suljetut. "Nyt voimme ne sinetöidä, niin kukaan ei ainakaan
kommunistivaltakunnassa uskalla niitä avata." Cotter otti lakkaa,
sulatti sitä tulitikun avulla ja kiinnitti hienolla rihmalla sitä
lukkojen kohdalle, painaen herra Nosowkinin antamalla leimasimella
siihen sinetin.
"Olkaa hyvä, herra Nosowkin, ja kirjoittakaa passit!" komensi Koskela,
ja bolsheviikki teki työtä käskettyä. Kivinen tutki tarkoin passit ja
huomattuaan niiden olevan täydellisiä antoi ne tovereilleen ja miss
Marylle.
"Nyt hävitystyöhön! Jaa, mutta herra Nosowkin! Me emme voi ottaa häntä
mukaan, emmekä myöskään jättää tänne yksinään", tuumaili Koskela.
"Minä vartioin", virkkoi Mary.
"Uskallatteko?"
"Kyllä, ja minun täytyy myös jotakin tehdä. Antakaa minulle vain joku
ase."
Kivinen luovutti missille pienen browningin, ja Mary jäi kahden
bolsheviikkivirkailijan kanssa, joka istui arkana nojatuolissaan ja
jota kiiltävä ase ilmeisestikin hermostutti.
Ystävykset ryhtyivät töihin. Koskela oli jotenkuten selvillä
rakennuksesta ja herra Nosowkinin opastuksen perusteella löysivät he
verraten helposti kellarikerroksen, jossa säilytettiin pienempiä
helvetinkoneita koneitten, laivojen y.m.s. tuhoamiseksi. Koskela, vanha
pommimies, tarkasti ja asetti ne kuntoon, ja kukin seikkailija otti
niitä kaksi kappaletta mukaansa. Suuremman varmuuden vuoksi, etenkin
kun pienillä helvetinkoneilla ei voitu räjäyttää rakennusta
perusteellisesti, ryhtyivät ystävykset varsinaiseen hävitystyöhön, ja
jos ulkona maleksivat punakaartilaiset olisivat aavistaneet
hituisenkin, mitä sisällä toimitettiin, olisi koko kommunistinen
Moskova ollut muutamassa hetkessä jalkeilla. Kirjapainossa särettiin
painokoneet aivan käyttökelvottomiksi, samoin setelipainossa. Suuret
kiihoituskirjallisuusvarastot hajoitettiin eri huoneisiin, ja kaikki
paperit, samoinkuin valmiit ja puolivalmiit setelit, kasteltiin
kirjapainosta löydetyllä paloöljyllä. Seikkailijat raatoivat kuin
orjat, mutta täydessä järjestyksessä ja suunnitelmallisesti. Mikään ei
saanut jäädä keskeneräiseksi, kun kerran peliin oli ryhdytty. Pimeys
haittasi, mutta ei voinut estää. Alhaalta aloitettiin ja mentiin kerros
kerrokselta ja huone huoneelta. Koskela kävi alhaalla sulkemassa
vesijohdon, ja sikäli kuin valmistelut edistyivät, sulki hän ovet, niin
että mahdollinen pelastustyö kävisi mahdollisimman vaikeaksi.
Kello oli jo lähemmäs yksitoista, kun seikkailijat viimeinkin saapuivat
takaisin herra Nosowkinin yksityishuoneeseen. Bolsheviikki istui
paikallaan ja Mary samoin.
"Herra Nosowkin näyttää äärimmäisen hermostuneelta", kuiskasi Mary.
Koskelan ja jääkärin täytyi myöntää huomio oikeaksi. Bolsheviikin
kasvot olivat tuskallisen odottavat, kädet tekivät hermostuneita eleitä
ja katse harhaili ympäri huonetta. Jääkäri ei virkkanut mitään, mutta
tarkkasi bolsheviikkia sitä kiinteämmin. Seikkailijat siistivät itseään
työtouhun jälkeen.
Koskela oli asettanut huoneen nurkkaan pienen laatikon, jossa oli
helvetinkone.
"Milloin olette asettaneet koneet räjähtämään?" kysyi herra Nosowkin
arasti.
