelle asti oli 10—15 markkaa.
Oli jo ilta, kylvyn aika kun sousimme selän yli Virranniemen taloihin.
Käymme tupaan, istumme tarinoimaan, puhumme asiamme.
— Soutajia Oulanganjoelleko...?, eipä täällä taida olla saattajia
sille matkalle, sitä tietä ei monasti kuljeta, selitti isäntä unisesti
haukotellen ja kääntyi poispäin ikäänkuin merkiksi, että niistä
puuhista ei tule mitään, palatkaa takasin jos tahdotte.
Siitä: kylmyydestä huolimatta istuttiin kumminkin ja jatkettiin
tuumailua. Huomautettiin ohimennen, että jospa ei tavallisesti
kuljettanekaan, niin voisihan siltä joku lähteä rahan edestä
saattamaan, koska meillä nyt juuri oli matka sinne.
— Ka minä en lähde, menköön muita ketä tahansa. Vaan kukapa sinne
kyennee lähtemään, siellä ei ole koko joella kelvollista venettä
kellään muulla kuin meillä, ja sitä venettä ei minun luvatta oteta.
Kylkiään kuoputellen tuli siihen jo säestämään toinenkin mies, mikä
lie ollut huonemies, ja selitti että sinne on niin pitkät ja pahat
matkat, ettei sinne hullukaan lähde, saattamaan ja sitten sauvomaan
sitä virtavata, matalata ja huonopohjaista jokea takasin. Semmoista
miestä ei löydy näissä taloissa ja vielä vähemmän niissä taloissa ja
mökeistä, joita on Käylänvirran ja Kallunginjärven rannalla Oulankaan
kulettaissa. Niillä ei ole venettäkään, milläpä ne sieltä lähtisivät.
Molemmat ja vielä muutamat akat lisäksi, vakuuttivat meille aivan
jyrkästi, että siitä matkasta ei tule mitään.
Tämä tuntui hyvin nololta, ja huolestuneina katselimme jo toisiamme,
että jokohan tämä nyt on täyttä totta. Pian meille kumminkin selvisi
asia ja tarkoitus.
— Jos teidän nyt kumminkin on sinne pakosta päästävä, alkoi se sama
huonemies hetken perästä, niin minä en sääli lähtiessäni, vaikka siellä
onkin semmoiset matkat ettei sitä toinen arvaa. Eihän sieltä ison veden
aikana pääse takasin millään pelillä. Mutta minä lähden kumminkin
toisten Heikan kanssa jos vain isäntä luvannee venettä, — koska teillä
näkyy tuommoinen pakko sinne olevan.
Hän seisoi hetkisen ääneti katsoen minkälaisen vaikutuksen tuo hänen
jalomielinen uhraavaisuutensa lie meihin tehnyt. Kun nähtävästi huomasi
sen tehneen hyvän vaikutuksen, lisäsi hän sivulle kääntyen: "jos
kaupoissa sovittanee".
Käsitimme jo että tuossa se onkin se joka hakaltaa. Kysyimme hintaa.
— Kulki tässä toissa kesänä pari insinööriä, juuri samoja matkoja
kulkivat Paanajärvelle, ja tästä saatettiin. Ne maksoivat 40 markkaa
eivätkä sitä paljostuneetkaan, vielä ruoat ja ryypyt antoivat koko
matkan. — Hän vaikeni taas hetkeksi, kai tarkastaakseen meitä minkä
vaikutuksen tämä tarjous nyt oli tehnyt. Huomasi kai, että niille pitää
heti vähän tinkiä, koska jatkaen edellistä puhettaan virkkoi:
— Mutta koska teillä ei tavaroita ole niinkuin oli heillä, niin voin
minä viedä kolmellakymmenelläkin, vaikka nyt on muuten tulvan puolesta
pahempi kulkea... kun sitten isännälle vielä jonkun vähän veneestä
maksanette.
Me selitimme hänelle kuinka luonnottoman korkea tuo hinta oli. Matkaa
saattoi maitse ja vesitse tulla korkeintain 5 peninkulmaa, ja jos siitä
olisikin pari peninkulmaa palatessa sauvottava ylös väkevätä virtaa,
niin olihan mennessä myötävirta — aikaa ei voi missään tapauksessa
kulua kuin puolitoista päivää. Kahdelle miehelle — toinen oli poikanen
— se jo teki 10 markkaa päivässä, olihan se liikaa.
