Taloon tullessamme illan suussa ihmettelimme mistähän syystä juuri
se talo, Latvalan talo Kuhmon Korpisalmen kylässä, oli valittu
kestikievariksi Nurmeksesta tulevan maantien varrella. Se oli köyhän
ja raihnaisen näkönen talo, rakennukset matalat ja rappeutuneet, piha
likanen ja aidat kallellaan. Vasta perillä kuulimme selityksen. Ei
ollut muuta taloa koko sen järven rannalla, ja kun siellä kievari
tarvittiin, piti ottaa mikä saatiin.
Isäntä oli tienhaarassa poikineen aitaa panemassa. Ukko oli kärtynä ja
tyytymättömänä ja tylysti hän vastasi tervehdykseemme eikä näyttänyt
halukkaalta puuttuakseen pakinoihin. Iski vihasesti kangen vetelään,
pehmeään maahan, johon se painua hurahti puolen pituuttaan, kiskoi
vielä vihasempana sen sieltä ylös, ja iski taas. Häntä nähtävästi joku
vastoinkäyminen harmitti, eikäpä ollut vaikea huomata mikä se oli. Oli
taas satanut senkin päivän, niinkuin oli satanut järjestään joka päivä
jo parin kolmen viikon ajan. Kaikki oli märkää ja vetelätä, alavammat
maat olivat veden vallassa, joet ja järvet tulvillaan niinkuin,
kevätveden aikana, vaikka jo oli heinäkuuta alkupuoli kulumassa.
Luhta- ja suoniityillä ei heinänkasvu vielä ollut päässyt alullekaan,
eikäpä paljo vähäisillä alavammilla nurmillakaan. Ja pelloillakin
pidätti kylmä sää ja alituinen vedentulo laihot kasvamasta, harventi
rukiinoraat ja tärveli ohran idun. Joka päivä odotettiin sateen jo
vihdoinkin loppuvaksi, toivottiin että huomisesta se nyt ilma lämpenee
ja kirkastuu ja vakautuu poudaksi. Mutta huomenna satoi samalla tavalla
kuin eilen, sataa vihmoi hienosti ja tuhuuttamalla, mutta tupruutti
yhtenään, lakkaamatta.
Niin oli tuhuuttanut senkin päivää, illan suussa oli vähän herennyt,
vaan taivas oli vieläkin harmajana ja raskaassa pilvessä. Tuuli oli yhä
vain kolkolla pohjoiskulmalla, eikä näyttänyt sieltä hellittävänkään.
Sinne se silmäili vähän väliä aina isäntäkin seivästä maahan
takoessaan, ja loi sitten taas vähintäkään toivon aihetta löytämättä
nolostuneet katseensa maahan.
Kun vielä pari kolme syltä aitaa oli syvässä äänettömyydessä saatu
pannuksi, viskasi isäntä kangen olalleen ja kirveen toiselle ja tuli
istumaan siihen samalle kivikasalle, jolla me lepäillen istuskelimme.
Hetken hän siinäkin ääneti istui, vaan sitten rupesi verkalleen
puhumaan.
— Niinpä on kuin rapakkoon tekisi tuossakin aitaa, vaikka on se maa
toisinaan ollut liiankin kuivaa, saviperäinen maa. Mitähän siinäkin
pellossa toki kasvanee, vetelässä liejussa! Siihen se olisi ruis
pantava, vaan miten panet? Yritin kyntämään toissapäivänä, eipä
kestänyt kyntääkään, tiesi milloin taas kestää, jos eivät säät
poudistu. Eikä ne näy poudistuvan tänä kesänä.
Tämän hän lausui aivan tyynesti niinkuin usein lausutun tutun jutun.
Istui siinä hetkisen maahan tähystellen ja paineli kannallaan
tantereesen, johon heti vesikolot syventyivät. Sytytti piippunsa ja
jatkoi sitten katsellen poispäin pitkin vainioitaan.
— Eihän tuo parane valittamalla eikä nurisemallakaan, vaan on se niin
kolkkoa ajatella, miten häntä taas ensi talvikin elettänee. Lainaleipää
piti menneen talven syödä, kukahan nekin velat maksanee. Ja velkaa
sitä on otettava nytkin, eipähän omasta pellostaan eläne. Tuossa ohra
märkänee ja ruis, sen vertanen minkä häntä lie korrelle noussut, lyöpyy
lakoon. Kun vain ei jo näistä puolin poudistune...
