E-text prepared by Tapio Riikonen
MAANALAISET
Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta
Kirj.
OLLI KARILA
Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy
1919.
I
BOLSHEVIIKKI TOHTORI
1.
Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa hämmästyä
mistään.
"Annan sinulle viisitoista minuuttia aikaa pukeutua vanhoihin
kenttävaatteisiin, ei sotilasmallisiin. Ota mukaan kaikki käsillä
olevat rahasi. Browningi ja kaikki patruunat. Sadetakki ja saappaat.
Tupakkaa. Mars, mars! Me lähdemme aivan heti."
"Me?" kysyi Kivinen hiukan hämmästyneenä.
"Niin, me. Etkö ole sanomalehtimies?"
"Toistaiseksi."
"Hankit uutisia?"
"Elämäntehtäväni."
"Siis valmistaudu silmänräpäyksessä. Me lähdemme nyt uutisia
hankkimaan, ei lääninhallituksen pikkumoskaa, vaan sellaisia
jymyuutisia, joitten otsakkeet ulottuvat yli sivun."
"Soo! Vai lähdemme! _Me_, Akseli Kivinen, _me_ lähdemme heti
sonnijalostusliiton syyskokoukseen. Siitä ei saa tosin jymyuutista,
mutta sen hankkimiseksi ei tarvitse myöskään kenttäpukua, kapitaalia
eikä browningia."
Koskela muutti hiukan leikillisen sotilaallista sävyään
kiusoittelevaksi.
"Me lähdemme hankkimaan uutisia bolsheviikeista."
Nyt ei Kivinenkään enää malttanut näytellä välinpitämätöntä.
"Mitä sinä niistä tiedät?" hän kysyi.
"Toistaiseksi jokseenkin yhtä vähän kuin sinäkin. Mutta minä tiedän,
mistä saa enemmän tietää. Älä kysele, vaan laittaudu valmiiksi!"
Kivinen kiirehti alkoovin taa ja sieltä alkoi kuulua laatikoitten
aukomista ja sulkemista. Koskela ojentautui mukavasti nojatuolissa ja
sytytti savukkeen. Hän oli vähän alle keskipituinen, mutta hartiakas,
tanakka. Kasvot olivat jyrkkäpiirteiset, leuka voimakas, iho
ahavoittunut, silmät kirkkaan ruskeat, tukka lyhyeksi sotilasmaisesti
leikattu. Kasvojen ilme ja suun juonne ilmaisi uhmaa ja rohkeutta.
Jääkäri, pääsi katsojalta väkisinkin, ja jääkäri hän olikin.
Kivinen ei vitkastellut. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi verhon
takaa, vanhoissa kuluneissa metsästysvaatteissa, toisessa jalassa ja
toisessa kädessä saapas. Hän alkoi kiskoa sitäkin jalkaansa, mutta
vasta pienen voimasanan lausuttuaan onnistui hänen vetää hiukan
kuivunut ja kutistunut saapas jalkaansa.
"Valmis!" ilmoitti hän asennossa, pistettyään kirjoituspöydän
laatikosta taskuunsa browningin ja pari makasiinia sekä muutamia
savukelaatikoita.
"Hyvä. Oletko syönyt ja juonut?"
"Syönyt kyllä, mutta en juonut."
Koskela vilkaisi kelloon. "Ehdimme käydä kahvilassakin."
"Kestääkö retkemme kauan?" rohkeni Kivinen kysyä.
"En tiedä. Pari päivää ainakin, korkeintaan kaksi viikkoa."
"Soo, vai pari viikkoa. Sitten täytyy minun soittaa toimitukseen.
Pistävät vielä koko maailman nurin narin luullessaan minut ehkä
varastetuksi.
"-- Prr! Saanko 11 50! Kiitos. Onko toimituksessa? Kivinen puhuu.
Laittakaa joku toinen sinne härkäpäitten kokoukseen. Minä lähden oikein
extra-uutisia hankkimaan. Älkää huolehtiko, vaikka viipyisin parikin
viikkoa. Prr! -- Hahhaa, toimitussihteeri aikoi kai jotain kysyä, mutta
minä soitin korvaan. Miettikööt! Siis, me olemme valmiit lähtemään,
mutta minä haluaisin tietää, minne me oikeastaan lähdemme. Viipuriin,
Helsinkiin, Ouluun, Kajaaniin?"
"Me lähdemme Ruotsiin", virkkoi Koskela tyynesti.
"P--na! Ruotsiin? Uimallako? Passitta?"
"Sinä älä huolehdi siitä, vaan usko olemuksesi minun huomaani. Me
lähdemme purjeveneellä, ja mitä passeihin tulee, niin täytyy sinun
vallan hyvin tietää, että suomalainen passi on riikinruotsalaisten
keskuudessa täydellisesti arvoton kapine. Jos tahdomme, että meille
osoitetaan jonkunlaista arvonantoa, niin on meidän mentävä sinne
papereitta. Avosylinhän otettiin siellä vastaan ahvenalaiset
asevelvollisuuskarkurit ja kaikennäköiset punikkipäälliköt."
"Niinpä niin, mutta mepä emme olekaan asevelvollisuuskarkureja emmekä
punikkipäälliköitä emmekä aio sellaisiksi tullakaan."
"Me aiomme tulla ja me matkustamme Ruotsiin pakoon täällä Suomessa
vallitsevaa hirmuista valkoista terroria", lausui Koskela
pilkallisesti.
Kivinen vihelsi iloisen säveleen. "Sillä tavalla. Me siis lähdemme
toden teolla seikkailemaan."
"Just vissist! Muuten, talar ni svenska?"
"Joo!"
"Speak you english?"
"Yes, very well!"
"Ali right sitten. Lähtekäämme kahvilaan, niin minä annan sitten
sinulle hiukan tietoja, mutta muista, sanaakaan ei saa hiiskua. Te
sanomalehtineekerit ette malta milloinkaan olla vaiti."
"Olen hiljaa kuin kala."
Kivinen heitti ylleen sadevaippansa, painoi lierihatun silmilleen,
sammutti sähköt, ja ystävykset astuivat kadulle.
"Minäpä en jätäkään palamaan sähköä viikkomääriksi, niinkuin se Phineas
Foggin palvelija jätti kaasun kolmeksi kuukaudeksi."
Ulkona vihmoi syyssade, vanha Turku näytti ylen autiolta ja kuolleelta
ja tuomiokirkontorni häipyi pimeyteen, kun salapoliisi ja
sanomalehtimies kiiruhtivat muutamaan tuttuun toisen luokan kahvilaan,
kaulukset ylösnostettuina, kädet syvällä taskuissa ja hatut painettuina
silmille.
-- Kaksi bolsheviikkia, -- arvelivat vastaantulijat ja poliisikin
kiinnitti heihin katseensa.
Koskela lopetti kertomuksensa.
"Summa summarum: Onnellisen sattuman avulla olemme päässeet
bolsheviikkien 'postilaitoksen' jäljille. Ainakin yhdestä
'postikonttorista' olemme täysin selvillä. 'Ekspeditööri' joutuu
kiinni, kunhan ensin on kuljettanut meidät Ruotsiin. Mutta kaiken
todennäköisyyden mukaan ei keksimämme 'postikonttori' ole ainoa. Niitä
on useampia, mutta ne ovat täydellisesti tietämättömiä toisistaan. Se
kyllä haittaa niitten toimintaa, mutta turvallisuus on paljon suurempi.
