Sofia täti löi hämmästyneenä kätensä yhteen, kun Ulla sopertaen ja
hämillään pyysi päästä konserttiin.
-- Kaikkea sitä kuuleekin! Mitä sinä siellä? Niin -- niin, nykyajan
nuoriso. Hypitään huveissa jo, vaikka vielä ollaan koululaisia. Hoh
hoo, mihinkähän päin tässä maailma lopultakin kääntyy? Minä olen
viidenkymmenenkuuden vuoden vanha, enkä vielä koskaan ole istunut
konserttisalissa.
-- Minä olisin niin mielelläni kuullut sen unkarilaisen pojan
soittavan. Hän on vain kymmenvuotias ja soittaa kuin enkeli, niin sanoi
Vaava Lund.
-- Lorua, ensiksikään Vaava Lund ei de koskaan kuullut enkelien
soittavan, ja toiseksi on syntistä verrata komeljanttipoikaa enkeliin.
Pysy sinä kotona ja parsi sukkiasi. Niistä törröttävät sekä varpaat
että kantapäät kohta ulkona, ellet ajoissa korjaa niitä. Rakel, tuo
sukkakori tänne.
Rakel toi nopeasti vastapestyt sukat tädin eteen pöydälle.
-- Kas niin, valitse siitä omasi. Löydät ne helposti, ne ovat
rikkinäisimmät koko joukosta.
Ulla totteli nyrpeänä. Merkillistä, miten vanhat ihmiset ovat
kekseliäitä masentaessaan nuoria. Eikös vain Sofia tätikin tiennyt,
ettei mikään ollut hänestä ilkeämpää kuin sukkien parsiminen.
Tädit lähtivät kaikki kolme ompeluseuraan pappilaan. Ulla istui
happamena vetämässä kokoon ammottavaa reikää kantapäässä.
-- Kun minä tulen suureksi ja saan rahaa, lahjoitan kaikki rikkinäiset
sukkani köyhille, sanoi hän Rakelille, ja ostan sijalle uusia.
Rakel riippui ikkunassa. -- Kas tuossa menee Vaava Lund äitinsä ja
isänsä kanssa konserttiin. Voi sentään, hänellä on taas ihka uusi hattu
päässään. Vaavan äiti on kovin turhamielinen. Pelkäänpä, että Vaavan
turhamaisuus estää häntä näkemästä taivasta.
Ulla nyrpisti nenäänsä halveksivasti. Hän tiesi, että Rakel kaikessa
hiljaisuudessa rakasti sieviä pukuja ja hattuja yhtä paljon kuin
muutkin tytöt.
-- Ja tuossa kulkee tohtorin väki. Ja Tikka! Hyvänen aika, hänen sopisi
säästää rahansa eikä tuhlata niitä maallisiin huveihin. Voi, voi,
kuinka sinne tulvii väkeä.
Ulla vetäisi vihaisesti parsinneulaa. Kamalan jäykkää tuo lankakin.
-- Kuule, Ulla, sanoi Rakel ikkunan luota. -- Minä tiedän kyllä keinon,
miten saisit nähdä sen unkarilaisen pojan.
Ulla oli saanut valmiiksi sukkaparinsa. Hän kääri sen kokoon ja huokasi.
-- Vielä kolme paria, sanoi hän kolealla äänellä.
-- Elä niistä välitä. Rakel hiljensi ääntään. Tiedätkö, raatihuoneen
pihalta näkyy vallan mainiosti ja kuuleekin, jos ne avaavat ikkunan
kuten joskus tehdään, kun sisässä on kuuma ja paljon yleisöä.
Ulla kohotti päätään sukkakorista innostuen.
-- Ihanko totta?
-- Totta. Mennäänkö?
Ulla ei kauan harkinnut. Sukanparsinta oli liian ikävää, ja Rakelin
ehdotus viehätti.
Tuossa tuokiossa tytöt olivat kadulla. Kun he juoksivat apteekin
ohitse, naputti Helena ikkunaan ja vihjasi heitä tulemaan portille.
-- Minne menette? kysyi hän.
Tytöt naurahtivat hämillään.
-- Ajattelimme mennä raatihuoneen pihalle vähän kuokkimaan. Minä en
päässytkään konserttiin, sanoi Ulla.
-- En minäkään. Anton setä kyllä meni itse, mutta minä en uskaltanut
pyytääkään. Setä on välistä tyly.
Rakel kiirehti Ullaa. -- Sinne tulee niin paljon väkeä pihalle, ettemme
mahdukaan.