Emäntä palasi navetasta haudekorvo kädessä, ja kun näki meidän istuvan
tarinoissa, tuli hänkin siihen purkamaan sydäntään.
— Ja vaikka jo poudistuisikin, jatkoi hän miehensä lausetta, niin
kato se on sittenkin käsissä. Eihän nuo touvot kerkiä tuolta määrältä
mitenkään valmistua, — kas tuossakin ohraa, kun on aivan laihana
laihona.
— Väleen ne siitä sentään nousevatkin, jos lämmintä tulisi ja
paistetta, lohdutteli taas isäntä rohkeampana. Ja kun ei vilu kesken
viene viljaa, kun kesää kestänee, niin kerkiäisivätkin ne.
— Vaan milloin se halla hennoo odotuttaa itseään, ja nyt sen pitäisikin
jo liian kauan odottaa. Ainapa se Jaakon päivän seudussa muistaa näillä
mailla käydä.
— Onhan se käynyt, tottahan se on.
— Ja herkiääkö se sitten satamasta, kuka sitä uskoo?
— Kun kääntyisi tuuli.
— On se kääntynytkin, kiertänyt ympäriinsä, vaan joka kulmalta se on
satanut, ja pohjoseen se on jäänyt. Ei siinä ole enää toivon sijaa,
kato siitä tuli.
Siinä istuttaessa oli jo idän kulmalla mustennut muutamia pilviä ja
taas rupesi taivas vetistelemään. Me nousimme ylös tupaan lähteäksemme.
Isäntä nousi myöskin.
— Yhä vihmoo, pois pitää lähteä. Ei se näy herkiävän, kyllä se on
varmaa.
— Sataa, sataa ja yhä sataa, huokasi emäntäkin.
Alakuloisina olivat mielet, kun talossa maata ruvettiin, alakuloisina
kuten ainakin. Sillä arvattiin, että kun aamulla herättäisiin, siitä
herättäisiin taas siihen yhteen samaan sateesen.
Vaan eipä herättykään. Harvinaista vilkasta liikettä kuului jo aikusin
aamulla pirtistä ja pihalta. Kukin valmistausi ilomielin ja rohkeana
ulkotöihin, sillä päivä paistoi täydeltä terältään pilvettömältä
taivaalta, paistoi lämmittäen ja kuivaten kostean maan. Tuuli oli heti
puolelta yöltä tyyntynyt, selitti isäntä, joka moneen kertaan oli yöllä
käynyt säätä katsomassa. Pilvet olivat hataroituneet, hajautuneet
hienoina siekaleina sinne tänne ja kun päivä teki nousuaan, pakenivat
viimeisetkin hattarat taivaalta. Ja kun tuuli heräsi, oli se jo
lauhkeassa lännessä.
— Ja sinne tuo jo vihdoin vakautuneekin, selitti isäntä, valjastaessaan
kiireisesti meille hevosta. Hän aikoi itse lähteä meitä kyytiin
komennettuaan kaiken väkensä työhön. Oli näet asiata kirkolle.
Tuo eilen niin jörö ja raskasmielinen mies oli tänään hilpeänä ja
reippaana, näytti nuortuneen monta vuotta yhdessä yössä. Hän tepasteli
pihamaalla kuin poika kepeänä. Täynnään toivoa ja luottamusta kertoi
hän nyt meille pitkin koko taivalta viljelyksistään ja aikeistaan,
poiketen aina vähän päästä siihen kauniiseen kesäilmaan, joka nyt oli
pukenut luonnon ihan toisenlaiseen väritykseen.
— Ei tässä olekaan viikkokausiin taas nähty vanhaa taivasta, oikein se
nyt hyvää tekee. Kyllä ne tällä lämpimällä niityt kasvavat vaikka vähän
alavammissakin luhdissa, ja pian se tuo paiste kuivaa pellotkin. Rukiin
panoon pitää joutua kotiin tultua, kunhan siementä saan kirkolta. Hyvä
oli, että sai sen sonnan edes vedetyksi pellolle, mutta huonoa se oli,
kun ei tahtonut hevosta kestää. Vaan kovettuu se siitä väleen. — Hei
ruuna hölkkäile pois! Se on tämmöisellä säällä aivan kuin eläväksi
rupeaisi luonto, laihokin se kohoaa että kohisee yhtenä päivänä sen
jälki jo näkyy, ja oikiaa se vielä ruiskin laosta. Oikiaa se. Ja vielä
tästä eläminen tulee, vaikka jo pahinta pelättiin.