"Voimmehan senkin sanoa, jos tahdotte tietää. Vasta kello yksi, sillä
haluamme päästä kaupungista kaikessa rauhassa. Ne ovat pieniä ja itse
asiassa jotenkin vaarattomia. Ne särkevät kyllä koneet ja
sytyttävät kunnollisen tulipalon, joka onkin pääasia. Eivät edes
punakaartilaisvartijat tuossa ulkona vahingoitu."
"Paljonko kello on?" uskalsi bolsheviikki jälleen kysyä.
"Muutamia minuutteja vailla yksitoista", vastasi Koskela kummastellen
herra Nosowkinin hermostumista, joka kävi yhä ilmeisemmäksi.
Kaikki hätkähtivät äkkiä, kun hiljaisuuden katkaisi pitkä ja terävä
puhelinsoitto. Herra Nosowkin yritti rynnätä pystyyn, mutta Koskelan
mauseri rauhoitti. Kivinen sieppasi kuulotorven. Koskela tähtäsi
bolsheviikkia.
"Halloo!" huusi Kivinen ja mainitsi oman numeronsa, joka oli aparaatin
yläpuolella.
Hän kalpeni ja kuunteli jännittyneenä. Huoneessa ei kuulunut
hiiskaustakaan.
"Herra Nosowkin?... ei, hän ei ole vielä täällä... halloo, kuinka?...
onko tohtori Ralphston?..."
Seikkailijat hätkähtivät, ja se leimuava silmäys, jonka Koskela loi
syyllisen näköiseen bolsheviikkiin, ei ennustanut hyvää.
Kivinen jatkoi.
"Niin, hän ei ole täällä... Hän pyysi minua, olen hänen apulaisensa,
ilmoittamaan, että hän tulee tänne kello puoli kaksi... niin, hän sai
uusia ilmoituksia... niin, niin, siitä salaliitosta... ei voinut
tulla... Siis tohtori tulee! En voi sanoa, missä hän on... Hän lähti
autolla jonnekin... Kyllä, kyllä... hyvästi..."
Kivinen soitti loppusoiton, ja kaikki hengähtivät helpotuksesta.
"Tohtori se oli. Hänellä piti olla kohtaus täällä kaikkein parahimman
herra Nosowkinin kanssa klo yksitoista! Se vain puuttuikin, että hän
olisi vielä tullut tänne ennen aikojaan. Nyt hän ennättää juuri
parahiksi näkemään yhden taudinpesän palavan. Mitä te sanotte, herra
Nosowkin?" Kivisen ääni oli pistävän kylmä.
Bolsheviikki ruikutti jotakin käsittämätöntä. Hän pelkäsi niin että
koko ruumis vapisi.
"Olkoon!" lausui Koskela. -- "Koska kerran tämä asia päättyi näin,
annamme sen anteeksi. Mutta nyt tuo pieninkin vilpillisyys mukanaan
tuhonne, herra Nosowkin."
Bolsheviikista näkyi, ettei hän vähimmässäkään määrin epäillyt jääkärin
sanoja.
Koskela asetti kuntoon helvetinkoneen ja pisti sen kassakaappiin, joka
suljettiin. Niin ollen eivät bolshevikit saisi millään tavoin tietää,
että heidän tärkeimmät salaisuutensa olivat varastetut. He eivät voisi
edes varoittaa asiamiehiään, joiden kaikki osoitteet ja tuntomerkit,
valokuvia myöten, nyt olivat seikkailijain hallussa.
"Nyt lähdemme!" komensi Koskela. "Kivinen ja Cotter saavat hoitaa
matkalaukut toisessa autossa, jonne myöskin miss Mary tulee; minä,
Hoper ja herra Nosowkin lähdemme toisessa vankilaan. Te ajatte suoraan
asemalle ja hankitte hyvän vaunun herra Nosowkinin kuriiripapereitten
avulla. Niin, hm, täytynee ottaa sekin mahdollisuus lukuun, ettemme me
enää palaisi. Jos emme klo puoli yksi ole asemalla, on teidän
lähdettävä ja pelastettava miss Mary ja paperit. Meitä etsimään ette
saa palata. Tämä on määräyksenä!"