Ne tiedetään vain keskuksessa, ja sellainen on varmastikin Tukholmassa.
Sieltä käsin hoidetaan kiihoitustyötä etupäässä Suomessa. Venäjällä on
tietenkin pääkeskus, mutta yhteys sinne on vaikea ja vaarallinen.
Senvuoksi on Tukholman keskus, joittenkin yleisten ohjeitten
mukaan, itsenäinen laitos. Sieltä kulkevat langat muuallekin.
Bolsheviikkijärjestöjä on joka maassa, yksinpä Etelä-Ameriikan
valtioissa, Kiinassa ja Intiassa. Se on kuin jättiläishämähäkki, joka
on kutonut limaisen verkkonsa yli koko maapallon. Minulla on tietoja,
että kohtapuoleen bolsheviikit yrittävät. Ja Tukholmassahan nähdään.
Bolsheviikkien järjestötoiminta on koko lailla hyvässä vauhdissa.
'Myyrät' toimivat, Mutta mekin toimimme, ja saammepa nähdä, kumpi
voittaa. Meillä on ainakin tällä hetkellä se etu, etteivät bolsheviikit
tiedä meidän aikovan tunkeutua heidän salaisuuksiinsa."
Koskela vilkaisi kelloonsa. "Nyt on aika lähteä. Minä maksan kahvin."
"Niin sitä mennään", tuumi Kivinen fatalistisesti. "Aikomukseni oli
mennä ensin sonnijalostusliiton kokoukseen ja sitten saunaan, mutta
nyt..."
... "lähdetäänkin kukistamaan suurta valtakuntaa ja mahtavaa
hallitusta. Sanomalehtimiehen on aina oltava valmiina, eikä hän saa
hämmästyä mistään."
Ystävykset painuivat iltapimeille kaduille.
2.
Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustavat
hyvässä sovussa Pohjanlahden yli.
Matkalla virkkoi Koskela: "Sinulla on siis punakaartilaisen paperit
taskussasi. Ja muista nimesi, se on Backberg. Minä taas olen Luotola.
Keskusteluihin älä antaudu, vaan anna minun hoitaa se puoli. Minulla ei
todellakaan ole ollut aikaa selittää tilannetta sinulle perinjuurin.
Ole vain salaperäinen ja umpimielinen, se sopii hyvin ja on vaaratonta.
Ja merkin muistanet: anna miehelle Mannerin markanseteli ja lausu
samalla kolme sen ensimäistä numeroa."
"Selvä on."
Miehet jatkoivat kulkuaan äänettöminä, painuen rantaa kohti,
poikkesivat muutamaan kivitaloon, kulkivat takapihalle ja nousivat
pimeitä keittiörappusia myöten toiseen kerrokseen. Ovella ei ollut
nimikilpeä, mutta kahden lyhyen ja yhden pitkän soittopainalluksen
jälkeen avattiin ovi ja aukkoon ilmestyi keski-ikäinen, levottomasti
vilkuileva mies. Suu vetäytyi irvistyksen tapaiseen hymyyn, kun hän
tunsi Koskelan.
"Päivää, toverit!" Tervehdys oli kysyvä.
"Strastvui, tavarish!" Koskela vastasi oikein, ja miehet astuivat
sisään. Eteisessä paloi himmeä sähkö, ja pieni huone, johon
seikkailijamme johdettiin, teki siisteydestään huolimatta ikävän ja
vieroittavan vaikutuksen.
"Jaha, te olette siis täällä. Entä sitten?"
Mies oli äärimmäisyyteen saakka epäluuloinen. Mutta kun miehet olivat
ojentaneet hänelle markan setelin ja lausuneet tunnuksen, oli hän
vakuutettu.
"Onko kaikki kunnossa?" kysyi Koskela levottomasti.
"On", vastasi mies yksikantaan.
"Hyvä, että pääsemme lähtemään tänä iltana. Me emme halua viipyä
päivääkään liian kauan. Sitten: mikä on hintanne?"
Miehen silmät välähtivät ja hän mietti hetken ennenkuin vastasi.
"Kolmetuhatta."
"Oletteko hullu? Me emme ole mitään kapitalisteja."
"Ette, sen tiedän hyvin", virkkoi mies ilkeästi. "Kapitalistit pääsevät
Ruotsiin vähemmälläkin. Mutta tehän olettekin punakaartin..."
"Hiljaa, ne asiat eivät teitä liikuta. Maksan kaksituhatta."
"Ei riitä."
"No emmehän me voi Ruotsiin tulla pennittöminäkään. Viimeisen kerran:
kaksituhatta viisisataa."
Mies jäi tuumimaan. Kivinen istui kuin tulisilla hiilillä, mutta
Koskela oli kylmä ja tyyni.
"Hm. Olkoon, vaikka luulenkin, ettette ole aivan tavallisia
punakaartilaisia..."
Kiviseltä salpautui hengitys. Olisiko mies...?
Mutta Koskela hymähti pilkallisesti: "Luuletteko meitä ehkä
venäläisiksi kansankomisarioiksi?"
"Sinne päin..."
Kiviseltä pääsi helpotuksen huokaus, kun taas Koskela virkkoi
käskevällä äänellä:
"Luulkaa mitä luulettekin, mutta muistakaa pitää luulonne omina
tietoinanne."
Mies ei virkkanut mitään, mutta kun Koskela veti kohtalaisen
viinapullon pohjattomista taskuistaan, palasi äskeinen irvistys miehen
kasvoille.
"Ryypätään!" kehoitti Koskela tehden leveän sakilais-eleen. Mies kiitti
ja maistoi.
"Miten asiat menevät?" tiedusteli Koskela huolettomasti.
"Mikäpäs tässä. Hoitaa postia ja siinä kaikki."
"Järjestötoiminta lienee vaikeaa?"
"Kai se on, minä en tiedä, kun en ole päällikkömiehiä ja kaikki
toimivat salaa, tietämättä toisistaan. Tulee postitse määräys, et tiedä
mistä, täytät sen ja sitten tulee maksu. Se on hiljaista hommaa."
"Joo, nyt sitä osataan. Hyvästi on järjestetty. Muuten, voin sen sanoa,
tulee kohta parempaakin. Alkaa olla aika toimia." Koskela virkkoi tämän
niin salaperäisesti ja varmasti, että mies hätkähti.
"Jokohan. Mutta rahaa lähetetään edelleenkin?" Ilmeisesti piti mies
rahojen saamista tärkeimpänä "toimintana".
"Tietysti. Nyt kai voimme lähteäkin." Koskela pisti viinapullon
takaisin taskuunsa, sillä liikaa ei sopinut miehelle antaa.
"Lähdetään vain. Ruokaa on veneessä."
Mies kiskoi päälleen ijänikuisen palton, sammutti sähköt, ja sitten
seurue pilkkopimeässä kompuroi rappuja alas, tullen kadulle, joka johti
rantaan. Varovaisesti ja ympärilleen vilkuen kulkivat miehet rantaa
pitkin jonkunverran ulos kaupungista, ja muutaman valkaman luona antoi
opas pysähdysmerkin. Kolmisin työnnettiin raskas ja suuri vene vesille,
purjeet, jotka peitettyinä olivat valmiiksi asetettuina pohjalle,
nostettiin ylös, ja navakan pohjoistuulen kiidättämänä alkoi vene
rientää etelää kohti. Mies istui perässä ohjaamassa.