-- Malttakaa, sanoi Helena. Näette paljon paremmin, jos menemme meidän
takapihalle ja kapuamme aidalle, joka erottaa meidän ja raatihuoneen
pihan.
-- Mainiota!
Helena juoksi sisälle ja palasi hetken kuluttua suureen villahuiviin
kääriytyneenä. He juoksivat apteekkitalon takapihalle, ja harppasivat
lukemattomien pullokorien ja pakkalaatikkojen yli raja-aidan luo.
-- Mutta kuinka pääsemme harjalle? Se on korkea ja pysty.
-- Nero keinon keksii!
Ulla oli kiivennyt vesikärryihin ja keinotteli itsensä tynnyrin päältä
aidalle.
-- Hei, tulkaa perästä vain.
Aidalta näkyi tosiaankin mainiosti sisään raatihuoneen ikkunoista.
Tytöt pureksivat Helenan tuomaa rintasokeria ja piparminttupastilleja
ja seurasivat katseillaan yleisöä, joka riensi konserttiin.
Raatihuone oli vanha, mustalla tornikellolla varustettu kunnianarvoisa
rakennus. Se oli kaupungin sydän. Siinä istuttiin oikeutta, siinä
valtuusto sääsi kaupungille viisaita määräyksiä, sen sivulla
sijaitsevassa pienessä, komerontapaisessa huoneessa säilytettiin
arvokkaimmat vangit, jos kerran kahdessakymmenessä vuodessa sattui
semmoinen harvinainen lintu kaupunkiin eksymään. Raatihuoneen
isossa salissa vietti jokainen hiukankin arvostaan huolehtiva
kansalainen tyttärensä häät, siellä pidettiin konsertit, siellä
esiintyivät tilapäiset näytelmäkiertueet, siellä vietettiin iltamat ja
uudenvuodentanssiaiset.
Joka kerran, kun raatihuoneen iso sali oli kirkkaasti valaistu,
tiesivät kaupunkilaiset, että jotakin hauskaa oli tulossa. Silloin
riensivät tytöt ja pojat, eukot ja ukot katsomaan hauskuutta.
Tuntikausia he seisoivat pihalla tuijottamassa niiden onnellisten
ilonpitoa, jotka tuonne sisälle olivat päässeet. Jotkut rohkeammat
tunkeutuivat portaille ja kurkistivat suoraan sisään ikkunasta
uteliaisuuttaan lainkaan salaamatta.
Huhu ihmelapsesta oli koonnut pihan täyteen yleisöä. Muuan yritteliäs
muurarineukko seisoi portailla nenä litistettynä ikkunaa vasten ja teki
selkoa näkemästään muulle kansalle.
-- On siellä joutilasta väkeä! Voi, voi! On pormestari ja viskaali ja
postimestarikin. Ja kahtokaas, minkälainen hienous pormestarinnalla
on päällään. Ei uskois. Ja Koljaskakin on siellä! Hahhaa, pitää ihan
nauramani. Sekin on herrasväkeä olevinaan. Entinen piika!
Tähän tapaan kävi muurarin eukon suu, kunnes muuan lihava pesumummo
töyttäsi häntä kyynäspäällään tokaisten.
-- Oo vaiti, että tässä muutkin saa äänensä esille.
Tyttöset aidalla nauttivat näytelmästä. Mutta pian Ulla teki sen
ikävän huomion, että heidän paikaltaan näki kyllä yleisöä, mutta ei
esiintyjiä. Hän alkoi hiljakseen liukua alas aidalta.
-- Ulla, sinä putoat, varoitti Helena.
-- Minä tahdon nähdä hänet.
Ulla heitti kätensä irti ja putosi raatihuoneen pihalle. Toinen polvi
sattui kiveen, mutta siitä ei ollut muuta haittaa, kuin että nahka
hankautui polvesta ja sukkaan tuli reikä. Ketterästi hän puikkelehti
ihmisjoukon keskitse ja pääsi onnellisesti portaille. Käyttäen
hyväkseen tilaisuutta, jolloin muurarin eukon huomio ja puhetulva oli
keskittynyt takana seisovaan palvelustyttöön, hän ovelasti pujottautui
etumaiseksi ja kurkisti saliin.
Pianon ääressä istui laiha, pitkäkaulainen nuorukainen. Hän takoi
soittokonetta tarmonsa takaa, pitkä, punertava tukka heilahteli
kasvoille, suu oli vihaisen näköinen. Hänen tuolinsa takana seisoi
lihava, tummaverinen nainen. Hänen kasvonsa olivat nuoren näköiset,
posket punaiset ja silmäkulmat mustat, kaula ja olkapäät olivat
paljaat, kirkkaankeltainen silkkipuku verhosi rehevän vartalon. Hän
lauloi varmaan jotain kaunista. Ulla ei kuullut sanoja.