— Ka kun ette tahtone maksaa, niin en minä pyri...
— Eikä minun veneestäni tarvitse tehdä kauppoja, äsähti väliin isäntä,
— sitä ei ole tarvis kuljettaa sinne matalikoissa pieksettäväksi.
Olimme todellakin heistä koko joukon riippuvaisia, vaan emme niin
kokonaan kuin he luulivat. Taikka joen rantaa me nuoret miehet
saatoimme kulkea Paanajärvelle jos niikseen tuli, ja soutajamme,
joka meitä vielä lupasi lähteä saattamaan ylös Käylän virroille,
arveli sitäpaitse että on kai siellä joella Kallunkilaisillakin joku
veneenrämä. Tuommoinen kiskomishalu inhotti. Hetken vielä tingittyämme
sanoimme jäähyväiset ja lähdimme.
Vielä rantaan tuli se sama huonemies meille vakuuttamaan, että oli
aivan turhaa lähteäkään eteenpäin, sieltä ei saa enää venettä mistään,
eikä siellä ole miehistä miestä kotona saattajaksikaan. Vaan hän voisi
ehkä vielä vähän pudottaa hintaa... ja jos isännälle markkaa pari,
kolme antaa, niin lupaa se veneensä. Jalan sieltä ei pääse mitenkään,
soita on pahoja eikä polkua merkkiäkään.
Hän jäi vielä rannalle paapattamaan kun me sousimme Virranniemestä ylös
Käylänkoskia kohden. Ilta oli jo kulunut kultaisimmilleen, laskevan
päivän säde kimalteli kirkkaana virran leikkivässä laineessa, ilma oli
vilponen ja puhdas, laulellen soutelimme hilpeällä mielellä edelleen
muistamatta enää äskeistä tinkaa ja huolehtimatta matkasta. Koskien
alapuolelle jätimme saattajan ja veneen ja astelimme siitä ravakasti
pehmeätä metsäpolkua pitkin koskien niskassa olevia uudismökkejä
kohden. Ilta oli silloin jo kulunut puoleen yöhön; Käylään aijoimme
jäädä yöksi.
Monasti olimme tulleet ennenkin yöllä taloon, ja kernaasti oli emäntä
noussut tekemään meille vaatimatonta vuodetta ja isäntä kyselemään
vieraiden kuulumisia, eikä oltu salvassa tavattu yhtään ovea. Täällä
olivat ovet säpissä; toisessa mökissä ei saatu yhtään sielua hereille,
nyrpeänä ja äkäsenä nousi toisessa muuan vanha eukko kyselemään
ovenraosta mitä yöllä kulkijoita me olimme. Se selitettiin ja
pyydettiin yösijaa.
— Eipä tässä meillä ole nyt sijaa yöksi, eikö tuohon toiseen mökkiin
päässyt?
— Ei päässyt sinne.
— No eipä tähänkään sovi, tässä jo on noita metsänostajia ja on omaakin
väkeä.
Tupaan silmäillessä näkyikin siellä makaavan väkeä lattian täydeltä,
eukko peitti raanulla muutaman naisen, joka melkein alasti loikoi erään
mustapartaisen miehen rinnalla. Ei tehnyt mielikään jäädä sinne yöksi.
Kyselimme matkaa Kallunkiin. Neljännes, toista oli kävellä, sitten
järvi soudettava. Päiväseen aikaan siitä huudettiin venettä poikki,
mutta yöllä ei huuto auttanut.
— On siellä tuolla myllärillä vene, vaan eipä se taida viitsiä lähteä
viemään.
Herätettiin mylläri, se mustapartainen mies. Ei hän viitsinyt lähteä.
No eikö muita olisi, eikö hänen vaimonsa — tarkoitettiin sitä joka
juuri heräili hänen vieressään — lähtisi? Eihän hänellä täällä mitä
vaimoa ole. Missä isäntä? Maantietöissä. Saisinko sitä venettä lainata
järven yli? Kukapa sen sieltä toisi takasin, sinne sitä ei saa jättää.
Toimitetaan takasin, tuodaan vaikka itse toisella veneellä, No paljoko
tuosta maksettaisiin?