"Tämähän käy mutkattomasti", kuiskasi Kivinen toverilleen.
"Toistaiseksi, mutta odotahan, kun päivä valkenee ja me tulemme
saaristoon. Vene kyllä kestää myrskyäkin, mies tuntuu olevan tottunut
purjehtimaan, mutta tullimiehet ovat pahana paikkana. No, eiköhän se
onnistu meille, mikä on niin monelle punikille onnistunut."
Tuuli oli kohtalainen, samoin sade, ja pimeys täydellinen. Pakoilmaksi
oli ilma mainio, mutta purjehtimiselle vaarallinen. Koskela virkkoi
tästä miehelle, mutta tämä vakuutti osaavansa ja tuntevansa väylät.
Äänettömänä kuin aave kiiti vene eteenpäin, hyppien aalloilla. Miesten
savukkeet hehkuivat punaisina pilkkuina harmaassa vihmassa. Kivistä
puistatti vilu.
Niin jatkui kulku tunti tunnilta. Miehet kyyröttivät äänettöminä,
hengittäen meren raikasta suolailmaa ja kuunnellen tuulen tohinaa
mastossa ja laineitten loiskutusta laitoja vastaan.
"Ette suinkaan tule merikipeiksi?" tiedusti äkkiä punainen perämies.
"Ei toki, kyllä olemme merta maistaneet!" vakuutti Koskela.
Alkoi vähitellen sarastaa aamu, ja viimein nousi itäiseltä rannalta
näkyviin aurinko, saaden meren välkkymään kaikissa väreissä. Taivaalla
ajelehti tummia ja synkkiä pilviä. Lakkapäinen meri tarjosi mahtavan
näyn. Vene kiiti nuolena, ilmeisesti tuuli oli yltymässä.
"P--na, näyttää tulevan myrsky ja majakkaan on vielä matkaa", tuumi
perämies tarkastellen taivasta.
Mutta matka joutui. Miehet aterioivat äänettöminä, syöden suolakalaa,
leipää, sekä ryypäten tynnörissä säilytettyä vettä. Kiviseltä ei syönti
sujunut.
Puolenpäivän aikaan, kun oli jo täysi myrsky, päästiin vihdoinkin
majapaikkaan, muutaman pienen kalliosaaren eteläiseen suojaiseen
lahteen, jonne perämies oli osannut ilman karttoja, vain kompassin
avulla, lukemattomien saarien ja salmien välitse. Vene karahti loivaan
hiekkarantaan, ja miehet hyppäsivät tyytyväisinä kovalle kamaralle.
Kivinenkin tuntui muuttuneen toiseksi mieheksi saatuaan kiinteää
jalkojensa alle. Vedettyään veneen ylös rannalle miehet läksivät
pieneen majaan, jonka isäntä oli jo tullut heitä vastaan. Paljoa ei
puhuttu, opas teki muutamia merkkejä, ja Koskela ja Kivinen
ojentautuivat heti makaamaan tuvan penkille; opaskin seurasi heidän
esimerkkiään. Ulkona pauhasi syysmyrsky. Iltapäivällä miehet heräsivät,
söivät vahvasti ja paneutuivat uudelleen nukkumaan. Vasta hämärissä,
kun myrskykin oli hiljentynyt, lähdettiin uudelleen liikkeelle, kun
Koskela oli ensin perämiehelle maksanut puolet kuljetusmaksusta. Vene
halkoi Pohjanlahden vihreitä vesiä. Taakse jäivät saaret ja salmet.
Avoin, rajaton ulappa aukeni eteen. Tullilaivoja ei näkynyt, ja kohta
peitti täydellinen pimeys aaltoilevan meren.
Vallankumouksellinen ja kaksi vastavallankumouksellista matkustivat
hyvässä sovussa yli Pohjanlahden Riikinruotsia kohti muutaman ohuen
lautakappaleen varassa.
"Tuttu tie, mutta outo seura", virkkoi jääkäri Koskela toverilleen.
Kivinen hymähti.
3.
Kivinen lausuu mielipiteensä merimatkasta ja osoittautuu
reportterimaisen tiedonhaluiseksi.
"O, mamma-Svea, suloinen olet ainakin merimatkan jälkeen!" Kivinen
lausui paatosmaisella, jos kohta hiukan vapisevalla ja väsyneellä
äänellä, kun toverukset, selvittyään kahden päivän harhailusta
oikukkaalla Pohjanlahdella, olivat viimeinkin päässeet Ruotsin
kamaralle ja eronneet perämiehestään, joka, odottamatta mahdollisia
uteliaita kysymyksiä ruotsalaisten viranomaisten taholta, oli jo
kääntänyt venheensä keulan kohti Suomen rantoja. Merimatka oli ollut
kohtalaisen vaiherikas, kun sumussa oli eksytty suunnalta, mutta kaikki
oli kuitenkin lopulta sujunut hyvin, vaikka Kivinen saikin maksaa
runsasta veroa ahventen valtakunnalle.
Aamu oli vielä aikainen, ilma tyyni ja ihana, kuuraa puissa ja maassa.
Toverukset kulkivat autiota ja mutkittelevaa polkua sisämaahan päin,
sivuuttivat vielä nukkuvan huvilayhteiskunnan ja päätyivät pieneen,
tien varrella olevaan havupuumetsikköön. He tunkeutuivat kuusten
suojelevaan syliin ja istahtivat, molemmat yhtaikaa kuin käskystä,
sammaltuneelle ja jääriitteiselle kivelle. Sanaakaan puhumatta Koskela
kaivoi pienestä repustaan ruokaa, ja kulautettuaan vanhasta
taskumatista viimeiset pisarat ryhtyivät seikkailijat vakavin naamoin
syömään, joka toimitus ainakin Kiviseltä näkyi käyvän kuin tanssi. Hän
olikin jo paastonnut kohtalaisen rupeaman.
Toverusten ulkonäkö viittasi kestettyihin vaivoihin. Kivinen, pitkä ja
solakka keski-ikäinen mies, näytti voipuneelta, ja kasvot olivat
merimatkan ja nälkäkuurin vaikutuksesta muuttuneet sinisenkalpeiksi.
Mutta silmissä alkoi jo liekehtiä entinen eloisa veitikka, vaikka ne
nyt olivatkin tähdätyt nopeasti hupeneviin evästähteisiin. Kasvojen
soikea muoto, siniset silmät ja vaalea iho samoin kuin koko olennossa
ilmenevä vilkkaus ja eloisuus viittasi karjalaiseen sukuperään.
Koskela, jäykkä pohjalainen, ei näyttänyt niin paljon kärsineen
merimatkasta, vaikka siniset juovat silmien ympärillä kyllä kertoivat
valvonnasta.
"Kaikki loppuu aikanaan", Kivinen virkkoi, pistettyään poskeensa
viimeisen palan. -- "Kiikutteleepa, kissa vie, kohtalo poikiaan. Mutta
soromnoo! sanoo ryssä."
