Se nähtiin Kuhmon ja Suomussalmen rajalla — Suomussalmen puolella
kumminkin — juuri sen vesijakajan tienoilla, joka kapeana kannaksena
haaroittaa vedet juoksemaan kahtahalle, toisaalle Vuokin ja Emäjoen
päähaaraan luoteeseen päin ja toisaalle Lentiiran vesien kautta
Kuhmon haaraan kaakkoon päin. Siellä jouduttiin matkalla poikkeamaan
Keskisen taloon, jossa köyhyys ja kurjuus näytti olevan suurempi ja
kaikkinaisten inhimillisten kärsimysten määrä täyteläämpi, kuin nähdä
sai missään muualla matkan varrella, vaikka siellä sai nähdä yhtä jos
toistakin.
Puutteellista ja huonosti elävää näytti olevan itse talonväkikin, mutta
surkeampi oli vielä laita erään huonemiesperheen, joka asui siinä yhden
tuvan ahtailla tiloilla.
Kumartuen astuimme sisään pirtin matalasta ovesta, josta ummehtunut,
taudintapainen ilma lehahti vastaamme. Himmeät, pienet, paikkonaiset
ikkunat pitivät pirttiä keskipäivälläkin puolipimeänä, niin että
esineitä sisällä oli ensi aluksi vaikeanlainen erottaa. Mutta joukko
apposen alastomia olentoja veti heti huomiomme puoleensa. Ne olivat
lapsia, neljä tai viisi kappaletta, joukossa suurempia ja pienempiä.
Ei repalettakaan päällä ollut yhdelläkään, ei viikunanlehden kokoista.
Muuan tyttö, vanhin kai joukossa, noin 11 tai 12 vuoden ikäinen,
näytti kumminkin vieraiden edessä ymmärtävän ujostella alastomuuttaan
ja kirmasi uunin taakse. Sieltä hän ilmestyi kotvasen kuluttua; oli
sitonut emännän vanhan hamerääsyn kaulaansa, niin että se säkkinä
verhosi koko olennon. Muut temmelsivät ujostelematta aataminpuvussaan
lattialla, sääret väärinä, mahat turvonneina, iho likasen kellertävänä.
— Talonko nuo ovat lapsia? kysäsimme tervehdysten jälkeen hetkisen
ääneti istuttuamme.
— Tuon ne ovat huonosen huonemiehen, ja onhan noilla tuossa äitinsäkin
ääressä, selitti emäntä, vanhanpuoleinen ihminen, punoessaan
hamppulankaa polvensa päällä. — Ei ole raukoilla vaateriepua päälleen
panna, ei ole vielä eläissään ollut talvella eikä kesällä, lisäsi hän
hetkisen kuluttua.
Katselimme missä se huonemies oli, josta emäntä oli puhunut. Pimennossa
nurkassa makasi joku olento ryysyvuoteella lattialla ja ähki
tuontuostaankin. Siirryimme lähemmäs. Se näytti olevan nuorenlainen
mies, eli oikeammin vähäsen miehen kuihtuneita jätteitä; siinä se
makasi tai istui omituisen koukerossa asemassa, nojaten yläruumistaan
kuihtunutta käsivarttaan vasten ja katsellen tylsästi eteensä syvistä
silmäkoloista melkein sammumaisillaan olevilla silmillään. Pitkä tukka
pörrötti harjamaisesti hänen päässään, harmajat, kapeiksi lutistuneet,
kuihtuneet kasvot peitti harva vanukkeinen parta. Suu oli auki ja
puoleksi paljastunut rinta läähätti vaivaloisesti. Vieressä penkillä
istui hänen vaimonsa soudattaen pärevasussa pientä kirkuvaa lasta ja
alaspäin herkeämättä katsellen.
Inhottava haju löyhki tautivuoteen läheistössä, täytyi pakostakin
siirtyä edemmäs.
— Joko se on kauan sairastanut?
— Johan se perttulista; vähää ennen kuin tämä viimeinen syntyi se
kääntyi tautivuoteelle, eikä ole siitä pystöön kyennyt.
Potilaan vaimo ei nostanut silmiään maasta tuota puhuessaan.
— Keuhkotauti vai mikä sillä on?
— Mene tiedä. Kylki tuolla on auki, sieltä märkii myötään, mutta ei
vain tee loppuakaan.
Talon emäntä joutui siihen puuhistaan hänkin tuota kurjuutta
selittämään.