Siitä sovittuamme lähdimme väsyneinä ja melkein loukkautuneina yön
selkään taivaltamaan Kallunkiin päin. Vaan matkalla katosi taas pian
alakuloisuus ja hilpeäksi kävi masentunut mieli. Päivä teki juuri
nousuaan kun vankan metsän sisästä astuttiin Kallunkijärven rannalle.
Se oli ruhtinaallisen komea kohotessaan majesteetillisen verkkaasti
vastarannan metsän takaa ja valaessaan hohdettaan yli selän ja vihannan
maan. Ei sumun hiukkaa ollut ilmassa, silmä tuntui kantavan kahtavertaa
kauemmas kuin tavallisesti yli salmien ja selkien ja kun järvelle
soutaessamme vähän kajauttelimme lahden törmiä soi ääni kotvan aikaa
ponnahtaen edestakasin rannasta rantaan.
Kallungissa nouseskelivat jo ihmiset vuoteiltaan meidän taloon
saapuessa. Vielä yritti täälläkin meitä vainoomaan se samainen
vastahakoisuus. Miehet olivat haluttomia lähteäkseen saattamaan —
saimme sittemmin nähdä etteivät he olleet sitä aivan suotta —, vene
oli näet huono, matka pitkä ja virta kova. Vaan meidän onnistui
voittaa emäntä puolellemme — en tiedä kehumallako hänen kahviaan
vai naurattamallako hänen tyttäriään —, ja tämä toimitti tuota
pikaa kuuntelematta mitään vastaväitteitä kaikki valmiiksi, eväät
konttiin, kontti pojille selkään ja pojat tielle, vaikka nämä vielä
lähtiessäänkin mukeltelivat vastaan. Ja niin päästiin vihdoinkin
kävellä lippoinaan pois Kitkan kulmalta Oulangan rannalle.
* * * * *
Kuta lähemmäs jokea päästiin, sen mäkisemmäksi ja notkoisemmaksi kävi
maa. Polku hyppelehtää ylös ja alas lakkaamatta; juuri kun se pääsee
putoamasta jyrkkää rinnettä alas laakson pohjaan, jossa vetinen suo
on kahlattava, nousee se taas toista rinnettä ylös jyrkälle kapealle
särkälle, jonka takana heti on toinen laakso ja suo. Ja nousu ja
lasku käy korkeammaksi joka kerralta. Näyttää aivan kuin luonto
näitä paikkoja muovaellessaan olisi oikein vihapäissään mylleröinyt
ja suurella luomishierimellään äkämyksissään tuolleen sotkenut
pehmeän maa-aineksen särkkiin ja kuoppiin. Kasvullisuus koko matkalla
on korkeuksien mukaan hyvinkin vaihteleva, vaan ylipäätään se on
harvinaisen rehevää ja koskemattoman neitseellistä. Vesakko polun
ympärillä on niin tiheää, että jos edelläni astuja kulkee pari syltää
eelläpäin, en näe häntä virstan matkoihin, vaikka kuulen kengänkopseen
tuossa juuri kapajavan. Senpä vuoksi ei, kun viimeistä tavallista
jyrkempää rinnettä soluttiin alaspäin, mistään merkeistä voinut päättää
joen jo olevan siinä alla, ennenkuin kuului virtaavan veden loisketta
ja samassa viimeisen pensaan takaa avautui eteen koskena vierivä vesi
ja sen takana korkealle taivasta kohden kohoava metsäinen ranta,
samanvertainen kuin se mikä taaksemme jäi.
Tällä paikalla kai oli luovan kämmen pamauttanut vielä syvemmän piirun
kulkemaan halki mäkien ja särkkien ja vetämään vedet soitten pohjista
siihen tiehyeesen, joka ne sitten viepi Vienan lahteen saakka.
Niin, nyt oltiin "Taipaleella" joen rannalla, mutta venettä ei näkynyt
missään. Kulettiin pitkin luisua hiedikkorantaa, josta tulva vasta oli
laskeutunut alemmas, katseltiin, vihdoin huomattiin vene ja toinenkin,
mutta toisella rannalla. No, joki ei ollut leveä, kun valitsi sopivan
paikan sai sen kahlaamalla jo siksi kapeaksi, ettei ollut kuin pari
syltää uimavettä. Koetettiin uida poikki, mutta siitä ei tullut mitään.