Kivinen kaivoi taskustaan savukelaatikon, tarjosi toverilleen, ja
mielihyvin ystävykset vetelivät sauhuja. "Nyt kelpaa!" Koskela
lausahti. "Olisipa vain kunnollinen vuode, mutta nämä kivet ovat yhtä
kylmiä kuin mamma-Svean vastaanotto. Ei edes poliisi osunut tiellemme."
"Eipä ollut väliäkään -- eikä yleensäkään poliisia ole milloinkaan
siellä, missä tarvitaan. Muuten, minä olen kyllästynyt tällaiseen. Minä
protestoitsen. Sinä narraat minut lähtemään suinpäin kotoani, jättämään
saunamatkan, kiikutat parin lahon laudankappaleen varassa yli
Pohjanlahden, ja mitä varten? Jaa, minulla ei ole oikeastaan siitä
mitään tietoa. Tämä on melkein kuin suurpolitiikkaa. Mutta minäpä en
aio olla nappulana, en, vaikka olenkin tähän saakka seurannut sinua
kuin lammas. Minä olen täysi-ikäinen ja äänivaltainen kansalainen enkä
aio alistua minkäänlaiseen holhoukseen. Siis, lyhyesti ja ytimekkäästi,
ilman sarvia ja hampaita, kirkas ja selvä totuus: miksi, minne ja
kuinka?"
"Siis", alotti Koskela. "Kuuntele. Kuten tiedät, kuulun valtiolliseen
poliisiin, kun haavoittumiseni tähden en voi olla aktiiviupseeri. Me
nappasimme tässä tuonnottain kaikessa hiljaisuudessa pari 'toveria',
kaksi Rajajoen uimakandidaattia. Ja samaan aikaan saimme selville
'postikonttorin'. Kävi ilmi, että nappaamillamme miekkosilla oli ollut
aikomus Ruotsiin. Heidän oli määrä tavata Tukholmassa joku
bolsheviikkijärjestäjä. Tälle oli osoitettu kirje, ja se oli muutamassa
postipaketissa, jossa lisäksi oli kiihoituskirjallisuutta.
Perämiehemme, jolle paketti oli osoitettu, Sundströmin, oli määrä
saattaa toverit yli Pohjanlahden. Kirjeessä mainittiin, että miehet
osaavat ruotsia ja englantia. Myöskin Sundströmille oli kirje, jossa
ilmoitettiin miesten saapumisesta, mutta kai varovaisuuden vuoksi ei
ilmoitettu tuntomerkkejä..."
"Siis me...?" yritti Kivinen.
"Niin juuri", jatkoi Koskela. "Saimme selville koko jutun. Paketin,
ilman kirjallisuutta, annoimme saapua Sundströmille. Minä sain
tehtäväkseni itse näytellä toista vangituista miehistä ja hankkia
toisen. En osannut kääntyä muitten kuin sinun puoleesi. Tiesin sinun
osaavan sekä ruotsia että englantia ja olevan hiukan sekä
tiedonhaluinen että kevytmielinen, mitä tämän tapaisiin
pikkuseikkailuihin tulee. Minulla ei ollut aikaa selittää sinulle
kaikkea enkä sitä tahtonutkaan, sillä erinäisissä suhteissa en luota
sanomalehtineekerien vaiteliaisuuteen. Meillä on taskussamme kaikki
toverien paperit, minulla on heiltä saatua rahaa, joka siis joutuu
palvelemaan kokonaan toisia tarkoituksia kuin mihin se oli määrätty,
matkustamme Tukholmaan Venäjän neuvostohallituksen salaisina
lähettiläinä 'erityisiä tehtäviä varten', ja Sundström ja se majapaikan
isäntä joutuvat päivän tai parin kuluttua kauniisti kiinni. Me taas
käymme tuntemattomia kohtaloita kohti, minä viran puolesta, sinä taas
luonteenomaisesta seikkailuhalustasi, joka kyllä minuunkin vaikuttaa,
sekä kohtalon oikusta. Lähtiessämme olivat nimemme Backberg ja Luotola,
vaikka emme niitä tarvinneetkaan, täällä on sinun nimesi Dahlberg ja
minun Svensson, siis mahdollisimman tavallisia ruotsalaisia nimiä.
Bolsheviikkijärjestäjä on kai saanut kirjeen, jonka hänelle on
välittänyt ennen pitkää kiinni joutuva höyrylaivan lämmittäjä, eikä
postipaketin avaamisesta ja oikeitten toverien kiinnijoutumisesta
ole mitään tietoa muilla kuin meikäläisillä. Tämä on kyllä
summamutikkapeliä, mutta rohkeus auttaa. Eteenpäin, silmät ja korvat
avoinna! siinä tunnuslauseemme."
"Mutta maitse, sillä merellä olen epävarma", virkahti Kivinen.
Toverukset nousivat ylös, heittivät repun kiven juurelle, siistivät
hiukan itseään ja asuaan ja painautuivat varovaisesti maantielle.
Oli noita raikkaan seesteisiä aamuja myöhäisellä syksyllä, jolloin
pohjolan seudut ovat niin kauniita. Mäennyppylälle noustua avautui
matkailijoittemme eteen tyypillinen ja hiukan idyllinen ruotsalainen
maalaismaisema siisteine taloineen, navettoineen, puutarhoineen ja
peltoineen. Taivas kaartui korkeana ja kirkas ilma lähensi välimatkoja.
Hiljaisuus oli täydellinen, raikas tuulonen hiveli poskipäitä ja reipas
kulku verrytti merimatkan jäykistämiä jäseniä. Utumaiset savupilvet
talojen yllä ilmaisivat heräämisen oireita kyläkunnassa.
"Minne me oikeastaan kuljemme?" kysyi Kivinen, ystävyksien asteltua
muutamia minuutteja täydellisessä äänettömyydessä. "Ja missä me muuten
olemme?"
"Jälkimäistä en tarkalleen tiedä. Tukholma on tietenkin päämäärämme,
mutta sitä ennen täytyy meidän saada nukkua ja syödä kunnollisesti.
Etsiskelen kyläravintolaa."
Matkailijat kulkivat kylän läpi, joutuivat laajalle viljelysalueelle ja
sitten pieneen metsikköön. Pysähtyessään tupakoimaan kuulivat he
edessäpäin rattaiden räminää, ja hetken kuluttua ajoi mutkan takaa
näkyviin maitokuski.
"Anna minun hoitaa keskustelu. Minä opin aikoinani, ollessani Tukholman
'konttorissa', täkäläisen murteen aika hyvin", selitti Koskela.
Rehevällä, katkonaisella ruotsilla hän kertoi maitokuskille heidän
olevan vähän liikeasioissa täällä ja tiedustavan jotakin ravintolaa.
Mitään epäluuloa ei miehessä herännyt ja kernaasti hän antoi pyydetyn
tiedon. Tuolla noin, vajaan kilometrin päässä. Suuri talo maantien
varrella.
Entistä reippaammalla vauhdilla painautuivat seikkailijamme matkaan ja
löysivät pitemmittä kyselyittä neuvotun, pienen siistin majatalon.
Tilasivat syötävää ja juotavaa, Koskela puhui kaupoista isännän kanssa,
tuskastuttavan kauan ja turhaan Kivisen mielestä, jota huoneen lämpö
vastustamattomasti raukaisi. Viimein alkoi Koskelakin haukotella, ja
toverukset vetäytyivät makaamaan, ensin tiedusteltuaan, milloin ja mitä
kautta oli mahdollisuus päästä Tukholmaan.