Seikkailijat puristivat ääneti toistensa kättä, mutta miss Mary ei
voinut oikein pidättää itseään. Koskelan teki mieli sanoa hänelle
jotain, mutta hän käsitti, kuinka väärin se tällaisessa tilanteessa
olisi ollut, ja hän hillitsi itsensä. Seurue poistui odottaviin
autoihin pihaoven kautta. Viimeinen ja ehkä vaikein tehtävä oli
suorittamatta. "Vallankumoustehdas" oli kyllä jo turmion partaalla.
27.
"Akateeminen kvartti" on anteeksiannettava, kun on kysymyksessä
yleismaailmallinen vastavallankumous.
"Mitä asioita teillä olisi tohtorin kanssa?" kysyi Koskela Nosowkinilta
autossa.
"Olisimme neuvotelleet salaliitosta", vastasi bolsheviikki.
Koskela mietti hetkisen.
"Milloin annetaan hälytyskäsky maailmalle?" virkkoi hän äkkiä ja
silmäsi herra Nosowkinia.
"Yleinen julistus 'kaikille, kaikille...' neuvostokongressin
päätöksestä annetaan noin klo 1", lausui pikku mies kiertelemättä.
Hoper nauroi.
"Samaan aikaan siis kuin kommunistinen Moskova saa meidän julistuksemme
sekä näkyvässä että tuntuvassa muodossa! Se sattui!"
Auto ponnistihe paksussa lumessa ja parinkymmenen minuutin kuluttua se
pysähtyi synkän, vanhanaikaisen kivirakennuksen edustalle, joka jo
tsaarivallan aikana oli ollut tutkintovankilana. Pääovi oli valaistu.
"Siis, herra Nosowkin! Te ymmärrätte tilanteen! Ei minkäännäköistä
kiertelyä! Me olemme menneet liian pitkälle, voidaksemme enää peräytyä.
Ja te ehkä tiedätte, ettei suomalainen jääkäri pelkää. Minä ammun heti!
Salaisuus kuolee samassa." -- Koskela puhui hiljaa, mutta vakuuttavan
kylmästi, ja mikäli saattoi päättää, ei bolsheviikki epäillyt uhkauksen
toteuttamistakaan.
Hoper jäi autoon, mutta jääkäri ja bolsheviikki astuivat sisään,
sivuutettuaan vartijan, joka tarkasti heidän paperinsa. Koskela puristi
taskussaan keskikokoista parabellumia. Mauseri oli vyöllä. Hän oli
tyyni ja kylmä kuin tavallisesti, vaikka hänen täytyikin itsekseen
myöntää, että tämä oli kuitenkin hurjin tilanne, mihin hän milloinkaan
oli joutunut.
Oven avautuessa lemahti sisästä tukahduttavan raskas vankilailma.
Kiviraput olivat kuvaamattoman likaiset ja niillä seisoi neljä
kiväärillä asestettua vahtia, joille taas täytyi näyttää passit.
Käytävässä paloi muutamia pieniä likaisia öljytuikkuja, jotka loivat
omituisen painostavan ja alastoman tunnelman. Yksi vartijoista lähti
opastamaan.
Punakaartilainen avasi muutaman oven, ja jääkäri ja bolsheviikki
huomasivat olevansa jossakin tutkintohuoneessa. Se oli suuri ja autio
huone, jonka ainoana kalustuksena oli pöytä, muutamia kuluneita
pehmeitä nojatuoleja ja rautainen aitaus, joka eroitti "tuomarit"
syytetyistä. Nyt istui pöydän takana -- nainen, joka oli elävä
Henriot-tyyppi, kiihkoisen sairaaloisine katseineen, jyrkkine
liikkeineen ja rääsyisine pukuineen. Jääkärikin tunsi väristystä tämän
kauhu-olennon nähdessään. Heidän edessään oli Moskovan kuuluisa
"Manjka", joka kerskaili sillä, että vain korkeintaan joka sadas
henkilö, joka joutui hänen kanssaan tekemisiin, selvisi elävänä.
"Manjkan" ympärillä oli hänen "esikuntansa", valittu joukko hurjimpia
lurjuksia, jotka välittämättä kansankomisaarineuvostosta,
kommunistilaeista tai yleensä mistään, hoitivat "vankila-afääriä" usein
vastoin korkeampain viranomaisten tahtoa. Terrori oli johtanut siihen,
minne sen pakosta täytyi johtaa: sen sovelluttajat ja saarnaajat olivat
nyt melkein yhtä voimattomia pientä terroristijoukkoa vastaan kuin
alkuaikoina "porvarit ja vastavallankumoukselliset". Terrori oli
muuttunut välikappaleesta keinoksi ja tarkoitukseksi itsessään.