Virta oli kova, se painoi armotta heti mukaansa ja vei alaspäin jos
vähänkään hellitti jalkoja pohjasta, eikä siinä potkiminen auttanut.
Koetettiin monasti ja useista kohden, vaan turhaan. Eikä auttanut muu
kuin ruveta lautan tekoon; ladottiin neljä rankaa rinnakkain, vitsoilla
poikkipuut kiini ja sillä köykäsellä aluksella piti työntäytyä
nielevään virtaan. Vaan poikki päästiin ja vene saatiin.
Vuotava oli vene ja pieni, aalto loiskahteli laidan tasalle kun miehet
sisään työntyivät, vaan sillä piti alaspäin lähteä, soutaa lipottamaan
parilla poikkinaisella melantyngellä. Kieli oli pidettävä tasaisesti
keskellä suusta eikä ollut syytä paljo huitoa käsivarsilla, jos mieli
kaatumista välttää. Vaan alaspäin siinä soluttiin, yksi mies sai
myötään mättää vettä, virta lisäsi vauhtia soudolle avuksi. Se oli
läpeensä omituista retkeä.
Joki mutkittelee tavattomasti. Tuskin koskaan näkee kuutta syltä
suoraan eteensä, sen matkan päästä kiertäytyy jo törmä eteen ja virta
pyörähtää suoran kulman sivulle. Väliin käypi joki hyvin kapeaksi,
jyrkät törmät nousevat pystyinä seininä ylöspäin muodostaen ahtaan
laakson, josta taivasta näkyy vain vähänen kappale juurikuin jostakin
raosta. Virran musta vesi — se on harvinaisen mustaa — kiihtyy niillä
paikoin kulkemaan kohisevana koskena ja lennättelee venettä eteenpäin
viskellen sitä rannasta toiseen niin että siinä koko ajan huomaa
kulkevansa aivan jumalan armolla. Mutta kulku ei kumminkaan ole
hetikään niin kiivasta kuin veden virrasta näyttäisi. Joki on yleensä
hyvin matala, se ei jaksa kiidättää venettä veden virran mukana; virta
nuolee veneenlaitoja ohimennessään, tuntuu melkein kuin oltaisiin
kiini, mutta kuljetaan sitä kumminkin eteenpäin. Toisissa paikoin
on joki leveämpi, vaan sitä matalampi. Pohja on hienoa, irtonaista
hiekkaa, jommoista ainetta ovat niillä paikoin korkeat törmätkin.
Tuota hiekkaa kuljettaa virta mukanaan, ahtaa sen paikotellen pitkälle
pistäviksi, korkeiksi särkiksi, jotka milloin kulkevat viistoon poikki
joen niin että jääpi ainoastaan kapea, syvempi juova väyläpaikaksi,
milloin ulottuvat pitkinä saarekkeina joen keskustassa jakaen virran
siten kaksihaaraiseksi. Väliin toinen haara päättyy umpinaiseen
mutkaan, jossa vesi kohisten virtaa patoavan särkän yli, mutta josta
vene ei millään pääse läpi. Siinä ei auta muu kuin joko nousta veteen
ja vetää vene kovettuneen hiekkapankin yli tai sauvoa takaisin ja tehdä
pitkä kierros. Ja juuri kun siitä pulmasta on päästy onnellisesti ohi,
voi sattua että lasketaan uuteen pussiin. Oppaat eivät näitä vähän
kuljettuja väyliä tunne ja sitäpaitsi muodostaa vesi joka tulvalla ja
muulloinkin ehtimiseen aina uusia väyliä ja patoja sen mukaan miten
virran suunta ahtaa hiekkaa yksiin paikkoihin ja repii rikki vanhoja
pankkeja. Siksipä tuolla nelisen peninkulman taipaleella, jossa kovan
virran luulisi hyvinkin kiirehtivän kulkua, tavallisesti meneekin päivä.
Autiota on koko seutu ympärillä, yhtä, vaikkakin vaihtelevaa, erämaata.
Milloin aukeaa virran uoma kuin portti kalliosta, jonka rinteillä
ja harjalla kasvaa tummahtava havumetsä, milloin ovat rantoina
heloittavanvalkoiset, jyrkät hiekkatörmät, joissa tuo löyhä maaperä
näyttää olevan alituisesti vierimässä. Kiinteämpiin törmiin ovat
törmäpääskyset kaivaneet pesäkolojaan, ja kuin nuolia singahtelee
niitä päämme päällä edestakaisin yli virran kepeässä lennossa.
