Vaikka tämä kirjanen onkin tulos pieneltä kesämatkalta, riennän
kumminkin jo alussa lohduttamaan lukijata ilmoittamalla, että se ei ole
mikään matkakertomus. En uskaltaisi koskaan pyytää lukijata seuraani
taivaltamaan maita ja matkoja, joissa minulla kyllä on voinut olla
hauska ja kepeä kulku, mutta joissa hän kenties jo keskellä taivalta
väsyisi ja ikävystyisi ja sitten syyttäisi minua pettymyksestään ja
vaivoistaan.
Ei. Lukijan ei tarvitse, sen lupaan, rämpiä minun kanssani soita eikä
kapuilla kallioita, ei poudalla eikä sateella, eikä yleensä tietää
matkoistani, niiden vaivoista ja hankaluuksista, paljo mitään. Ne
pidätän itselleni omana huvinani. Epäilenpä suuresti ketä huvittaisi
tietää mistä me — sillä meitä oli kaksi, Erkki ja minä — milloinkin
aamulla lähdimme ja mihin illalla saavuimme ja minkälaisessa kunnossa
kulloinkin. Ketäpä huvittaisi tietää milloin jalan kulimme ja milloin
veneellä ja montako virstaa kummallakin pelillä, missä yötä oltiin,
missä syötiin ja mitä syötiin ja missä syöpäläiset meitä söivät?
Matkakertomusta en kirjoita. Senverran vain voinen ehkä ilmoittaa, että
itäisellä Pohjanmaalla sitä liikutaan. Pohjois-Karjalan Nurmeksesta
poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon
kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri
jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin. Siinä
koko "matkakertomus". Lukija ei tarvitse karttaa avukseen. Mutta sen
matkan varrelta jäi sieltä täältä mieleeni muutamia erityisiä ihmisiä,
joku merkkipaikka, joku hetken huomio tai kasku, joita semmoisinaan,
irtonaisina tuokiokuvina, pyydän esittää sille, joka niitä tahtoo
silmäillä.
I