"Manjka" ja hänen "esikuntansa" vangitsivat, ryöstivät ja teloittivat
ihmisiä niin paljon kuin katsoivat hyödylliseksi, ja korkeintaan
ylimpäin viranomaisten tahto saattoi heidät pakoittaa lykkäämään
teloituksen tuonnemmaksi, jotta vangituilta ehdittäisiin saada joitakin
tarpeellisia tietoja.
Nosowkin tervehti sangen kohteliaasti, johon "Manjka" vastasi
alentuvasti hymyillen kuin tiikeri lampaalle. Bolsheviikki esitti
paperinsa ja jäi kunnioittavaan asentoon odottamaan. Itsetietoisen
näköisenä, otti "Manjka" paperin, mutta Koskela ei voinut olla
sisimmässään hiukan hymyilemättä, sillä hän huomasi, että naisdespootti
ei osannut lukea. Hän ojensi paperin kirjurilleen, joka kuiskasi
muutamia sanoja valtiattarensa korvaan.
"Menkää hakemaan Audhon tänne", määräsi "tuomari" ja viittasi vartijaa.
-- "Hän on huoneessa n:o 7."
Demoonin muisti oli pettämätön, ja hän tunsi jokaisen uhrinsa, muisti
heidän asiansa ja koppinsa.
Tuli kiusallinen hiljaisuus. "Manjka" poltteli savukettaan kehräävän
tiikerin näköisenä, "esikunta" loi puolittain uteliaita, puolittain
uhkaavia silmäyksiä "herroihin", ja Koskela puristi asettaan taskussa,
valmiina yllätyksiin joka hetki. Hra Nosowkin tuntui olevan kaikkein
hermostunein. Hän ehkä koetti keksiä jotakin pakokeinoa, mutta jääkäri
hänen vierellään oli alituisena uhkana. Niin lähellä kuin hän olikin
ystäviään, niin täydelleen kuin jääkäri oli heidän vallassaan, ymmärsi
bolsheviikki hyvin, ettei jääkäri epäilisi hetkeäkään, vaan ampuisi
hänet siekailematta. Itsesäilytysvaisto oli voimakkain, vaikka sitten
henki olisi ollut pelastettava koko kommunistisen järjestelmän
perikadolla. Koskela ja Kivinen olivat oikein arvioineet bolsheviikin
luonteen.
Koskela puri huulensa yhteen. Sitä hän vain pelkäsi, että mr Audhon
tekisi jonkun varomattomuuden nähdessään hänet täällä vankilassa, mutta
sitä ei voinut auttaa, täytyi toivoa parhainta.
Jääkärin mietteet kulkivat tuonne vankilamuurien sisään. Mitähän siellä
oli? Hän voi kuvitella likimain, mutta näkemään hän ei päässyt.
Kokonaisen kokoelman ihmistragedioja ne kätkivät joka tapauksessa,
jokaisen vangitun mieltä kalvoi kysymys: milloin on minun vuoroni?
Mutta hän ei voinut auttaa näitä onnettomia.
Noin kymmenen minuutin kuluttua aukeni ovi ja mr Audhon astui sisään,
jääden seisomaan aitauksen edustalle. Hän siristeli silmiään. Kaiketi
niiden; oli vaikea tottua valoon. Kopeissa ei tietenkään ollut
sellaista ylellisyyttä.
Nosowkin astui pari askelta aitauksen luo ja kuittasi saaneensa vangin.
Jääkäri ei hellittänyt katsettaan. Samassa, ja otollisemmassa
silmänräpäyksessä, katsoi mr Audhon ympärilleen ja näki Koskelan. Hänen
kasvoilleen levisi hämmästynyt ilme, mutta jääkärin katse sai hänet
mykistymään. Mitä hän sitten lie ajatellutkin, joka tapauksessa huomasi
hän parhaaksi pysyä hiljaa. Muut olivat kiintyneet katsomaan
Nosowkinia.
"Valmis!" julisti "Manjka". -- "Vartija, sinä seuraat mukana!"