Yleisö taputti laimeasti käsiään. Laulajatar hymyili, kumarsi ja
hymyili taas. Pitkäkaulainen nuorukainen loi häneen vimmastuneen
katseen. Sitten molemmat poistuivat.
Ikkuna avattiin, salissa oli nähtävästi kuuma. Joku haukotteli, naiset
supisivat keskenään, pormestari niisti kuuluvasti isoa nenäänsä.
Sitten tuli hiljaisuus.
Lavalle astui joustavin askelin hoikka, tummasilmäinen poika viulu
kädessä. Hänellä oli yllään musta samettipuku, pitkät kellertävät
kiharat valuivat olkapäille, kengissä oli kiiltävät soljet, kaulassa
pitsikaulus.
-- Kato räähkää, miten on korea, huudahti muurarin eukko Ullan takana.
-- Jo on, myönteli pesumummokin. Ullan sydän oli seisahtunut. Sitten se
alkoi kiivaasti sykkiä. Nuo silmät! Kenen olivat nuo silmät? Surulliset
ja uhmailevat.
Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Se johtui vain siitä, että hän
koko päivän oli ajatellut Markia niin voimakkaasti. Tuohan on Lajos
Miháilyi, unkarilainen ihmelapsi. Ja hänellä oli vaaleat hiukset ja oli
vain kymmenvuotias. Mutta pitkä hän oli ikäisekseen.
Nyt poika kumarsi yleisölle ja alkoi soittaa. Ulla koetti tunkeutua
lähemmäksi ikkunaa paremmin kuullakseen, mutta sai aimo töytäyksen
pesumummolta.
-- Se on rohkea tuo tyttö. Tuppaa toisten eteen. Pysy syrjemmällä.
Toinen töytäys muurarin eukon vahvasta kyynärpäästä heitti Ullan
toisten taakse. Turhaan hän kurottautui varpailleen nähdäkseen. Hänen
eteensä kohosi vankka muuri tukevia selkiä.
Silloin Ulla kääntyi ja lähti juoksemaan kotiin päin.
-- Minun täytyy nähdä hänet, hoki hän juostessaan. Tietysti se ei ollut
Mark. Sehän on mahdotonta. Markin näköinen vain.
Nopeasti hän syöksyi keittiöön portaita myöten ylös, etsi avaimen maton
alta oven edestä, jossa sitä säilytettiin, kun kaikki olivat poissa
kotoa, avasi oven ja juoksi huoneeseensa. Pienessä vanhanaikaisessa
piirongissa oli hänen säästölippaansa. Nopeasti hän irroitti kaulastaan
avaimen, joka riippui punaisista langoista punotussa kantimessa. Sormet
vapisivat hänen avatessaan säästölipasta. Siinä olivat hänen pienet
säästönsä enimmäkseen suuria raskaita kymmenen ja viiden pennin rahoja,
joku hopealantti joukossa. Ulla oli aikonut ostaa niillä tuliaisia
kotiväelle, kun hän koulun päätyttyä lähtisi kotiin. Mutta nyt hän ei
sitä ajatellut. Kiireesti hän laski. Kymmenen penniä, kaksi kymmentä --
viisikymmentä -- markka -- kaksi markkaa.
-- Riitti!
Hän yritti sulkea laatikon, mutta se teki tenän kuten niin usein ennen.
Kun yksi nurkka meni sisään, teki toinen uppiniskaista vastarintaa,
Ulla työnsi ja kiskoi. Turhaan! Laatikko oli kuin noiduttu.
-- Senkin kiusankappale, torui Ulla vedet silmissä. -- Ole sitten
avoinna!
Hän kiiti ulos, paukahutti keittiön oven kiinni järjestään, väänsi
avaimen suulta ja heitti sen maton alle.
Portilla hän törmäsi yhteen Rakelin kanssa.
-- Minne sinä? Me jo tulimme pois, Helena ja minä.
Ulla torjui kärsimättömästi kädellään ja lähti juoksemaan
raatihuoneelle.
Rakel juoksi lähimpään kadunkulmaan hänen jälkeensä.
-- No totta tosiaan, mutisi hän hämmästyneenä, eikö vain hän menekin
takaisin! Olisipa Ullan tapaista uskaltaa ihan konserttisaliin.