Tultuaan huoneeseen Koskela kysyi ensi työkseen Kiviseltä, oliko tällä
savukekoteloa.
"Mitäs sillä?" kysyi Kivinen.
"Minä jo pelästyin, kun ehätit tarjoamaan isännälle tupakkaa
suomalaisesta laatikostasi, mutta tämä ei toki sitä huomannut, kun
ehdin väliin koteloni kanssa. Pikkuseikat ovat tärkeitä, ja
näyttelemisen pitää olla perinpohjaista."
Kivinen ei vastannut mitään, ja hetken kuluttua matkaili kaksi
vastavallankumouksellista höyhensaarilla.
4.
Sananlaskulla toisinaan on ihmeellinen vaikutus, mutta Kivinen huomaa,
että kaksi kettua ajaa samaa jänistä.
"Tuntuu aivan siltä kuin menisi matematiikan tenttiin", tuumi Kivinen,
kun ystävykset illan hämärissä, onnellisesti selvittyään Tukholmaan,
riensivät melkein autioita sivukatuja pitkin.
"Mutta tenteistäkin selvittiin pienillä juksuilla ja pienillä
tiedoilla, ja nyt koetamme uudestaan. Rohkeasti vain. Meitä ei osaa
epäillä kukaan, ja merkit luulen osaavani. Osoite oli mainitsemassani
paketissa selvään ilmoitettu ja merkeistä oli mainittu, että
'tavalliset'. Ja ne 'tavalliset' luulen osaavani. Bolsheviikit ovat
äärimmäisen varovaisia. He eivät ilmoita lopullisia osoitteita, vaan ne
tiedetään vasta paikalla. Siellä kahvilassa ne kai tietävät
'tohtorinkin' osoitteen, mutta ennenkuin me saamme sen tietää, täytyy
meidän käydä läpi pieni kiirastuli. No, yritetään. Jos hullusti käy,
niin onhan meillä browningit, ja ampua me osaamme. Mutta kun pitää
kielen suorana suussaan, niin menee vaikka leijonan kitaan."
Koskela, joka tunsi hyvin kaupungin, kulki tietoisesti eteenpäin,
pysytellen enimmäkseen sivukaduilla, sillä ystävykset olivat
edelleenkin merimatkaisissa pukimissaan. Noin puolen tunnin kuluttua
Koskela pysähtyi muutaman kadun kulmaan, sytyttäen savukkeen. Parin
kolmenkymmenen metrin päässä lankesi hämärälle kadulle valojuova
kahvilan ikkunasta, ja raolla olevasta ovesta virtasi valkoista höyryä.
"Tuossa se on. Siis, vielä kerran: menemme reilusti ja vilkuilematta
sisään. Toivon, että jokin pöytä on vapaana. Ellei, niin anna minun
toimia. Tilaamme jotakin ja koetamme antaa merkit. Lopusta koetamme
selviytyä järkemme mukaan. Eteenpäin mars!"
"Perässä tullaan!" Kivinen murahti, ja päättävästi astuivat ystävykset
sisään kahvilan ovesta.
Aluksi eivät he tahtoneet mitään eroittaa, sillä kirkas valaistus teki
kadun hämärään tottuneet silmät sokeiksi, mutta muutaman hetken
kuluttua he saattoivat huomata olevansa tavallisessa, tupakansavuisessa
ja huolimattomassa kolmannen luokan kahvilassa. Huoneita oli kaksi,
niissä yhteensä noin parikymmentä pöytää. Yleisöä oli kahvila
puolillaan. Toisessa huoneessa oli myymäläpöytä, jonka takana lihavahko
nainen hoiti kassaa ja pari lyhythameista ja avokaulaista neitosta piti
huolta tarjoilusta. Kahvila teki epäsiisteydestään huolimatta
kirkkaassa valaistuksessa verrattain vaarattoman vaikutuksen.
Koskela pysähtyi kylmäverisesti ovelle ja loi silmäyksen vieraitten
yli, tarkastellen samalla sopivaa pöytää. Vapaa pöytä olikin mukavassa
nurkkauksessa lähellä ovea. -- Ainakin karkuun päästään, -- mietti
Koskela mielessään, istuutuen pöydän ääreen, Kivisen noudattaessa
esimerkkiä, kun he ensin olivat heittäneet lakkinsa naulakolle, mutta
päällystakit jättäneet avattuina ylleen.
Koskela istahti rennosti takakenoon ja tarjosi toverilleen savukkeen,
jättäen laatikon, juuri ostamansa ruotsalaisen, pöydälle. Muuan
neitosista astui heidän luokseen ja Koskela tilasi kahvia. Kahvilan
muihin vieraisiin ei ystävysten saapuminen ollut näköjään tehnyt mitään
vaikutusta. Koskela tarkasteli yleisöä, mutta ei huomannut mitään
erikoisempaa. Tavallista kolmannen luokan kahvilayleisöä.
Saatuaan kahvia ryhtyivät ystävykset sitä kaikessa rauhassa hörppimään.
Gramofooni narisi ja puhisi jotakin, joka ennen oli ollut kai
marseljeesi, mutta ylettömästä käyttämisestä muuttunut joksikin
käsittämättömäksi epäsointujen kokoelmaksi.
"Kas siinä kuvaavaa", kuiskasi Kivinen. "Marseljeesi gramofoonilla on
marseljeesin irvikuva, samoin kuin bolshevistinen 'vallankumous' on
kurja ryssäläinen mukaelma Ranskan suuren vallankumouksen hetkistä."
Koskela hymähti, alkaen ajatuksissaan piirrellä savukelaatikon kanteen
jotakin, hörppien kahvia ja tupakoiden. Kivinen tupakoi ja tarkasteli
yleisöä. Kuin huomaamatta napautti Koskela muutamia kertoja sormillaan
pöydänlaitaan. Lihava kassanhoitajatar muuttui heti tarkkaavaiseksi ja
kun Koskela kutsui neitosta luokseen, riensi kassanhoitajatar pöydän
luo. Koskela siirsi savukelaatikon nurkalle ja pyysi sangen
välinpitämättömällä äänellä virvoitusvettä. Nainen ei näyttänyt
kiinnittävän mitään huomiota tilaukseen, mutta katseli sensijaan
savukelaatikkoa, jonka kanteen Koskela sangen tyylittömästi oli
tekstannut sananlaskun: "Pyri eteenpäin, menestys varma."
Kivinen koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka jännitys kohosikin.
"Jaha, kaksi pulloa! Saahan sitä, saa, kun on millä maksaa ja jaksaa",
koetti nainen laskea leikkiä, mutta kumartui äkkiä ja kuiskasi: "Mitä?"
"Tohtori!" kuiskasi Koskela.
"Odottakaa! Merkki?"
"Kaksi. Turku. D.N."
"Hyvä. --katu 19. D. 3. 2 l. 1 p. 2 l."
Koskela merkitsi luvut huomaamatta savukelaatikon kanteen, pistäen sen
sitten taskuunsa. Kuiskaava keskustelu ei vienyt kuin silmänräpäyksen
ajan. Nainen korjasi pois kahvivehkeet ja toi hetken kuluttua
virvoitusvettä. Ystävykset huoahtivat, kun hän poistui.
"Selvä sitä myöten!" virkkoi Kivinen hiljaa. "Mitä nuo luvut
merkitsivät?"