Se oli isku, jota jääkärikään ei ollut ottanut lukuun, mutta kaikesta
huolimatta hän säilytti tyyneytensä. Mr. Audhon kulki edellä, sitten
asestettu vartija, ja sitten Nosowkin, -- myöskin vartijoineen.
"Esikunnasta" ei kukaan aavistanut tätä sekavaa suhdetta.
Jääkäriä huimasi, kun seurue vihdoinkin oli ulkona. He olivat lähellä
onnistumista. Vain vartija oli tiellä. Täytyi kai käyttää väkivaltaa.
Kello oli kymmentä vailla kaksitoista. Aikaa oli riittävästi.
Hoper istuutui Koskelan viittauksesta ajajan viereen. Kukaan ei puhunut
sanaakaan. Jääkäri ja Nosowkin heittäytyivät takaistuimelle, "vangittu"
mr Audhon ja vartija heidän eteensä. Auto lähti liikkeelle.
Jääkärin aivot työskentelivät kuumeisesti. Tietenkin, hän olisi voinut
hänet surmata teräaseella, mutta luonto nousi vastaan. Vartijahan ei
voinut puolustautua. Lisäksi täytyi kaikki suorittaa siten, ettei ajaja
saisi vihiäkään. Äkkiä jääkärille selvisi. Hän irroitti tyynesti
kaulaliinansa, teki samoin Nosowkinille, veti taskustaan parabelluminsa
ja tarttuen äkkiä kaikella voimallaan edessään istuvaa punakaartilaista
kurkusta hän kuiskasi tälle, painaen kylmää asetta ohimoa vastaan:
"Hiljaa, tai olet kuoleman oma!"
Vartija ymmärsi. Koskelan ote oli hänet huumannut ja tekemättä
vastarintaa antoi hän jääkärin asettaa itselleen suukapulan ja köyttää
jalat ja kädet. Mr. Audhonin kaulaliina tuli myöskin hyvään tarpeeseen.
Muutaman minuutin kuluttua oli vartija aivan avuton, kyvytön
liikahtamaan tai päästämään ääntäkään.
Pysähdyttiin aseman luo. Seurue nousi vaunuista, ja pimeyden tähden ei
ajaja huomannut, että seurue oli vähentynyt. Nosowkin määräsi auton
ajamaan muutamaan taloon toiselle puolen kaupunkia ja odottamaan siellä
seuraavaan aamuun. Oli parasta pitää pakoa salassa niin kauan kuin
mahdollista.
Kiireesti kulkivat seikkailijat aution asemarakennuksen halki ja
tulivat asemasillalle näytettyään matkapassinsa. Juna seisoi valmiina.
Pimeistä vaunuista sukelsi esiin haamu, joka kuiskasi jotakin
Koskelalle. Seurue pujahti vaunuun. Kaikki oli likipitäin selvä, ellei
mitään uutta tapahtuisi.
Pimeässä vaunussa syleili Mary isäänsä. Hän tahtoi kiittää myöskin
Koskelaa, mutta jääkäri seisoi asemasillalla, valmiina puolustautumaan
vielä viime hetkelläkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta kaikki näytti
rauhalliselta. Lunta tuprutti, punakaartilaisvartijat kävelivät
puolipimeällä asemasillalla, ja muutamalla ulkonemalla näkyi peitetty
konekivääri.
Neljännestunnin kuluttua juna lähti liikkeelle. Koskela palasi vaunuun,
ja hitaasti puhkuen vyöryi juna kommunistisesta Moskovasta.
Ensimäisellä pysäkillä seisoi juna pitkään, odottaen sivuuttajajunaa.
Vastavallankumouksellinen seurue katsoi ikkunoista Moskovaan päin.
"Hm, viisi minuuttia sitten alkoi bolshevistinen maailmanvallankumous",
lausui Kivinen ilvehtien. -- "Mutta missäs meidän
vastavallankumouksemme viipyy. Ahaa, hurraa!"
Kaukana näkyi tulenloimua. Pitkät savu- ja tulikielekkeet kohosivat
ilmaan pimeässä talviyössä. Ilmeisestikin paloi joku suuri rakennus.