Missä ranta on loivempi, siinä on joku porolauma tai yksinäinen
peura asettunut lepäämään veden viileän ääreen, siitä se hypähtää
säikähtyneenä veneemme lähetessä ja lähtee niska ojossa ja sorkat
haarallaan vilistämään viistoon rinnettä ylöspäin. Muutapa elävän
liikettä ei kuulu koko taipaleella katkasemassa erämaan luonnon syvää
äänettömyyttä.
Tuo hiljaisuus on omituisen uuvuttava, ja kun rästissä ovat edellisen
yön unet, painuu silmä toisinaan kiini. Vaan kun se siitä taas samassa
aukiaa ja luo katseen ympärilleen, tuntuu tuo kulku kiihkeessä virrassa
ja tuo jylhä ympäristö melkein pelottavalta. Kun korkeat synkät rannat
luovat varjonsa tuohon tummaan veteen, tuntuu melkein kuin laskisi
siinä alas manalan mustaa virtaa köykäisessä ruuhessa, jota nielee
ahnas vuo...
Sitä retkeä kestää yhteen kyytiin melkein koko päivän, ja kun
Oulanganjoesta vihdoin viime mutka oikiaa, ja joki laajenee ja
vähitellen muuttuu Paanajärven pitkäksi, joskin kapeaksi seläksi, on
jo iltapuoli käsissä. Taas saavutaan asutuille aloille, vuoristen
rantojen liepeillä näkyy jo taloja siellä täällä ja pian lasketaan vene
muutamaan valkamaan.
* * * * *
Paanajärvi ei ole matkailijoille enää aivan outo paikka. Asukkaat
siellä ovatkin jo tottuneet siihen, että siellä kerran tai pari kesässä
käy nuorisoseurueita kirkolta näyttämässä kuljeskeleville vieraille
sikäläistä alppimaista luontoa ja kauniita näköaloja. Siitäpä syystä
he ovatkin kärkkäitä neuvomaan matkustajalle nähtäviä merkkipaikkoja,
ja niiden neuvojen mukaan kävimme mekin jo illalla ennen auringon
laskua katsomassa eteläisellä rannalla "vaskivuorta", jonka rikkaisiin
vaskiaarteisiin luottaen kansa toivoo kerran ja ehkä piankin saavansa
Paanajärven rannalle suurenmoisen tehdaspaikan, — toivokaamme ettei
se sitä toivo turhaan. Kävimme mahtavasti vaahtoavaa "Myllyköngästä"
ihailemassa ja kapusimme järveen pystysuorasti putoavalta
Ruskeakalliolta vyöryttämässä kiviä syvyyteen. Näitä paikkoja oli
meille paljo kehuttu, ja sekö liika kehuminen lie vaikuttanut, ettemme
päässeet siellä hetikään niin haltioihimme kuin olisimme odottaneet.
Seuraavana päivänä piti käydä järven itäpäässä, joka Niskavuoren alla
pistää terävänä nirkkona aivan Venäjän rajaa vastaan, ja sitten lähteä
painumaan etelään päin paluumatkalle.
Yön satoi, ja satoi vielä aamullakin. Ja kun jo aamupäivällä oli
satamastakin herennyt, lepäsi vielä sakea, märkä, läpinäkymätön sumu
yli luonnon peittäen vastarannan jykeät vuoret kokonaan näkymättömiin.
Noloa oli lähteä semmoisella säällä soutamaan tuolle järvelle, jonka
kehuttuja rantoja ei nyt voisi ensinkään ihailla, vaan eipä auttanut
kauemmin odottaakaan. Astuimme veneeseen ja lähdimme lipumaan
tavotellen yhdestä utuisesta kallioniemen kärestä toiseen.