— Niillä oli oma mökki, vaan se paloi mennä kesänä ja silloin ne koko
joukolla asettuivat tähän meidän pirttiin. Eipä tässä liikoja tiloja
olisi ollut, vaan mihinkäpä nuo hätääntyneet hääti. Ja mies, — tuo
Ollikainen tuossa juuri — oli kova työmies, tukkimies erinomainen
ja elätti kyllä joukkonsa. Vaan sitten sairastui lavantautiin ja
niinpä kävi kolkosti, ettei siitä enää elpynytkään. Tämä löi häneltä
kylen puhki ja siitäkös märkäpesä on tullut. Mutta niin se onkin nyt
puolessa vuodessa vienyt terveen miehen, ettei siitä enää ole muuta
kuin tuommoinen jälki jälellä. Riettaan näköinen on sillä se sivunsa,
madoissa...
— Eikö sitä ole hoidettu mitenkään?
— Kukapa sitä olisi osannut hoitaa ja millä? Julmalta tuo on tuntunut,
mutta siihen se on saanut märätä. Katsokaa te.
Hän rupesi vetämään syrjälle likaista paitaa miehen kyleltä. Kauheata!
— Eikä mitenkään hoidettu, ei edes millään puhtaana pidetty?
— Milläpä sitä? Kuhmon apteekkiin on matkaa toistakymmentä peninkulmaa,
ja jos sinne joku kulkija olisikin, niin millä rahalla sen rohdon
ostaisi.
— Mutta sellainen rohto ei monta penniä maksa.
— Vaan kun ei ole penniä yhtään kuukausiin nähtykään, — tuskin lie koko
kylässä.
Potilaan vaimo herahti itkemään.
— Vieläpä tässä olisi rohtojen saantiin kyetty, kun on päiväseltään
aina niukuin naukuin jaksettu lapsilauman kanssa hengissä pysyä, siinä
on ollut kykenemistä tarpeeksi. Jos hyviltä ihmisiltä on maitotilkan
jaksanut sairaalle saada, muuta rohtoa ei.
— Tottapa teitä on kunta auttanut ja muut hätäavut?
— Muutenpa tässä olisi jo kuoltukin koko joukolla. Mutta kun en
minäkään näiltä lapsilta ja sairaalta pääse sen vertaa liikkeelle, että
aina saisi käydä kerjäämässäkään apua..., ei puhettakaan siitä että
mihinkään työhön pääsisi. Kuinka kauan vielä kitunee tuokin raukka
tuossa, ei se kyllä koskaan kostu.
Ei se kostu, kyllä sen näimme mekin. Mitenkä tahansa siinä
ajattelikaan puolelle ja toiselle, niin täytyi huomata, ettei tuolla
huonemiesperheellä ollut millään puolella yhtään mutkaa, jonka kautta
se pääsisi puikahtamaan kurjuudestaan onnellisempiin oloihin. Armoleipä
on katkerata, vaan kun sekään ei riitä....
— Ja tuo lapsiliuta söisi paljokin, jos saisi, säesti emäntä.
Kurjin oli kumminkin laita tuon kuolemaan tuomitun potilaan. Siinä
täytyi hänen maata ja nähdä miten hänen omat lapsensa kärsivät nälkää
ja kurjuutta ja nähdä miten hän itse joka päivä yhä enemmän suorastaan
märkäni pois, miten viimeiset voimat loppuivat, ja kumminkin piti elää.
Eikä minkäänlaista, mikä tuskia hetkeksikään lieventäisi. — Otimme
taas puheeksi, että pitäisi Kuhmolaisten kirkkomiesten kautta hankkia
apteekista jotakin rohtoa, vaikkapa vain karboolivettä haavan puhtaana
pitämistä varten. Mies kuuli "karboolin" nimen ja elpyi siitä hetkeksi.
Sen nimen oli hän ennenkin kuullut. Muuan kulkeva tukkilainen oli jo
keväillä puhunut että kun olisi silläkään pestä. Yhtäkaikki siitä vielä
kostuisikin, kun kerran tuo haava rupeaisi paranemaan...
Hän toivoi vielä miesraukka. Toivokoon vain, se ehkä vähänkään
lievittää hänen kurjuuttaan. Mutta turhaan hän toivoi!
Nuo alastomat kakaratkin kuulivat isänsä puhuvan paranemisestaan ja
keräysivät siihen pyylevinä kummissaan kuuntelemaan sitä pakinaa. Oli
tuossakin ihmisen alkuja. Mikähän niistäkin raukoista vielä mahtaa
tulla? Tulevatko jatkamaan vanhempainsa ylen, kovaa elämistä, vai
paraneeko olo heillä maailman taipaleella?
Vaikeaksi kävi olo ummehtuneessa pirtissä, ja me lähdimme jatkamaan
taivalta. Pistimme mennessämme kumminkin muutaman markan potilaan
vaimon kouraan kehottaen häntä rohtoa hankkimaan, jos ei muun vuoksi
niin rohkaistakseen sairasta. Ja jälestäkäsin oli hyvä mieli että
senkään tulimme tehneeksi, sillä tuo kurjuuden kuva ei hevillä tahtonut
hälvetä mielestä.
V