"Täsmällisyys on hyvä", jatkoi Kivinen. -- "Ja kaikesta päättäen, ellei
bolsheviikeilla olekaan liikaa täsmällisyyttä yleensä, heidän
helvetinkoneensa ovat kuitenkin kunnollisia. 'Akateeminen kvartti' on
anteeksiannettava, kun on kysymyksessä yleismaailmallinen
vastavallankumous."
Mary puristi Koskelan kättä. He ymmärsivät toisensa. Ja junan
ryskyen lähtiessä painumaan länteen nousivat kauniit kuvitelmat
seikkailijoittemme mieleen.
28.
Kivisen avoin kirje toimitukselle Turkuun, jossa sanomalehtineekeri,
olematta itserakas, uskaltaa väittää yhtä ja toista.
"New-York, 10.5.1919.
Terve, vanha veikko!
Toivottavasti ovat viranomaiset jo päässeet rauhaan meidän
etsiskelystämme. Tehän siellä Turussa olette koettaneet panna
koko maailman päälaelleen löytääksenne meidät. Tämä todistaa
sangen suurta ja ilahduttavaa ihmisrakkautta, mutta samalla,
luvalla sanoen, jotenkin pientä luottamusta meidän voimiimme ja
kykyymme selviytyä elon mainingeista ja ajan aalloista. Uskallan
väittää, olematta silti itserakas, että osaamme kulkea tässä
maailmassa takertumatta pieniin ja keskikokoisiinkaan vaikeuksiin.
Me olemme siis täällä, pääasiassa eheinä ja terveinä. Minulla
on kyllä vasemmassa jalassani pienoinen muisto venäläisestä
kolmenlinjan kivääristä, ja Koskelalla on samanlainen
käsivarressaan. Punaisilla oli nimittäin kaino aikomus pysäyttää
maallinen vaelluksemme juuri kun olimme selviämässä koko
kommunistivaltakunnasta, mutta aikomus jäi pelkäksi aikomukseksi.
Olematta itserakas, uskallan väittää, että se oli tulinen paikka,
mutta viisi mauseria (mr Audhonkin oli "ketjussa", hra Nosowkin
suuren kiven takana lataajana ja kaunis tyttö suojeltavana ja
kiihoittajana) voi saada aikaan paljon. Meitä ei katsota ehkä
pelkureiksi Suomessakaan, vaikka peräydyimmekin hiukan sekavassa
järjestyksessä, sillä taistelimme koko laajaa Ryssäinvaltakuntaa
vastaan.
Tiedätkö, vanha veikko, tietoisuus hyvin suoritetusta päivätyöstä
on suloinen. Hm, olematta taaskaan itserakas, uskallan väittää,
että me olemme suorittaneet kohtalaisen rupeaman.
Meille on oltu kohteliaita, perin kohteliaita kaikkialla. Meidän
matkalaukkujamme on silmäilty mitä suurimmalla kunnioituksella ja
vielä suuremmalla uteliaisuudella. Hm, on hiukan ikävää, kun on
takertunut valtio- ja maailmansalaisuuksiin, sillä voisin todella
kertoa muutamia huvittavia juttuja. Mutta diplomaatin täytyy
olla vaiti. Se on ensimäinen ja toistaiseksi ainoa sääntö, jonka
minä muistan diplomatiasta, mutta sekin on niin turkasen vaikea.
Minun on yleensä mahdoton säilyttää mitään, mitä minä tiedän,
paitsi tietenkin suoranaisia yksityisasioita. Jos diplomatia
on samanlaista kuin muut taidot ja jos siinä säännöt tulevat
aina vaikeammiksi, niin ei kannata ajatellakaan koko alaa. Jo
vaikeneminen on minulle miltei ylivoimaista.
Niin, no, senverran voin sanoa, rikkomatta lupausta eräille
Euroopan ja Ameriikan kuuluisuuksille, että kaikki maailman
hallitukset ovat henkäisseet helpotuksesta, saatuaan kuulla
meidän palanneen pohjoisnaparetkeilyäkin vaikeammalta
matkaltamme. Minä en yleensä siedä imartelua, mutta tunnustus
hyvinsuoritetusta työstä kannustaa eteenpäin. Me saimme
tunnustusta, ja pelkäänpä pahoin, että vähän imarteluakin.