Lehtimetsästä levisi tuore, väkevä lemu ja kirkkaan vihantana helotti
nurmi maantien varrella. Iloista viserrystä kuului lepikosta ja
hienosti heilautteli länsituuli oksia kuivaten niitä pitkästä sateesta.
Pitkin pieniä puroja virtasi liikavesi liristen alaspäin.
— Pian se vesi pakenee kuivemmilta mailta, kun kerran kuivamaan
ruvennee. Oli se jo niin vaikeata, oli aivan surkeata, kun ei pystynyt
tekemään mitään ja paras työaika oli käsissä. Myöhäksi se nyt tosin
heinänteko jääpi, vaan anna jäädä, kunhan kesää piisannee. Mutta
rukiinpanoa täytyy jouduttaa, ja jo se nyt joutuukin tällä säällä.
Hauskasti kului pitkäkin taival tuon yleisen hilpeän mielialan
vallitessa, eikä ollut päivä puolessa kun kirkolle saavuttiin. Isäntä
lähti hommaamaan niitä siemenrukiita, joita oli lupeessa lainaan, ja
joilla jo alkoi kiire olla. Ja niissä hommissaan häneltä menikin päivä
iltapuoleen.
Vaan silloin olivat taas ihanat toiveet häipyneet ja mieli mustaksi
masentunut. Luottamus ja rohkeus oli mennyt yhtä väleen kuin oli
tullutkin. Taas satoi.
Tuuli ei ollutkaan vakaantunut länteen. Se oli ainoastaan härnäillen
pyöriskellyt sielläpäin ja paistattanut päivää, vaan keskipäivän tyynen
jälkeen horjahti se taas luoteeseen ja sieltä pohjoseen. Ja samassa
olikin taas harmaja sadeilma valmis. Pilviin peittyi sinervä laki ja jo
illansuussa rupesi taivas tihkumaan vesiä.
Aivan samalla tapaa kuin se oli tehnyt jo kolmisen viikkoa järjestään
joka päivä.
Satuin kievarin pihalle, kun Latvalan isäntä kiinnitti
siemenjyväkuormaansa ja hankkiusi paluumatkalle.
Oudostellen katselin, miten miehellä haahmo taas äkisti oli muuttunut.
Se oli taas synkkä ja kolkko kuin eilen illalla, synkempi ehkä vielä,
koko ruumis näytti pettyneen toivon murtamalta ja silmistä sinkoili
hurjan ärtyneen, äärimmilleen kiukustuneen mielen intohimoisia
salamoita. Vihan voimalla tiukkasi hän köysiä säkkien ympäri ja puheli
itsekseen kolkolla äänellä.
— Vetänenkö kotiin koko siemenjyviä, taitavat jo taipaleella kastua
pilalle. Eipähän sitä sen vertaa poutaa piisanne, että yhden kuorman
saisi kuivana tuoda. Sen pitää sataa ja liottaa kaikki uudelleen
entistä vetelämmäksi. Eipä ole tuohon kuormalle ryysyä peitoksi
heittää, vaan kastukoot, kastukoot nyt nekin! Kun sitä vielä
heittäypikin niin höperöksi, että luuleekaan vedentulon lakkaavan. Ei
tänä kesänä, ei vaikka itse jumala käskis... Saapihan nuo siemenet
kotiinsa viedä, mutta peltoonhan niitä ei saa, — ja mitäpä nuo
tehnevätkään siellä märkänemässä. Parasta kun syöpi pois semmoisinaan,
syöpi suuhunsa kaikki mitä lie, kuolemahan siitä kumminkin kohta tulee.
Kamalilta kuulostivat nuo sanat epätoivoisen miehen, mutta ei ollut
syrjäiselläkään mieltä siihen vastaan panna. Mies puhui toivonsa
heittäneen mielen katkerasta kyllyydestä; ja tunnustaa se täytyi, että
hänellä oli toivottomuuteensa syytä.
— Satele nyt taas viikon pari yhteen kyytiin, ja härnää sitten taas
puolen päivää poudalla. Mutta silloin minä sanon: ei tästä tule poutaa,
eikä tämä ole poutaa, tämä on vain sadetta, sitä yhtä samaa sadetta.
Hän nousi kuormansa päälle istumaan ja lähti ajamaan maantietä salolle
päin.