Ulla pysähtyi hengästyneenä vasta vahtimestarin eteisessä, laski
rahansa pöydälle ja sai pääsylipun. Varovasti hän avasi oven ja koetti
kuulumattomin askelin pujahtaa sisään. Mutta lukko narahti pahasti, ja
puolet yleisöstä kääntyi katsomaan rauhanhäiritsijää, joka tunkeutui
sisälle kesken soittokappaletta.
Huh, noita paheksuvia silmäyksiä! Siinä oli pormestarin sinipunerva,
käyränenäinen naama, siinä tohtorinnan kalpeat kasvot, apteekkarin
kiukustunut silmänisku ja Vaava Lundin ivallinen hymy. Ja tuolla --
Jumalan kiitos -- tuolla oli Tikan kumara selkä ja haalistunut takki.
-- Ulla hiipi hänen viereensä, vajosi kiitollisena istumaan ja suuntasi
katseensa lavalle. --
Lajos Mihàilyi soitti yhä! Ullan henkeä salpasi.
Se oli -- oi -- se oli sittenkin Mark. Luonnollisesti. Kun Ulla
tarkemmin ajatteli, oli hän oikeastaan tiennyt sen koko ajan senjälkeen
kun hän oli nähnyt ilmoituksen lyhdynpylväässä. Hän ei vain ollut
uskaltanut itselleen myöntää sellaista ihmettä.
-- Mark, kuiskasi hän. Hänen täytyi sanoa jotain ollakseen varma siitä,
että se oli totta. Mark, sanoi hän vielä kerran ja nipisti Tikkaa
hihasta. Se on Mark.
Soitto taukosi. Vielä lyhyt loppuakordi, sitten yleisön ihastus puhkesi
kättentaputuksina ilmoille. Ullan silmät loistivat ilosta ja ylpeydestä.
Markille taputettiin käsiä. Markia ihailtiin.
Ja nyt! Mark kumarsi ja hänen katseensa osui Ullaan. Hän kohotti sormen
huulilleen ja heitti lentosuukon suoraan Ullalle.
Voi tuota hupsua, vallatonta poikaa! Ihmiset taputtivat käsiään yhä
hurjemmin. Mark kumarsi uudelleen, yhä uudelleen.
Sitten hän alkoi taas soittaa, Ulla tunsi kappaleen. Se oli sama, jonka
hän oli soittanut Pikkupappilan ladossa, lempeänä kesäaamuna, kun Minna
tuli häntä noutamaan.
-- Erinomaista, sanoi Tikka ja paukutti käsiään yhteen, kun soittaja
lopetti. -- Erinomaista. Hänestä tulee vielä jotain suurta.
Ullan täytyi saada se hänelle sanotuksi.
-- Voi, Tikka, voi maisteri, se on Mark, supisi hän.
-- Häh! sanoi maisteri, ja katseli hämmentyneenä Ullaan. Mitä sinä
puhut?
Oli lyhyt väliaika ja äänekäs puheensurina täytti salin. Ulla puhui
matalalla äänellä.
-- Ettekö muista? Minä kerroin teille hänestä. Markista. Hänestä, joka
rakasti viuluaan enemmän kuin mitään muuta. Hän karkasi ja nyt hän on
täällä. Ei ole mitään Lajosta, Mark vain.
Maisteri hivutti sormellaan nenäänsä.
-- Ihmeellinen juttu! Oletko varma asiastasi?
-- Olen, olen. Hän katseli minua. En tiedä, kuinka he ovat saaneet
hänen tukkansa vaaleaksi, mutta silmät ja suu ovat Markin. Ja kädet. Me
toiset maalla ihailimme aina hänen siroja, kapeita käsiään. Ne olivat
niin erilaiset kuin toisten poikain kädet.
Hyss! varoitti joku. Lavalle oli taaskin astunut lihava, tumma nainen.
-- Hän laulaa kurjasti, nurkui maisteri. Koko joukko on viheliäistä,
poika yksin osaa jotakin.
Seuraava numero oli ihmelapsen ja seurueen johtajan Antal Miháilyin.
Hän oli pieni paksu, mies, harmaahiuksinen, eloisa. Hän soitti selloa,
Mark viulua, ja nuorukainen säesti.
Se oli kaunista.
Ulla nautti, mutta odotti siitä huolimatta malttamattomasti konsertin
loppua. Kun vihdoin viimeiset säveleet olivat häipyneet, ja taiteilijat
vielä kumarsivat lavalla, pujottautui hän yleisön lomitse ulos.
Kadulle, portin viereen jäi hän monen muun uteliaan joukkoon odottamaan
taiteilijain poistumista raatihuoneelta. Hehkuvin poskin hän kuvitteli,
mitä Mark sanoisi hänet tavatessaan.