Kaikki kävi luonnollisestikin hiljaa ja salaa, joka tietenkin
oli miellyttävintä vaatimattomille luonteillemme. Tosin minulla
toisinaan syyhytti sormia kirjoittaa lehtiin joku tuollainen
etusivun täyttävä jymyuutinen, mutta Koskelan sai tuollainen
päähänpisto säännöllisesti peräti kovasanaiselle tuulelle,
joten luovuin ajatuksesta. Koskelahan ei ymmärrä ollenkaan
sanomalehtitekniikkaa.
Olemme estäneet kaikkiaan 1 maailmanvallankumouksen, 17
valtiokumousta sekä lukemattoman määrän kapinoita, mellakoita,
levottomuuksia, epäjärjestyksiä y.m. 'kansanhuveja'. Se
kuulostaa hiukan uskomattomalta Turussa, jossa suhteet ovat niin
rajoitetut, kun istuu puhelintorven ääressä, mutta avarassa
maailmassa on reippaalle nuorelle miehelle, joka ei ole aivan
tyhmä eikä myöskään kellariherramaisen arka, kaikki mahdollista.
Maailmanhistoriaan tulee toivottavasti meistäkin ainakin
petiittimaininta, ehkäpä välikkeilläkin.
Ihanalta tuntuu taas kohtapuoleen palata vanhaan Turkuun, vaikka
kyllä pieni jaloittelukin tekee toisinaan hyvää. Me olemme olleet
mukana vähän kaikessa, matkustelleet vähän kaikella tavalla.
Sanotaan, että tekniikan kehityttyä nykyiselle asteelleen
on matkustaminen leikintekoa. Voi olla niinkin, mutta minä
luulen, että oli sittenkin helpompi matkustaa ennen Intiasta
Suomeen maitse, Saksan interregnuminkin aikana, ja suhteellisen
turvallista. Minäkin tarvitsin valehtelematta sanoen 168 passia
ja lupatodistusta, matkalipuista y.m. sellaisista puhumattakaan.
Ranskasta ajoimme sotalaivalla New-Yorkiin. Hyvä ruoka, mukava
hytti, kauniit näköalat ja hauska seura pitivät ihmisen
miellyttävässä tasapainossa.
Ja sitten Koskela! Hän on löytänyt nyt omansa. Miss Mary Audhon
ja hän ovat nyt laillisesti yhdistetyt. Niin kauan kuin olimme
kommunistivaltakunnassa, oli Koskela kylmä olevinaan, mutta
heti turvaan päästyämme suhde muuttui. Ja he löysivät toisensa.
Yksityisseikkoja en tiedä, mutta eräänä kauniina päivänä näin
parin tulevan loistavana vastaani Berliinissä, jossa Koskela oli
käynyt verestämässä jääkärimuistojaan. He ovat onnellisia, eikä
ihme, sillä onhan Koskela mies, vieläpä suomalainen mies, ja Mary
taas suloisen raikas ameriikkalainen missi.
Mr. Audhon vaati meitä matkustamaan Ameriikkaan, jossa nuori
pari vihittiin. Ja olivathan ne vihkiäiset. Hoper-veikko
järjesti kaiken, enkä luule kenenkään muun kuin minun tietäneen
järjestelyistä edeltäkäsin. Koko toimitus tapahtui ilmalaivassa
noin tuhannen metrin korkeudella. Vihkiäismenot olivat loistavat
ja yleensä tunnelma vapautuneen juhlallinen. Nuori pari on
lähtenyt kuherrusmatkalle mr. Audhonin omalla jahdilla -- kai
Etelämeren saaristoon.
Niin, minun 'parin viikon reportterimatkani' on siis loppunut.
Lähden paluumatkalle aivan näinä päivinä. Kai minun paikkani
toimituksessa on vielä täyttämättä? Ai mutta p--hana, asuntoni
vuokra on vielä koko ajalta maksamatta! Ensimäinen tehtävä on
siis hankkia asunto. Se ei liene helppo tehtävä nykyisessä Suomen
valtakunnassa. Muuten, sano terveisiä Sauna-Annalle. Aion käydä
heti saunassa. Sitä huvitusta paitsi olen saanutkin olla jo
pitkän aikaa.
Niin että paljon terveisiä koko komppanialle siellä toimituksessa.
Aleksi Kivinen."