"Ensin osoite ja sitten soittopainallukset: kaksi lyhyttä, yksi pitkä
ja sitten kaksi lyhyttä. Järjestelmä ei ole kovinkaan nerokas, mutta
huonopa on tietämättömän ja tuntemattoman lähteä yrittämään. Juokaamme
ja lähtekäämme sitten matkaan, sillä meidän täytyy hankkia vielä
yösijakin. Ahaa, kysytäänpä täältä. Totta kai voivat sellaisen neuvoa,
jossa ei tarvita passeja."
Koskela nousi laiskasti ylös ja astui myymäläpöydän luokse, pyytäen
laatikon savukkeita. Lähellä olevat pöydät olivat tyhjät. Nainen katsoi
kysyvästi.
"Yösija?" kuiskasi Koskela.
"--katu 85."
"Merkki?"
"Rehellisyys maan perii."
Koskela sai savukkeensa, maksoi, ja ystävät aikoivat poistua
kahvilasta. Silloin nousi muutaman pöydän äärestä pieni ja pyöreähkö,
keikailevasti, mutta rappiolla olevaan pukuun puettu herrasmies ja
riensi heitä kohti.
"Anteeksi, mutta herra taisi ottaa minun hattuni", virkkoi hän
Kiviselle.
Koskelan silmät välähtivät ja käsi sukelsi salamannopeasti taskuun.
Kivinen jähmettyi ja vavahti.
"Anteeksi, kyllä tämä on minun omani", sai hän soperretuksi, kääntyen
samalla niin, että joutui selin yleisöön.
Pikku miehen silmät vilkahtivat. Hän pujahti nopeasti vaatenaulakon luo
ja tarkasti sen. Sitten hän kääntyi Kivisen puoleen, koko naama
autuaassa hymyssä.
"Pyydän todellakin anteeksi, että erehdyin, mutta minulta on jo viety
kokonainen varasto lakkeja, palttoita, kalosseja ja kävelykeppejä."
Kivinen oli nauruun purskahtamaisillaan, mutta hän hillitsi itsensä ja
väänsi kasvonsa mitä happamimpaan irvistykseen. Yleisö ei sitä nähnyt,
koska hän oli selin.
Pikku mies kumarsi, mutta kuiskasi samassa, niin että Koskelakin kuuli:
"Odota. Vanha osoite."
Ystävykset astuivat kadulle, mutta vasta kuljettuaan jonkun matkaa
kysyi Koskela hämmästyneenä:
"Kuka se oli?"
"Olle, vanha Olle, sanomalehtimies, salapoliisi, pakinoitsija ja --
orpolasten huoltoyhdistyksen puheenjohtaja. Hänet opin tuntemaan
muutamalla Ruotsinmatkallani, mutta hän näkyy tuntevan minut vaikka
minkälaisessa asussa. Meidän täytyy mennä hänen asuntoonsa, sillä hän
ei voi lähteä heti kahvilasta. Muuten ihmeteltävä mies, kuten aina. Hän
on juuri siellä, mistä langat lähtevät. Hän ei ollut siellä sattumalta,
eikä tuollaisessa puvussa ilman syytä. Hänkin on jäljillä. Kaksi kettua
ajaa samaa jänistä, ja luulen, että meidän on erittäin hyödyllistä
hiukan vaihtaa tietoja hänen kanssaan. Hänelle voi uskoa mitä tietoja
tahansa, ei hän niitä julkaise. Haa, haa, vanha Olle oli siis
ensimäinen tapaamani tuttava. Olisihan minun pitänyt se arvata."
5.
Jääkäri, sanomalehtineekeri ja orpolasten huoltoyhdistyksen
puheenjohtaja suunnittelevat punaisen ruton hävittämistä ja
vallankumoustehtailun lopettamista.
Ystävykset kulkivat verkalleen hämäriä katuja pitkin, sillä Kivinen ei
halunnut ruveta odottelemaan ruotsalaisen ystävänsä asunnon seutuvilla,
kun tämä ei kuitenkaan voinut pienen välinäytöksen jälkeen heti poistua
kahvilasta, ellei tahtonut herättää epäluuloja punaisen kahvilan
punaisessa yleisössä. Seikkailijat kulkivatkin juuri sellaisella
nopeudella, että he saavuttuaan Ollen asunnon edustalle huomasivat
pyöreän ruotsalaisen rientävän vastaan toiselta suunnalta. Olle oli
varovaisuudessaan valinnut toisen tien.
"O, sinä täällä! Ja olet ollut Tukholman punaisimmassa kahvilassa!!
Salaperäisenä! Terve, terve, mutta käykäämme sisään! Ystäväsi tehnee
samoin, jos saan luvan pyytää. Kadulla ei ole oikein sopivaa
esittäytyä, ei ainakaan meikäläisten. En luule, että kahvilassa olisi
mitään epäluuloa herännyt, mutta varovaisuus ei monta kertaa ole
haitaksi. Olkaa hyvä!" -- Ruotsalainen puheli vilkkaasti ja eloisasti
rappuja noustaessa ja kiivettäessä viidenteen kerrokseen.
"Katsokaas, minä olen vieläkin pirteä, vaikka on jo muutamia vuosia
hartioillani, sillä saan joka päivä useitakin kertoja harjoitella
vuorilla kiipeilemistä. Se vahvistaa sydäntä ja keuhkoja. Hissi on
monen sairauden alku."
Olle Nordgrenin poikamiehen-asunto oli hauska ja aistikas, vaikka
hiukan omituinen kaikenmoisine kokoelmineen, suunnattomine
kirjahyllyineen ja tupakkavehkeineen. Värit ja muodot olivat
sopusointuisia ja viihtyisiä, ja koko asunto antoi aavistuksen vanhasta
miespolvien sivistyksellisestä ilmapiiristä.
Astuttuaan isännän työhuoneeseen, joka samalla oli kirjasto ja
tupakkahuone, Kivinen kääntyi Ollen puoleen ja esitteli Koskelan,
mainitsematta kuitenkaan tarkemmin hänen tointaan ja ammattiaan.
"Kautta vanhan maineeni, jääkäri, luultavasti ainakin luutnantti ja
varmasti salapoliisi ja silloin tietenkin valtiollinen", puhkesi Olle
puhumaan puristaessaan sydämellisesti Koskelan kättä. "Tervetuloa!"
"Mutta kuinka...?" Koskela tunsi joltistakin hämmästystä.
"Oh, ei mitään ihmeellistä", Olle naureskeli. "Teidän uhkailmeenne ja
ryhtinne -- niistä ei voi erehtyä. Näin sitäpaitsi, teidän
heittäessänne päällystakkia yltänne, jääkärimerkin melkein kainaloitten
kohdalla. Te salaatte sitä ja kukapa muu kuin salapoliisi sitä
piilottelisi, samoin kuin mitä syytä jääkärillä olisi kuljeskella
salapuvussa ja istua punaisissa kahviloissa. Te olette siis
salapoliisi, eikä taas jääkäriä voi ajatella tavallisena salapoliisina.
