Pitkin matkaa Kuhmon ja Suomussalmen välisiä salokyliä kulkiessamme
kerrottiin meille taloissa vähäväliä, että "kulki tästä pari miestä
toissakin päivänä, mitä lienevät nekin olleet, sanoivat kulkevansa
Hämeen maasta". Ylen on harvinainen tapaus että näissä kylissä
matkustajia kulkee, eikä kummakaan siis jos meiltä udeltiin, mitä
retkeilijöitä ne ovat mahtaneet olla. Arvelimme heidän mahdollisesti
olleen joitakin tiedemiehiä eli tutkijoita, vaikkemme sitäkään oikein
osanneet käsittää, kun he missään pitemmältä viipymättä matkustivat
yhtä nopeasti kuin me, joilla ei ollut mitään tutkimusasiata.
Mutta muutamassa talossa — muistaakseni se oli Suomussalmella Vuokin
rannalla — pääsimme siitä varmuuteen.
Siinä talossa olimme yötä, ja kylvimme illalla. Kylyn päälle istuttiin
tuvassa makeasti levähdellen ja tavan mukaan tarinoiden talonväen
kanssa, ja taas tulivat ne toissapäivänä kulkeneet puheeksi.
— Kävivät ne tässäkin, tulivat tuossa iltahämärässä vähän ennen kuin
talossa makuulle ruvettiin, kertoi isäntä, pistäen vieraan kukkarosta
"vaappitupakkaa" visakoppaiseen piipunkänäänsä. — Satuin tuohon juuri
pihalle näinikään kylyn jälkeen, katselin sitä yhtämittaista sadetta,
että ei kai se sinäkään yönä herkeä. Näin silloin tuolta mäen alta
nousevan parin kummallista olentoa: jalat kuin ihmisellä, vaan pään
kohdalla laajat, pyöreät kommervenkit. Minulta jo vähän sydäntä
hyppäytti. No, tunsinhan minä ne sitten lähempää ihmisiksi, niillä
oli vain semmoiset varataivaat pään suojana, jommonen on meidän
rovastillakin. Mutta vaivaloisesti ne nousivat sieltä, aivan käppyrässä
kumpanenkin. Kovin niillä olikin molemmilla isot ja raskaat laukut
selässä.
— Ja oli niillä vielä kolmaskin laukku, vaan sitä oli kantamassa
Aholasta piikatyttö, säesti emäntä väliin.
— Oli kolmaskin. Ja se niiden Aholaan tulo se vasta kuuluu
kummannäköistä olleen. Suota kulkea retuuttaneet raukat sateessa, ja
korennossa kantaneet laukkua välissään, arvaa sen miten siinä pysyy
kapeilla, heiluvilla suoportailla.
— Mutta pestäpä ne oli saaneetkin housunsa, säesti taaskin emäntä.
Isäntä, joka ei oikein näyttänyt pitävän siitä, että toinen hänen
puheeseensa puuttui, sytytti uudelleen piippunsa ja oli hetkisen ääneti
ikäänkuin miettien että mihinkä hän jäikään. Sitte jatkoi:
— Niin olivat tuiki väsyneitä pirttiin tullessaan että laukkunsa
viskasivat laattialle, — kirjoja ja papereita kertoivat olevan laukut
täynnä — ja itse istualleen retkahtivat. Sanoivat olevansa runon
kerääjiä ja niitähän ne lie olleetkin, vaikka tässä akkaväki jo säikkyi
että mitä lienevät.
Taas puuttui emäntä puheeseen:
— Säikähtivät ne vähän muutkin, ei yksin akat. Ja oliko tuo kumma, kun
heti taloon tultuaan rupesivat velhoja kyselemään.
— Niin ne todellakin kysyivät, että onko täällä muka velhoja, ja toinen
veti heti paperit taskustaan ja rupesi kirjoittamaan, pistelemään
sinne kaikki mitä me puhuttiin. — Ei hyvät herrat sanoin minä, eihän
meidän kulmalla mitään tiettyjä velhoja ole, ei me ainakaan ole kuultu
puhuttavan. Eikä niitä olekaan, — sanovat ne muutaman miehen tuolla
Ylävuokissa taitavan taikoja, mutta en minä sitäkään usko, eikähän
sekään mikään velho ole. No sitten nämä utelemaan, oliko täällä
meillä muka ketään joka loihtuja tuntisi. Mitä loihtuja, kysyin minä,
ei me hyvät herrat täällä sydänmaalla tiedetä niistä mitään. Mutta
akkaväki kun täällä pirtissä rupesi pelkäämään, että mitä hyvinkin
lienevät, eivätkä tytöt uskaltaneet makuulleen ruveta puoleen yöhön.
Ja mietitytti se vähän minuakin, kun se toinen herra koko ajan pisteli
paperille juuri kaikki mitä minä satuin sanomaan; ajattelin että mitä
rotokollaa se tekee. Mutta tottapa se kirjoitti siinä omiksi huvikseen.
Me koetettiin selittää siihen, että ne on mahtaneet kirjoittaa
muistiin jonkunlaisia kielennäytteitä, saadakseen selville minkälainen
kielenmurre eli puheenparsi täällä on. Mutta naispuoliset eivät
varsinkaan näyttäneet paljokaan uskovan sitä selitystä. Mitä varten
ne sitten muka olisivat velhoja kyselleet? Isäntä oli kumminkin
ymmärtävinään koko asian.
— Sanoinhan minä jo heti, että oikeita kulkijoita ne ovat, tuommoisia
tietomiehiä, nuoria vielä olivatkin, melkein poikasia, — eihän ne mitä
ilkimyksiä olleet. Ja ruunun rahoillahan nuo vielä sanoivat kulkevansa,
ja kaikki maksoivat rehellisesti yösijasta ja muusta. Ne olivat näet
tässä meillä yötä, ja aamulla lähti Jaakko niitä saattamaan veneellä
alaspäin.
— Reissuapa siinä oli ollut Jaakollakin, väitti emäntä vieläkin sekaan.
— Niin, ne kun taas veneessä olivat ruvenneet Jaakolta kyselemään minkä
mitäkin ja pistäneet paperille kaikki mitä Jaakko taas sanoi, niin oli
tämäkin siitä vähän ällistynyt, ja jo lopulla taivalta herennyt aivan
ummikoksi, aivan puhumattomaksi. Mutta se kun ei hänkään sitä älynnyt,
että mitä varten ne niitä kirjoittelevat.
Kaikista selityksistä päättäen tulimme siihen varmaan käsitykseen, että
tiedemiehiä ne on olleet, ja että ovat ehkä pikakirjoituksella panneet
muistiin kaikki mitä kuulivat, niinkuin kuuluvat tekevän tiedemiehet.
Mutta sen vakuutuksemme saimme vielä monessa paikassa vakuuttaa useille
uteliaasti kyseleville, sillä ne samat tiedemiehet kummittelivat vielä
pitkät matkat meidän edellämme.