Vaan hienonen länsituuli tuli samassa avuksemme, ja olipa hauska
katsella sen leikkiä sumuisten vuorten huipuilla ennenkuin sen
väreitä järven pinnalla tuntuikaan. Millä kulmalla tuuli vähän
vauhtiinsa pääsi, heilautti se sumuharsoa vuoren kupeella ja ajoi sitä
raskaannäköisenä pilvenä poikemmas. Mutta tuuli oli vielä heikko, se
ei jaksanut yhdellä kertaa puhdistaa kuin yhden rinteen, toinen oli
vielä sakeassa sumussa ja usvapilviä liiteli siellä täällä ilmassa
hajanaisina vyöhykkeinä. Ne hienonivat ja hajosivat aina kun tuulonen
puhalsi, vaan keräysivät kokoon ja laskeusivat alemmas milloin vihuri
väsähti. Sitä myöten paljastuivat vaarat rannoilla, huippu ja kukkula
ilmestyi toisensa takaa niinkuin yhtäkkiä siihen luomana luojan
sormen, kasvoi esiin metsäisiä rinteitä ja pystyjä kallionkieliä, —
ja ne saattoivat taas yhtä nopeasti kadota silmistä sumuun ikäänkuin
kangastus tuulen alta.
Vaan jo tuli päiväkin esiin lannistamaan usvan valtaa. Pilvet taivaalla
hataroittuivat ja ratkeilivat etelän kulmalla ja jo pilkisti muutamasta
raosta esiin auringon kirkas terä. Sen säteet leikkivät ikäänkuin
aaltoillen tuulen ajelemassa sumustossa, jota ne sulattivat yhä
ohkasemmaksi, ja toisin paikoin ne jo valaisivat heloittavan kirkkaaksi
vesihelmistä kimaltelevan maan. Verkalleen puhdistui siniseksi taivaan
laki, ja idän taivaalle nousi kirkas, heleänvärinen vesikaari, sen alle
toinen, himmeämpi, vieläpä hämärti kolmannenkin päitä taivaan rannalla.
Paljo oli vielä vesihuuruja ilmassa, vaan ne hälventi vähitellen
virkoava tuuli ja voittava päivä.
Nauttien ja herkutellen seurasi silmä tuota valon ja pimeyden välistä
taistelua korkealla vuorten huippujen tasalla. Kauan lepäsi sumu
raskaana idänpuoleisilla rinteillä ja aina alas melkein järven pintaan
saakka ja ainoastaan sen etuvarustukset näyttivät olevan väistyvässä
liikkeessä. Ja milloin vain päivä pistäysi jonkun kulkevan pilven
taakse ja tuuli hetkeksi heikkeni, kierasi usva heti jonkun kukkulan
siellä, toisen täällä utuiseen vaippaansa ja loi harmajan värityksen
koko luontoon. Vaan väistyttävä sen oli sittenkin. Kun päivä oli
ehtinyt puolelle, oli jo valo empimättä voittanut.
Paanajärven pinta kimalteli kirkkaana kuin kaukalon pohjalla korkeiden
vuorenseinien välissä, jotka milloin loivat vedenkalvoon tumman
varjon, milloin heleänkirkkaan, aina sen mukaan miten raskaampi
havumetsä tai hempeämmät lehtevät vesakot sen rinteillä vaihtelivat.
Ja missä kallionseinä pohjoisella rannalla jyrkkänä laskeupi veteen,
siitä heijastivat päivän säteet kuumina ja heloittavina järvelle ja
venheeseemme asti, kun luonnon suuruutta ihaillen soutelimme vaaran
vesiviiltoisen juurella.
Parin peninkulman pituinen on Paanajärvi, eikä puolta virstaa leveämpi
paljo mistään kohden. Päästä päähän sen soudimme eikä ehtinyt matkan
pituus ikävystyttää. Niskakosken niskaan pysäytimme veneemme, astuimme
valtakuntain rajan yli ja ongimme hetkisen harreja Venäjän puolella
kosken rannalta. Ja siitä pyöräilimme takasin, lähteäksemme palaamaan
alaspäin. Näihin asti olimme aina kulkeneet kasvot pohjoiseen päin; nyt
käännettiin pohjoiselle selkä.
Korpelan rannasta silmäilimme illan suussa vielä kerran Paanajärven
selkiä pitkin ja poikki ikäänkuin kootaksemme muistiin siitä viimeiset
vaikutukset, ennenkuin lähdimme astumaan sydänmaata kohden. Mutta
nyt ei tuolla järvellä eikä sen rannoilla enää ollut aamupäiväistä
viehätystään. Jokainen paikka on nähtävä sen omassa, sille sopivassa
valaistuksessa. Minä luulen, että Paanajärvi on mahtavimmillaan sateen
jälestä kun päivä sumusta selkiää.
X