Ulkomuodostanne päättäen olette sivistynyt, anteeksi, jos niin
sanon, ja niin ollen upseeri, ja luutnantin arvo parhaiten sopii
teidän iällenne, sillä jos olisitte ollut korkeampi, olisitte
haavastanne huolimatta, joka vaivaa vasenta kättänne, voinut jäädä
sotilaspalvelukseen. Siinä ovat päätelmäni. Niistä ei kuin yksi ole
varma, mutta toinen tukee toistaan, ja lopputulos on huudahduksestanne
päättäen oikea. Pyydän anteeksi, mutta minulla on toisinaan heikkouteni
saattaa ihmisiä hiukan hämille."
Ystävykset nauroivat katketakseen pikkumiehen loistavalle
johtopäätöskyvylle ja vajottautuivat mielellään isännän osoittamiin
syviin ja pehmeisiin nojatuoleihin. Vieraanvarainen isäntä asetti
ulottuville sievän tupakkapöydän ja kiirehti sivuhuoneeseen, kai
antamaan määräyksiä taloudenhoitajattarelle illallisesta. Sitten hän
palasi huoneeseen, hykerrellen käsiään, kasvot autuaassa hymyssä ja
miehen kokoon verraten suhteeton sikaari röyhyten suupielessä.
"No, suomalaiset 'lahtarit' ovat siis tulleet tänne. Mitä varten ja
millä tavalla?"
Kivinen vilkaisi Koskelaan. Olle hymähti ja virkkoi:
"Valtiosalaisuuksia, vai? Kivinen, sinä tiedät uteliaisuuteni, mutta
myös vaiteliaisuuteni. Muuten, me olemme samoilla asioilla, te
luultavastikin viran, minä oman huvini vuoksi. Vaihtakaamme tietoja."
Koskela nyökkäsi hyväksyvästi. -- "Olkoon menneeksi, kun me olemme
kuitenkin jo melkein paljastetut. Ja hyötyä lienee siitä meille.
Anteeksi imarteluni, mutta luulenpa, että teidän kanssanne on hauska
työskennellä."
"Minä melkein luulisin, että minä voisin sen sanoa teistä, sillä
katsokaas, minulla lienee todellakin hiukan enemmän praktiikkaa tällä
alalla", Olle pisti viattomasti väliin.
"Minä kerron", virkahti Kivinen. Hän teki lyhyesti ja selvästi selkoa
matkasta ja omista tiedoistaan, Koskelan täydentäessä kertomusta omilla
havainnollaan ja tiedoillaan. Olle seisoi kahareisin vieraittensa
edessä ja savuutti hirmuista sikaariaan, nyökkäillen väliin.
"Hyvä", lausui hän painokkaasti, kun Kivinen oli lopettanut. -- "Sangen
hyvä. Te tiedätte osaltanne enemmän kuin minä, mutta jotakin minäkin
sentään tiedän. Meidän on koottava ja tarkasteltava tietomme ja
sitten ryhdyttävä toimimaan. Mutta ennen tätä kansainvälistä
bolshevismivastaista konferenssia maistelkaamme, jos sallitte minun
tarjota, mitä tukholmalainen nykyään kykenee hankkimaan ruumiillisen
olemuksensa ylläpitämiseksi."
Taloudenhoitajatar oli tuonut illallisen pöytään, ja seurue ryhtyi
innolla ja antaumuksella sitä kuluttamaan. Koskela söi hartaasti kuin
sotilas ja Kivinen innostuneena kuin suomalainen kortillaeläjä, kun
taas Olle nautti vieraittensa hyvästä ruokahalusta. Kun tukholmalainen
illallinen, joka sivumennen sanottuna ei ollut huonoimpia, oli
nautittu, ryhtyivät miehet vakavaan keskusteluun.
"Ergo", alotti Olle, "ensiksi on selvitettävä, mitä me tiedämme ja
mihin me pyrimme, ja sitten keskustelemme tavasta."
"Tjah, tarkoituksemme ei ole enempi eikä vähempi kuin bolsheviikkien
kiihoitustoiminnan ja kumousvalmistelujen lopettaminen Suomessa, sekä
mahdollisuuden mukaan muuallakin. Langat lähtevät Tukholmasta, ja siksi
me olemme täällä", virkkoi Kivinen.
"Niin, me yritämme paljastaa bolsheviikkien myyräntyön Ruotsissa, josta
käsin sitä harjoitetaan myöskin Suomessa. Meillä on toiveita
onnistumisesta, sillä, kuten Kivinen kertoi, meillä on punaisten
'lähettiläitten' paperit taskussamme ja koetamme salaperäisen tohtorin
avulla päästä kunnollisille jäljille. Mitään yksityiskohtaista
toimintasuunnitelmaa ei voida laatia, vaan menettely kussakin
tilaisuudessa täytyy suurimmaksi osaksi jättää vapaan harkinnan varaan.
Se on minun mielipiteeni", lopetti Koskela.
"Hyväksyn täydelleen teidän näkökohtanne", lausui Olle.
"Mutta punaisten toiminnassa on monta eri puolta, ja ne kaikki
olisivat paljastettavat. Ensiksikin asiamiesverkko, siten että
ainakin pääjohtajat tehdään vaarattomiksi, sitten postikulku,
kiihoituskirjallisuuden painattaminen ja levittäminen, salainen
kiihoitus, lakkojen järjestely ja sitten varsinaiset kumoushankkeet
asehankintoineen j.n.e. Tukholmassa on ainakin kiihoituskirjallisuuden
painatus- ja levityskeskus ja sitten jonkunlainen keskuspostiasema.
Täällä yhtyy monia lankoja, mutta luulen, että meidän on kiinnitettävä
huomio pääasiallisesti suurimpiin johtajiin ja kiihoituskirjallisuuden
painattamiseen. Siten riistettäisiin vaikuttava ase bolsheviikkien
käsistä, sillä Tukholmasta lähetetään kirjallisuutta useampiin maihin.
Asiaintila on muuten omituinen täällä Tukholmassa. Kaikki tietävät,
että punaista kumouksellista toimintaa täällä harjoitetaan sangen
laajassa mittakaavassa, mutta kukaan ei koeta sitä paljastaa.
Bolsheviikkilähetystö on kaiken pahan pesä. Sen siipien suojassa toimii
täällä lukemattomia enemmän tai vähemmän hämäräperäisiä ja
kirjavamaineisia olioita. Siihen on vaikea päästä käsiksi ulkoapäin,
mutta te, jotka pääsette salapuvussa tunkeutumaan roistojen keskuuteen,
teillä on suuremmat mahdollisuudet. Vaikka ei mitään yksityiskohtaista
toimintasuunnitelmaa voidakaan laatia, on kuitenkin kuljettava
tietoisesti jotakin erityistä päämäärää kohti. Diplomaattisesti on asia
varsin arkaluontoinen, mutta meidän on koetettava, jos tahdomme
veijarit todella paljastaa, tehdä paljastuksemme niin, että
poliittisiin syihin liittyy suoranaisia rikosoikeudellisia syitä.
Bolsheviikit on saatava syytteeseen myöskin tavallisista törkeistä
rikoksista, ja tämän seikan en luule olevan vaikeaa. Mutta varovaisesti
on toimittava ja päästävä mahdollisimman pitkälle ennenkuin
paljastuksiin ryhdytään. Bolsheviikit ovat liukkaita kuin ankeriaat."
6.
Olle kertoo sanomalehdestä, joka ylevästä ohjelmastaan huolimatta on
huonossa taloudellisessa asemassa, ja tekee selvää bolshevistisen
kumoustehtailun yleisistä liikeperiaatteista.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka Olle kuitenkin lopetti, jatkaen:
"Minulla on omat rautani tulessa. Ensimäisille jäljille pääsin
muutamassa kuvaavassa tilaisuudessa. Oli joku työläisten kokous, ei
varsinaisten työläisten, vaan tuollaisten ikuisten työttömien.
Huomiotani kiinnitti muuan puhuja, joka, vaikka puhuikin ruotsiksi,
äänsi oudolla tavalla. Jälkeenpäin totesin hänet Suomesta paenneeksi
Suomen ruotsalaiseksi, joka kai oli ottanut osaa talviseen kapinaan.
Hän puhui kiihoittavasti, mielettömän kiihoittavasti, mutta puhe näytti
tekevän vaikutuksensa, ja huippuunsa kohosi kiihko, kun puhuja äkkiä
hyppäsi lavalta ja ryntäsi muutaman hiukan sivussa seisoneen miehen
kimppuun, huutaen: 'Kuolema lahtareille! Hän on brigadisti!' Mutta
ennenkuin puhuja oli päässyt väkijoukon läpi, oli mieskin kadonnut, ja
totisesti se ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaiseen. Arvasin silloin
puhujan bolsheviikiksi ja päätin seurata häntä. Kun tilaisuus oli
loppunut ja väkijoukko hajaantunut, lähti puhujakin pois muutaman
miehen kanssa, jonka kadunkulmassa sähkövalossa tunsin erään
ruotsalaisen maaseutulehden, vasemmistososialistisen, aputoimittajaksi.
Mielenkiintoni kasvoi entisestään ja seurasin miehiä varovaisesti. He
menivät samaan kahvilaan, jossa tekin äsken olitte, ja antautuivat
pitkään keskusteluun, josta en kuitenkaan kuullut muuta kuin että se
koski raha-asioita ja jotakin avustusta. Ja tämä avustus, se on
tietenkin avustusta sanomalehdelle. Toimittajat aikovat myydä itsensä
bolsheviikeille. Ja nyt, kun olen kuullut teidän tietonne, käsitän
senkin lauseen, jonka ohimennessäni kuulin kahvilassa: 'ei voi päättää
ennenkuin tohtori...' enempää en kuullut, mutta siihen lienee lisättävä
sana tulee. Avustusta ei voida siis antaa ennenkuin tohtori tulee. Ja
nyt hän on tullut ja te voitte omien asioittenne ohella ottaa selvän
tästäkin 'avustuksesta'. Se olisi aikamoinen julkinen tappio
riippumattomille, jotka kulkevat käsikädessä bolsheviikkien kanssa."
"Milloin tämä tapahtui?" kysyi Kivinen innokkaasti.
"Kahdeksan päivää sitten."
"Etkö seurannut miehiä enemmän?"
"Minut petettiin ja niin yksinkertaisesti, että suututtaa. Kahvilasta
on neljä, sanoo neljä uloskäytävää, kaksi yleisön puolelta ja kaksi
keittiön puolelta. Miehet menivät takahuoneeseen. Minä odottelin, ja
kun heitä ei alkanut kuulua, läksin katsomaan. Ei ketään! He olivat
menneet, ja senjälkeen en ole heitä tavannut, vaikka olenkin joka päivä
joko käynyt kahvilassa erilaisissa salapuvuissa tai vakoillut
lähistöllä."
"Hyvä", virkkoi Koskela. "Me koetamme tehdä voitavamme. Muuten, minä
olen kiinnittänyt huomioni muutamaan seikkaan ja luulen, että se voi
hyödyttää meitä. Tarkoitan passitehtailua. Suomeen tulee punikkeja,
jotka ovat varustetut mainioilla passeilla, suomalaisilla,
ruotsalaisilla, venäläisillä, saksalaisilla j.n.e. Niitä valmistetaan
täällä ja luultavasti jossakin kirjapainossa, jonka yhteydessä on
leimasintehdas ja kuvalaattalaitos sekä valokuvaamo. Jos näin
onnellisesti olisi, voisimme paljastaa koko laitoksen selvien
rikosoikeudellisten syitten nojalla, tarvitsematta kiihoittaa
ruotsalaisia bolsheviikkeja 'poliittisella vainolla'. Bolsheviikit
eivät uskalla hiiskuakaan siinä tapauksessa."
"Hyvä!" Kivinen, Koskela ja Olle huudahtivat yhtaikaa, ja edellinen
jatkoi:
"Meillä on niin ollen nyt toimintasuunnitelma likimain selvä. Tulemme
'tohtorin' luo, koetamme varovasti päästä kosketuksiin paikallisten
johtajien kanssa ja jollakin tekosyyllä yritämme päästä kirjapainoon.
Siellä voimme tehdä havaintoja. Muuten, minä luulen bolsheviikkien
vartioivan ja pitävän kirjapainoaan salassa tarkasti, ja hyvin
vastenmielisesti paljastavan sitä vähänkin asiattomille. Meidän pitää
menetellä harkitusti. Olle voi auttaa ulkoapäin. Huomenna alotamme
tutustumalla 'tohtoriin'."
"Niin teemme", lausui Koskela. "Mutta muuan seikka. Me joudumme
epäilemättä tekemisiin useitten henkilöitten kanssa. Ne tietenkin
esiintyvät salanimillä. Meille on kuitenkin tärkeätä tietää, kenen
kanssa todella olemme tekemisissä. Tavallinen kuvailu ei riitä.
Täytyisi saada tarkka kuva, mutta me emme osaa piirtää emmekä voi ottaa
valokuviakaan."
"Valokuvia voitte ottaa", virkkoi Olle painokkaasti. Hän meni
kirjoituspöytänsä luo ja otti laatikosta pienen esineen, joka
osoittautui kelloksi. "Tämä on sarjavalokuvakone pienoiskokoa. Käyttö
on helppoa, ja valokuvaaminen voi tapahtua aivan huomaamatta."
Ystävykset tarkastelivat kapinetta. Se oli erehdyttävästi kellon
näköinen, mutta vetonappulan kohdalla oli aukko, jonka kautta voitiin
ottaa pikkukuvia, suurenpuoleisten postimerkkien kokoisia. Kivinen
pisti sen taskuunsa, opittuaan sitä käyttämään.
"Mitenkäs me menettelemme yösijaan nähden?" kysyi Koskela. "Minulla ei
olisi mitään halua mennä sinne bolsheviikkipesään tänä iltana."
"Eikä teidän suinkaan tarvitse mennäkään. Pyytäisin jäämään luokseni",
kiiruhti isäntä selittämään.
"Ja sen me teemmekin Ollen luvalla. Jos bolsheviikit jotakin
epäilisivät, niin voimmehan ilmoittaa että me olimme vähän
huvittelemassa. Sen ne kyllä ymmärtävät."
"Siis päätetty!" lausui Olle. Hän meni toiseen huoneeseen, ja hetkisen
kuluttua toi taloudenhoitajatar teetarjottimen. Voimakas, miellyttävä
tuoksu levisi huoneeseen.
"Ainoa, missä minä olen samaa mieltä ryssien kanssa, on se, että tee on
hyvää", pilaili Koskela, maistaen tuoksuvaa juomaa.
Juonnin lomassa Olle alkoi haastaa: